Suomen tiedetoimittajain liiton julkaisu

Kerronnallinen tietokirja vaatii paljon mutta vapauttaa kirjoittajan vaeltamaan

Kuva: Shutterstock

Tietokirjallisuuden kuuma trendi upottaa tiedon tarinaan ja tunteisiin.

Millaisella kirjalla voisi ajatella olevan mahdollisimman suuri vaikutus lukijoihin?

Ensinnäkin se sisältäisi paljon luotettavaa ja tarkistettua tietoa. Tiedon avulla se tarjoaisi näkökulmia, josta lukija ei olisi ennen kuullutkaan.

Kirjassa esiintyisi ihmisiä. Meille on kovin luontaista seurata toisten ihmisten tekemisiä, tunteita ja elämänkaarta, ja vaikka emme erityisesti ajattelisi olevamme kiinnostuneita muista ihmisistä, meille kaikille on lopulta helpointa tarkastella maailmaa toisten ihmisten kautta.

Vaikuttava kirja aiheuttaisi lukijassa tunteita. Se saisi ilahtumaan ja innostumaan, mutta myös suremaan ja jännittämään. Lukija samaistuisi kirjan henkilöihin ja heidän kokemaansa. Tarinamuotoinen rakenne pitäisi lukijan otteessaan ja saisi hänet omaksumaan monimutkaisenkin uuden tiedon.

Tätä kaikkea yrittää kerronnallinen tietokirja.

Tiedon tulva pakottaa tietokirjat muuttumaan

Kerronnallinen tietokirja on kirja, jossa tietosisältö välitetään lukijalle kaunokirjallisuudesta lainatuin keinoin. Peruspalikoita tällaisessa kirjassa ovat esimerkiksi toiminnalliset kohtaukset ja ympäristökuvaus.

– Tyypillistä on myös kirjailijan läsnäolo tekstissä. Hän viittaa jatkuvasti itseensä ja rooliinsa. Tekstin tyylikeinot ovat kohostetumpia kuin muuten tietokirjallisuudessa, kertoo tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa.

Suomeksi lajityypistä käytetään useita nimityksiä: puhutaan kerronnallisesta, kertovasta, tarinallisesta, luovasta ja narratiivisesta tietokirjallisuudesta. Englanninkielinen creative nonfiction -termi on paljon vakiintuneempi.

Maailmalla rahaa ja palkintoja ovat kahmineet muun muassa ranskalaisen Laurent Binet’n vuonna 2010 ilmestynyt HHhH (suom. HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä) ja englantilaisen Helen Macdonaldin vuonna 2014 ilmestynyt H is for Hawk (suom. H niin kuin haukka).

– Kerronnallisessa tietokirjassa kirjailija uskaltautuu selittämään ja tulkitsemaan maailmaa. Hän ei pelkästään välitä tietoa, sanoo Pirjo Hiidenmaa. – Teksti on myös usein näkyvän intertekstuaalista. Kirjailija kommentoi muiden tekstejä ja tulkintoja.

Kerronnallinen tietokirja on haluttua tavaraa kirjamarkkinoilla. Lajin mahdollisuuksiin uskovat niin kustantamot kuin kirjailijatkin. Trendiin löytyy varmasti monia syitä.

– Kertovaa tietokirjallisuutta on ollut jo pitkään, mutta maailman muuttuminen (sanotaan nyt vaikka se Internet) on pakottanut tietokirjailijat miettimään laajemmin, miten he tiedon tarjoilevat. Koska tiedon lähteitä on niin paljon, tiedon paketointiin pitää kirjallisuudessa panostaa. Ajattelen, että kyse on isosta muutoksesta eikä vain ohimenevästä trendistä, kertoo Gummeruksen tietokirjallisuuden ja suomennetun kaunokirjallisuuden kustantaja Johanna Laitinen sähköpostitse.

Kerronnallinen tietokirja ei ole ainoa tekstilaji, jossa korostetaan tarinan merkitystä. Journalismin puolella on puhuttu pitkään narratiivisuudesta, ja yhtä lailla tarinoita halutaan vaikkapa markkinoinnin maailmaan.

– Tarina on luontainen ja viihdyttävä tapa kertoa tietoa, sanoo toimittaja Anu Silfverberg, joka tekee itse työkseen tarinallista journalismia muun muassa Long Play -lehteen. –Tarinallisuus ei kuitenkaan tee kirjoittamisesta helppoa vaan pikemminkin se lisää vaikeusastetta.

Tunteva ihminen kohtaa tiedon valtameren

Kerronnallisissa tietokirjoissa kohtaavat usein suuri aihe ja pieni ihminen. Varsin suosittu lajityypin edustaja on norjalaisen Morten Strøksnesin vuonna 2015 ilmestynyt Havboka (suom. Merikirja), jossa kirjailija lähtee ystävänsä kanssa kumiveneellä merelle pyydystämään tarunhohtoista jäähaita, jopa viidensadan vuoden ikäiseksi elävää ja tuhannen kilon painoista merenelävää.

Villi luonto tai vaikkapa juuri meri päätyykin usein kerronnallisen tietokirjan tapahtumapaikaksi – ja ehkä myös jonkinlaiseksi kirjan eri elementtejä yhdistäväksi metaforaksi.

Olisiko tutkijasta tai tiedeviestijästä kerronnallisen tietokirjan tekijäksi?

Sitä mieltä on ainakin Johanna Laitinen. – Kertovassa tiedossahan on jo paljon tiedesisältöjä. Esimerkiksi historiankirjoittaminen taipuu lajiin hyvin mutkattomasti. Mutta jos hakee esimerkkejä maailmalta, niin siellä kirjoitetaan arkailemattomasti narratiiviseen muotoon hyvin monenlaisia tiedesisältöjä, vaikkapa luonnontieteisiin nojaavaa luontokirjallisuutta.

Laitinen kertoo oman ihailunsa kaunista tietokirjoittamista kohtaan syntyneen nimenomaan akateemisessa ympäristössä.

– Opiskeluaikoina luin muun muassa Julia Kristevaa, Zygmunt Baumania ja Eeva Jokista. Heidän tuotantonsa ei ole välttämättä tarinallista mutta luovaa tietokirjallisuutta kuitenkin. En väitä ymmärtäneeni esimerkiksi Kristevaa erityisen hyvin, mutta lukukokemus oli voimakas: että näinkin voi ajatuksensa esittää, ottaa rohkeasti etäisyyttä tiedekirjoittamisen perinteeseen ja luottaa pelotta omaan ääneen. Se teki silloin ja tekee yhä aina vaikutuksen.

Ripaus tarinaa ei riitä

Kerronnallista tietokirjaa varten kirjailija tarvitsee monenlaista materiaalia. Lajityyppiä ei voi kirjoittaa esimerkiksi pelkästään tutkimusjulkaisujen varassa.

Laurent Binet hyödyntää HHhH-kirjassaan historiallista tietoa ”Prahan teurastaja” Reinhard Heydrichin elämästä, murhayrityksestä ja kuolemasta, mutta vielä sitä suurempi osa tekstistä kertoo oikeastaan Binet’stä itsestään: siitä, kuinka hän käy muun muassa murhan tapahtumapaikalla Prahassa ja salamurhaajien piilopaikassa kirkon kellarissa. Hän kertoo, millaisia tunteita nämä paikat hänessä itsessään herättävät. Hän kuvailee ympäristöä ja miettii, millä tavoin historiallisista tapahtumista voisi ylipäätään kertoa.

Helen Macdonald taas pohtii kirjassaan ihmisen luontosuhdetta ja Englannin luonnon muuttumista historian myötä. Hän kertoo metsästyshaukkojen koulutuksesta ja isänsä kuoleman aiheuttamista tunteista.

Kerronnallisessa tietokirjassa valtaosa tekstistä koostuu kaunokirjallisuudesta lainatuista kerrontatavoista kuten kohtauksista. Kirjoittajien vakio-ohje ”näytä, älä selitä” sopii erityisen hyvin tähän kirjoittamisen lajiin.

– Kustantamon näkökulmasta vaikuttaa, että lajityyppiä ei aina ihan ymmärretä. Käsikirjoituksia saatetaan kuvailla narratiivisiksi, vaikka niissä ei olisi narratiivisuuden piirteitä tai narratiivisuus ei toisi niihin mitään lisää, kertoo Johanna Laitinen.

Omakohtaisuus sekä kerrontatapojen lainaaminen kaunokirjallisuudesta eivät vapauta tiedon oikeellisuuden vaatimuksesta. Koska on kyse tietokirjallisuudesta, myös kaunokirjallisella ilmaisutavalla kerrottujen asioiden pitää olla totta. Maisemakuvauksia tai dialogeja ei voi vetää hatusta.

– Tarinallisuus vaatii hirvittävän määrän tarkistettuja tosiasioita, sanoo Anu Silfverberg.

Tiedetoimittajiakin keväällä 2022 kouluttanut Silfverberg odottaa, että tietokirjallisuudessa alettaisiin käydä samaa keskustelua kuin journalismissa ehdittiin käydä vuosituhannen alussa. – Silloin vallalla oli virheellinen käsitys, että tarinallinen teksti vaatisi vähemmän faktoja kuin perinteinen uutisteksti.

Silfverbergiä, kokenutta ja palkittua toimittajaa, mietityttää se, ettei tietokirjallisuudessa sitouduta samalla tavalla eettisiin ohjeisiin kuin journalismissa. Tietokirjojen julkaisijoille ei ole julkisen sanan neuvoston kaltaista tahoa, joka valvoisi esimerkiksi tiedon paikkansapitävyyden toteutumista.

Silfverberg korostaa, että kirjallisuusmaailman pitäisi myös pohtia tarinallisuuteen liittyviä sudenkuoppia. Kun kokonaisuudesta valitaan tarinaan sopivat yksityiskohdat, mitä jää pois? Vastaako kertomus tosimaailmaa?

Innostu ja kirjoita mistä tahansa

Millaiseen kerronnalliseen kirjaideaan kannattaa sitten tarttua, jotta kustantamokin innostuisi?

– Oikeastaan haluaisin aina yllättyä käsikirjoitustarjouksista. Paras ajatus kustantajana on, että ”oho, eipä olisi tullut tällainen idea mieleenkään” ja että idean toteutus vielä toimii. Henkilökohtaisesti innostun eniten ideoista, jotka eivät pelaa ihan varman päälle, kirjoittaa Johanna Laitinen.

Kirjoittaja voi vakuuttaa kustantajan omalla innostuksellaan ja uskollaan aiheeseen. Myös paneutuminen ja asiantuntemus välittyvät kyllä eteenpäin.

– Eräs kokenut kollegani sanoi joskus vuosia sitten minulle, että ”hyvin kirjoitettu on hyvin ajateltu”, ja se on ihan totta. Niinpä omat lempikäsikirjoitukseni ovat hyvin kirjoitettuja eli myös hyvin ajateltuja, Laitinen kertoo.

– Aihe voi olla mikä tahansa.

Teksti: Tiina Raevaara

Suomen Tiedetoimittajain liitto

JULKAISIJA

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

TOIMITUS

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti)