Hollantilainen historioitsija Johan Huizinga (1872–1945) tarkasteli Keskiajan syksy -klassikossaan mentaliteettien synkistymistä kadonneessa maassa ja kulttuuripiirissä, Burgundin herttuakunnassa. Alue käsitti osia nykyisestä Länsi-Ranskasta ja Benelux-maista. 1400-luvun lopussa herttuakunta jaettiin Ranskan ja Habsburgien kesken.

Asia muistuu mieleen vuoden 2022 tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan Ville-Juhani Sutisen tuoretta esseeteosta lukiessa. Myös Reunamerkintöjä kertoo kadonneesta maasta, niin ikään kadonneeseen Itävalta-Unkariin kuuluneesta Galitsiasta. Sen tärkeitä kaupunkeja olivat (ja ovat) Lviv ja Krakova. Ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyissä maa jaettiin Puolan ja Ukrainan kesken.

Sutisen kirjassa on sijansa keväällä ja toivolla, mutta ennen kaikkea teos henkii syksyistä, huizingamaista alakuloa. Vaikutelmaa vahvistaa arkinen mustavalkokuvitus, joka usein on kirjailijan oman kameran loihtimaa. Syitä synkistelyyn tietysti riittää; 1900-luvun historia käsitteli Galitsiaa ja galitsialaisia kovin kourin.

Burgundiin verrattuna maan kohtalo on ollut monin verroin fundamentaalisempi ja traagisempi. Sen lisäksi kyse on myös jostain muusta.

”Galitsian alue on aina ollut raja kahden maailman, idän ja lännen, välissä. Se tai osia siitä on kuulunut milloin yhteen, milloin toiseen, ja sen sisällä nuo maailmat ovat sekoittuneet. Tämän vuoksi Galitsia ei ole koskaan tullut valmiiksi (…) Galitsia on maa, jossa mikään ei ole lopullista, ja sen seurauksena mikä tahansa on mahdollista” (s. 263–265).

Esseekokoelmalle Galitsia on siis täydellinen lähtökohta.

Joseph Roth ja kumppanit

Teos on itsenäinen jatko-osa Sutisen Finlandia-voittajalle Vaivan arvoista. Kirjailija sekoittaa keskenään Galitsian poliittista historiaa, alueeseen liittyvien kirjailijoiden henkilöhistoriaa, analyysia heidän teoksistaan, omia matkakokemuksiaan ja jopa omia kokemäkeläisiä lapsuusmuistojaan. Palikat ovat ehyitä ja käyttökelpoisia, mutta ajoittain niistä syntyvä rakennelma huojahtelee.

Silloin kun kaikki osuu kohdalleen, vaikutelma on väkevä. Itse koin suurimmaksi elämykseksi Lvivin lähellä Brodyssa syntynyttä ja Pariisissa kuollutta, sanan täydessä merkityksessä eurooppalaista kirjailijaa Joseph Rothia (1894–1939) käsittelevän esseen. Rothin kohtalon tutkimiseen Sutista ovat ajaneet myös henkilökohtaiset syyt. Asia paljastuu lukiessa ja saattaa hyvinkin vaikuttaa tekstin rikkauden ja elämyksellisyyden taustalla.

Rothin nimi saatetaan tuntea, mutta maailmankirjallisuuden valokeilassa hän ei ainakaan enää paistattele. Sama marginaalisuus koskee myös muita käsiteltyjä kirjailijoita: Stefan Zweig, Bruno Schulz, Samuel Josef Agnon (Nobel-palkinnosta huolimatta) tai Yuriy Tarnawsky. Stanisław Lem muistetaan scifin mestarina ja kirjan uhkarohkeasti avaava Leopold von Sacher-Masoch masokismin ”keksijänä”.

Kirjailijaelämäkerrat toimivat johdatuksena kysymyksiin yksityisestä ja kollektiivisesta muistista, todellisista ja valemuistoista, nostalgiasta, nationalismista ja kosmopoliittisuudesta – ja loppujen lopuksi paljon puhutusta ja myös paljon parjatusta käsitteestä: eurooppalaisuudesta.

Matkakuvauksistaan huolimatta Reunamerkintöjä on ennen kaikkea kirjallisuushistoriallinen esseekokoelma. Se synnyttää halun lukea kuvailtuja teoksia, mutta ei ainakaan minun kohdallani halua vierailla kuvatuilla seuduilla.

Kirjassa on siis kuvia, mutta ei jostain syystä sitä, mitä eniten kaipaisi: Galitsian karttaa.

Kirjailijan valtava lukeneisuus herättää kunnioitusta. Eräs asia kuitenkin vaivaa, sama kuin nykysuomalaisissa tietokirjoissa niin usein. Suomenkielisten kirjojen lisäksi Reunamerkintöjen lähdekirjallisuusluettelo sisältää ainoastaan englanninkielisiä teoksia. Mikähän vaikutus sillä on?