Suomen suurpedoista karhu ja susi herättävät voimakkaita – ja usein vastakkaisia tunteita. Parisataakiloinen karhu on monen mielikuvissa kunnioitusta herättävä Metsän kuningas, lempeä nalle. Viisikymmenkiloinen koiraeläin susi on Suomen vihatuin ja pelätyin eläin.

Loppukesän ilta-aurinko paistaa vielä korkealta kuuden aikaan illalla. Aurinko on lämmittänyt suon laidalle rakennetun kuvaus- ja katselukojun hiostavan kuumaksi.

Hiljaisuuden rikkoo metalliselta kuullosta kilkahdus, jota voisi luulla pieneksi kilikelloksi tai kännykän merkkiääneksi. Ääni on kuitenkin peräisin kymmeniä erilaisia ääniä hallitsevalta korpilta. Korppi osaa matkia paitsi eläinten ääniä myös vaikkapa ihmisen yskimistä. Seuraavaksi kuuluva varoitusääni kraak-krak kertoo lähestyvästä karhusta.

Karhu astelee metsänreunasta suolle verkkaisin vakain askelin. Herkän hajuaistinsa avulla se on haistanut kojuissa olevat ihmiset kilometrien päästä. Kojujen läheisyyteen laitetun lohenperkuujätteen ja koiran kuivaruuan tuoksu saa karhun voittamaan ihmisen hajun synnyttämän pelon.

Metsänreunaan ilmestyy susi. Se pysähtyy paikoilleen tarkkailemaan tilannetta ja jolkottelee kohti karhua. Hetken päästä susi ja karhu lähtevät takaisin metsään perä kanaa. Kelopuun latvassa istuva merikotka on kuin liikkumaton patsas. Korpit, varikset ja lokit etsivät ruokaa maasta petojen lähdettyä.

Unohdan hetkeksi, että en katso luontodokumenttia ruudulta vaan kaikki tämä tapahtuu reaaliajassa muutamien metrien päässä. Pääsin Kuhmon erämaahan kuvaamaan karhuja ensimmäisen kerran vuonna 2015 ja jäin kerrasta koukkuun. Joka kerta kojussa päätän, että en kartuta kymmenien tuhansien otosten karhukuva-arkistoani enää yhdelläkään ”peruskuvalla” karhusta, mutta en silti malta olla kuvaamatta. Toiveissa tietenkin on jokin uusi ja yllättävä tilanne; karhu uimassa, kuivattamassa turkkiaan uinnin jälkeen, nuorten urosten tappelu.

Viereisessä kojussa oleva luontokuvaaja kertoo myöhemmin nähneensä vastaavaa suden ja karhun ”kaveruutta” vain Yellowstonen kansallispuistossa Yhdysvalloissa. Kuvaaja viettää samassa kojussa kuukauden joka ilta ja yö dokumentoimassa suden ja karhun vuorovaikutusta.

Mahdollisuus nähdä lähietäisyydeltä, jopa muutamien metrien päästä karhuja, susia ja ahmoja kiehtoo luontokuvaajien lisäksi myös niitä, jotka haluavat vain kokea elämyksen eivätkä välttämättä ota lainkaan kuvia edes kännykän kameralla.

”Karhusafari oli ainutlaatuinen kokemus päästä lähelle villiä luontoa. Safari tarjosi tilaisuuden hiljentymiseen ja luontosuhteen pohtimiseen, mutta myös keskusteluihin muiden luontoihmisten kanssa. Suhde luontoon on kaiken terveyden kannalta tärkeää ja karhusafarilla se syventyi merkittävästi Oli eksoottista olla rajaseudulla,” pohtii kokemustaan psykologi Jussi Tukiainen.

Kuvaus- ja katselukojut herättävät voimakkaita tunteita

Suomessa pieni mutta etenkin sosiaalisessa mediassa äänekäs, lähinnä metsästäjistä koostuva joukko vastustaa kovin sanakääntein luontoelämyksiä ja kuvausmahdollisuuksia tarjoavaa petoeläinten kuvaus- ja katselukojutoimintaa.

”Sama kuin menisi eläintarhaan” on yksi tyypillisimmistä kommenteista.

Kun tarkkailee karhuja, susia ja ahmoja piilokojusta Kuhmon erämaassa, suljetulla rajavyöhykkeellä, ymmärtää heti, että eläimet ovat arkoja villieläimiä. Valtaosa kojujen luona käyvistä eläimistä elää Venäjän puolella laajoilla erämaa-alueilla.

On hyvä muistaa, että lähes kaikki suupetojen kuvaaminen ja videoiminen Pohjois-Euroopassa perustuu ruokahoukuttimeen. Ruokintaa käytetään apuna myös suosittuun pikkulintukuvaamiseen sekä vaikkapa oravien ja kettujen kuvaamiseen.

Kuhmossa kojujen luona ruokailevia karhuja tutkittiin 2000-luvun alussa osana Luonnonvarakeskuksen Karhukannan perusteet -tutkimushanketta. Tutkimusprofessori Ilpo Kojola tutki työryhmänsä kanssa Luonnonvarakeskuksen henkilöstön gps-pannoittamia karhuja kymmenen vuoden ajan.

”Kojujen luona ruokailevat karhut viettivät paljon aikaa kojujen läheisyydessä, mutta pääosa niiden ravinnosta tuli silti luonnosta. Tutkimus osoitti, että kojuilla ruokailevien karhujen elinpiirit ovat yhtä laajoja kuin karhuilla, jotka eivät kojuilla ruokailleet”, Kojola kertoo.

Karhujen ravintoa tutkittiin myös ulostenäytteistä, joista näkyi selvästi marjojen osuus keskeisenä ravintona parhaaseen marja-aikaan. Tutkimuksessa oli mukana noin sata karhua, joista parikymmentä eli Kuhmossa lähellä kuvaus- ja katselukojuja.

Sudesta kohti ”metsän koiraa”

Suomen karhukanta alkoi kasvaa vuonna 2014, jonka jälkeen karhujen kannanhoidollisia metsästyskiintiöitä suurennettiin. Luonnonvarakeskus arvioi Suomessa olevan elokuussa 2022 noin 2240–2400 karhua, mikä on 16 prosenttia vähemmän kuin vuoden takainen arvio.

Susia Suomessa oli Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan maaliskuussa 2022 noin 290. Susi on ollut rauhoitettu vuodesta 1973 lähtien, jolloin Suomessa arvioitiin olevan noin 40 sutta.
Kanta on kasvanut hyvin hitaasti, koska susia metsästetään laittomasti.

Luonnonvarakeskuksen syyskuussa julkaiseman raportin mukaan Suomen susikannan geneettinen monimuotoisuus on vähentynyt. Geneettinen monimuotoisuus on tärkeää, jotta laji säilyttää kyvyn sopeutua ympäristön muutoksiin. Syynä vähenemiseen on susikannan jakautuminen itäiseen ja läntiseen osapopulaatioon, joiden välillä on vain vähän geenien vaihtoa. Geneettistä elinvoimaisuutta parantaisi susien tasaisempi esiintyminen Suomessa.

Maaliskuussa 2022 Suomessa arvioitiin olevan noin 60 susireviiriä. Luonnonvarakeskuksen raportissa tutkimusprofessori Ilpo Kojola kertoo, että Poronhoitoalueen ulkopuoliseen Suomeen voisi mahtua 150−160, enimmillään noin 200 reviiriä.

Ajatus susireviirien kolminkertaistumisesta on kauhistus monille, sillä susi on luultavimmin Suomen vihatuin eläin. Mediassa susi on esillä useimmiten vain kohuotsikoiden uhkaavana petona. Yksipuolinen uutisointi vääristää käsitystä niin karhuista kuin susistakin, jotka molemmat ovat arkoja ja ihmistä karttavia eläimiä.

Mihin irrationaalinen susiviha perustuu?

”Suomessa ei ole opittu elämään susien kanssa. Meillä oli vuosikymmeniä melkein sudeton Suomi. Lähes viimeiset sudet tapettiin 1920-luvulla jopa lentokoneista käsin ja yksittäisiä susia lahdattiin sadan asemiehen voimalla. Tappamisen malli on jäänyt päälle”, sanoo susien puolestapuhujana tunnettu ympäristöfilosofi Leena Vilkka.

Hän näkee susivihassa yhtymäkohtia maatalouden ahdinkoon.

”Sudesta tullut ainoa asia, johon maaseudulla voidaan vaikuttaa. Kun maatalousyrittäjät on ajettu ahtaalle; maanviljelijät kokevat, ettei maatalous ole enää ihmisen käsissä ja niinpä susi on ainoa, missä vielä voi itsemääräämisoikeutta käyttää.”

Susien puolustajana Vilkka on saanut viestejä ja puheluja, joissa on uhattu jopa hänen henkeään. Ikäviä viestejä hän pitää lähinnä uhitteluna.

Vilkka toivoisi susi-sanan käytön lopettamista. Susi on synonyymi pieleen menneelle ja vialliselle.

”Metsän koira voisi olla uusi nimi sudelle. Susihan on koiran kantaemo. Uusi nimitys auttaisi arkipäiväistämään sutta ja liennyttämään siten pelkoja ja vihaa. ”

Tutkijana Vilkka on havainnoinut susia läheltä eläintarhoissa. Susien näkeminen luonnossa kuvaus- ja katselukojusta on hänelle aina suuri ilon ja onnen hetki.

”On hienoa, että on paikkoja, joissa sudet saavat elää villinä ja vapaana, ilman ihmisen hallintaa.”

Karhusafaria Vilkka pitää loistavana mahdollisuutena nähdä villieläimiä.

”Safari on kuin käänteinen eläintarha, jossa ihmiset ovat hiljaa kojuissa ja eläimet vapaana.”