Opiskelen ukrainaa kaksi kertaa viikossa. Opettajani on sivistynyt, maailmaa nähnyt kiovalainen kieltenopettaja, syntynyt neuvostoliittolaiseen sotilasperheeseen Kaliningradissa ja puhuu venäjää yhtä hyvin kuin ukrainaa. Meillä riittää puhuttavaa: ovathan omat lapseni puoliksi venäläis-ukrainalaisia ja sodan todellisuus osui omaankin perheeseeni.

Kesällä kerroin lukeneeni Mihail Šiškinin Neidonhiuksen. Kehuin romaania, mutta opettaja totesi vain, ettei lue mitään venäläisiä kirjoja. Šiškinin asema emigranttikirjailijana ei mielipidettä muuttanut: venäläinen kulttuuri on pannassa. Samaa mieltä opettajani on maanpaossa elävistä venäläisistä toimittajista ja aktivisteista ja kaikesta, mitä Venäjään liittyy. Venäläiset eivät tehneet mitään estääkseen Putinin valtaanpääsyn, joten jokainen venäläinen on vastuussa Butšan joukkohaudoista, tuhotuista ukrainalaiskaupungeista, tapetuista siviileistä ja loppumattomasta verenvuodatuksesta.

Ymmärrän opettajaani. Jos olisin ukrainalainen, olisin varmasti samaa mieltä.

Mielipide on kuitenkin yleinen muuallakin kuin Kiovassa. Moni suomalainen on valmis sanomaan, että jokainen venäläinen vastaa johtajiensa teoista, kiitos passiivisuutensa ja valmiutensa uskoa propagandaan.

On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että Venäjän valtion median propaganda ei nojaudu niinkään vääristyneeseen kuvaan todellisuudesta vaan siihen, että venäläiset eivät luota siihen – eivätkä mihinkään muuhunkaan, poliitikkoihin tai muiden maiden mediaan.

Hannah Arendt on muistuttanut teksteissään, että totalitaristisissa järjestelmissä kansalaiset eivät voi luottaa tarjolla olevaan tietoon eivätkä täten voi arvioida asioiden tilaa itsenäisesti. Voiko silloin kokonaisen kansan asettaa vastuuseen tapahtumista?

Politiikan tutkija ja psykoanalyytikko Coline Covington pohtii tuoreessa kirjassaan Who’s To Blame? Collective Guilt on Trial kollektiivisen vastuun ongelmaa. Ilmeisin esimerkki on natsi-Saksa. Korkeiden natsiupseerien lapset ovat tutkimusten mukaan suhtautuneet asiaan kahtalaisesti: osa heistä kielsi vanhempiensa rikokset, osa päinvastoin puhui niistä avoimesti, ryhtyen ikään kuin kollektiivisen syyllisyyden ja trauman ukkosenjohdattimeksi.

Entä sitten kaikki muut, ne miljoonat saksalaiset, jotka antoivat holokaustin tapahtua? Saksassa mennyttä on käsitelty, muisteltu ja kerrattu, mutta Covingtonin mukaan äärimmäisen pahuuden käsittäminen on ytimeltään mahdotonta – myös siksi, että sen potentiaali asuu kaikissa meissä. Hitlerin asianajajan, Nürnbergissä kuolemaan tuomitun Hans Frankin poika Niklas Frank totesikin Hitler’s Children –kirjan mukaan saksalaisyleisölle, ettei luota keneenkään.

”Jos talous kääntyy taas huonoksi, saatatte tarttua noihin ajatuksiin taas, seuraatte vahvaa johtajaa, alatte rajoittaa etnisiä vähemmistöjä…. siellä täällä tapahtuu pikku murha, se puhdistaa verta ja tuo töitä ’oikeille saksalaisille’.”

Karmaisevan tuttua ajattelua tämän päivän Euroopassa.

Kun oma kansa syyllistyy hirmutekoihin, ihmisten reaktiot vaihtelevat suuresti. Osa väittää, ettei tiedä, osa sanoo, ettei olisi kuitenkaan voinut tehdä asioille mitään. Kieltäminen, dissosiaatio, etäisyyden otto ja muut psykologiset tekniikat ovat käytössä. On helpompaa kääntää katse muualle kuin ottaa vastaan kollektiivinen katumus, häpeä ja avuttomuus, kaikki ytimeltään sietämättömiä tunteita. Tuhannet venäläiset, erityisesti ne, jotka yrittivät kapinoida Putinin hallintoa vastaan, ovat nyt psyykkisesti kuormittuneita. Tapaamistani maanpaossa elävistä journalisteista suurin osa oireilee vakavasti.

Kollektiivisen syyllisyyden ja syyllistämisen houkutus on suuri. Ukrainalaisten kärsimys on hirvittävää, ja meidän suomalaisten on siihen helppo samaistua.

Coline Covington muistuttaa, että kollektiivinen syyllisyys on ansa. Vaikka poliitikkojen ja johtajien on vastattava teoistaan, koko kansan asettaminen vastuuseen johtajiensa teoista on moralistisuudessaan kestämätön näkökulma. On myös tärkeää ymmärtää ryhmäidentiteettejä. Ihminen saattaa osana ryhmää suostua tai alistua tekoihin, joita ei yksilönä hyväksy.

Ryhmät ovat välttämättömiä selviytymisellemme lajina, ja ryhmien voima näkyy kaikkialla työpaikoista kansakuntiin. Samalla toisten ryhmien syyllistäminen toimii sytykkeenä aina uusille konflikteille.