Alkujaan terapian tarpeisiin kehitetty kieli ja näkökulma ovat valuneet yhteiskunnan huokosiin, väittää Anna Kontula uudessa esseeteoksessaan Kadonneen järjen metsästys. Julkisuudessa esiintyvää kasvavaa kiinnostusta ihmisten tunteisiin, mielen hyvinvointiin sekä yksilöpsykologiaan Kontula kutsuu terapiayhteiskunnaksi.
Ilmiöstä on tätä ennen Suomessa kirjoitettu ainakin artikkelikokoelmassa Terapeuttinen valta (Vastapaino, 2021). Kristiina Brunila, yksi kirjan toimittajista, sanoi haastattelussa, etteivät yhteiskunnalliset ongelmat ratkea, vaikka kaikki menisivät terapiaan.
Kadonneen järjen metsästyksessä kirjoitetaan kissojen ulkoilutuksesta ja feministifilosofi Simone de Beauvoirista, mutta ennen kaikkea vinoumasta, jossa yksilön tilityksiä fiiliksistään on alettu kutsua yhteiskunnalliseksi keskusteluksi.
Kontula on paitsi pitkän linjan vasemmistopoliitikko myös tietokirjailija. Hänet tunnetaan rohkeana ja omapäisenä poliitikkona, jonka kirjojen yhteiskunnalliset aihevalinnat eivät ole kaikkein ilmeisimpiä. Aihevalikoimaan kuuluu muun muassa seksityöläisisyyttä, itsensätyöllistäjiä ja pikkuporvarillisuutta. Tälläkin kertaa aihe on erinomainen. Näkökulmiakin on pohdittu, mikä ei yllätä, sillä Kontula on taustaltaan sosiologi.
Yksi essee käsittelee sosiaalialan perhetyötä. Terapiapainotus on viemässä perhetyön teoriaa suuntaan, joka ei tunnista ihmisten materiaaliseen selviytymiseen tai yhteiskunnalliseen valtaan liittyviä tekijöitä. Kontula perustelee väitettään lukemalla perhetyötä ohjaavia viranomaisasiakirjoja ja koulutussisältöjä. Niissä viljellään sellaisia käsitteitä kuin voimavara- ja ratkaisukeskeinen viitekehys sekä resilienssin vahvistaminen. Perhetyö on kuitenkin käytännössä paljon monimuotoisempaa.
Kysymys terapiayhteiskunnasta ei ole Kontulalle kuitenkaan yksinkertainen. Siihen liittyy sekä yksilöiden toimijuutta vahvistavia että sitä estäviä puolia. Positiivista on se, että huomiota on saanut sellainen kärsimyksen muoto, joka on jäänyt julkisessa keskustelussa aiemmin pimentoon, esimerkkeinä lähisuhdeväkivalta ja raiskaus.
Siitä Kontula ei pidä, että haurailla tunteilla aletaan hallita muita. Hän kertoo tilanteista, joissa mukavasti alkanut väittely keskeytyy, koska joku kokee ilmapiirin ikäväksi ja turvattomaksi. Kun keskustelu käännetään jonkun tunteisiin, muiden osaksi jää vain kunnioittaa niitä. Tunteet voivat sekä käynnistää että lopettaa keskustelun.
Kontula ei väheksy tunteiden tärkeyttä. Kun jotain asiaa, kuten demokratiaa, pitää puolustaa, se onnistuu silti parhaiten argumentoimalla, ei tunneperformansseilla. Suomalainen yhteiskunnallinen ja poliittinen keskustelu on hukannut klassisen, aristotelisen retoriikan kolmesta peruspilarista yhden, argumentaation.
Johdonmukaisuuteen ja totuuteen pyrkivä argumentti on edelleen kestävän vakuuttamisen kulmakivi. Kadonneen järjen metsästys on itsessään painava esitys hyvästä argumentoinnista.
