Usein sanotaan, että mediaan mahtuu vain yksi iso asia kerrallaan. Ihan totta!

Tässä Tiedetoimittaja-lehden numerossa vapaa toimittaja Visa Noronen tarkastelee mediaosumia Covid-19-pandemiasta. Tilastot puhuvat selvää kieltään: Venäjän hyökätessä Ukrainaan helmikuussa 2022 korona alkoi väistyä otsikoista. Maaliskuussa 2022 koronauutisten määrä Suomessa oli jo pienempi kuin kertaakaan aiemmin epidemian alun jälkeen, vaikka viruksen määrä Suomessa oli jätevesitutkimusten perusteella erittäin korkea ja uudelleen nousussa.

”Tämän vuoden huhtikuussa uutisten määrä laski yhä alemmasta: koronaa oli liikenteessä edelleen selkeästi enemmän kuin edellisenä vuonna keskimäärin, mutta se vain käytännössä lähes katosi julkisesta keskustelusta”, kirjoittaa Visa Noronen jutussaan.

Mutu-tuntumalla voisi myös sanoa, että samalla muuttui koronauutisoinnin sävy. Tulin laskettelureissulta Leviltä aprillipäivän aikoihin. Pian nousi kuume, ja neljästä mökkimme naisesta kolmella oli korona. Vaihtelin tautikuulumisia loma-asuntovuokrafirman toimistosihteerin kanssa ja kehuin silti kivaa lomaa. ”Kaikki kehuivat lomaansa – ja kaikilla on korona!”, hän naurahti.

Odottelin turhaan paheksuvia kohuotsikoita ”Levin koronalingosta”. Omikron-variantti oli tehnyt jäljityksestä toivottaman urakan, ja harva enää kävi virallisessa testissä. Viranomaiset nostivat kädet pystyyn, ja toimittajat tekivät samoin. Sodan julmuus iski vasten kasvoja, joten vielä vuosi sitten holtittomiksi tuomitut hiihtolomalaiset saivat nyt sairastaa rauhassa. Jopa viime kesän vastuuttomina pidetyt jalkapalloturistit taitavat häpeäleiman sijaan saada ymmärrystä Venäjän suurvaltauhoa ilmentävän välinpitämättömän koronapolitiikan viattomina uhreina.

Pandemian opetuksista Helsingin Tiedekulmassa keskustelivat äskettäin tutkijat, asiantuntija ja europoliitikko. THL:n terveysturvallisuusjohtaja Mika Salminen totesi ajoittain vähän harmitelleensa toimittajien halukkuutta tehdä kovin monenlaisista ihmisistä koronan ja pandemian ”asiantuntijoita”.

Todellisuudessa tiedotusvälineissä kovinta äänivaltaa kuitenkin käyttivät ihan oikeat asiantuntijat ja viranomaiset, myös viranomaisroolissa toimineet ministerit eli poliitikot. Visa Norosen selvityksen mukaan Suomessa koronauutisissa eniten esiintyvä henkilö on pääministeri Sanna Marin ja toiseksi näkyvin ministeri Krista Kiuru. Tänäkin vuonna Kiuru on ollut enemmän esillä kuin vanhempainvapaata tuurannut Aki Linden, jonka ministeriaika osui Venäjän hyökkäyssodan aikaan. Mika Salminen on näkyvin tieteellinen asiantuntija, mutta presidentti Sauli Niinistö on esiintynyt koronauutisissa suurin piirtein yhtä paljon.

Tuossa tilaisuudessa mieleen jäi myös Åbo Akademin valtio-opin professori Kimmo Grönlundin toteamus suomalaisen median hampaattomuudesta etenkin pandemian ensimmäisenä vuotena. Hallituksen ja muiden viranomaisten rajoitustoimia ei juuri kritisoitu, mitä selvästi vapaamielisempää linjaa itse kannattanut Grönlund kummasteli.

Nyt kriittinen toimittaja voisi kysyä Grönlundilta, eikö yhtä ”hampaaton” ollut myös ruotsalaismedia, joka ei edes valtion koronakomission madonluvuista ole jaksanut innostua. Tämän havainnoin teki vapaa toimittaja Arja-Leena Paavola jutussaan. Ruotsin poikkeuksellisen suuria kuolleisuuslukuja on käsitelty maan koronakomission raportin julkaisun jälkeen, mutta kovinkaan laajaa julkista keskustelua aihe ei ole edelleenkään herättänyt.

”Vaikka tehohoidon rajaus tuli julkisuuteen viimeistään koronakomission julkaisun myötä, ei se juurikaan herättänyt huomiota medioissa. Loppuraportissa todetaan, että koronastrategian pääviestinä vaikutti olevan, että heikoimmassa asemassa olevia ei suojella valtion taholta. Sen sijaan heidän tuli itse eristäytyä, jotta muu väestö voi jatkaa entiseen tapaan.”, kirjoittaa Paavola. Vähissä kommenteissa Paavolan mukaan useimmiten todettiin, että hoitokotien asukkaat olisivat joka tapauksessa kuolleet suhteellisen pian.

Me suomalaiset harjoitamme liian usein itseruoskintaa ja jälkiviisastelua. Koronapandemian jälkimainingeissa se on kuitenkin tarpeen. Journalistien ja viestijöiden on hyvä kysyä, mentiinkö liian pitkään ”hysteria-vaihteella”? Vai onnistuttiinko sittenkin tasapainoilemaan joidenkin asiantuntijoiden kauhuskenaarioiden ja toisten asiantuntijoiden yltiörauhallisen viestin välimaastossa? Tuotiinko ennusteiden ja tutkimustiedon epävarmuudet riittävästi esille? Pystyttiinko erottamaan somekuohunta ja mielipidevaikuttaminen aidosta tiedosta ja kansalaisten todellisuudesta?

Juuri nyt kannattaa myös tunnistaa ja hyväksyä yliherkistyminen pelolle. Kuten ihmisen keho on altis uusille infektioille ja virustaudeille kovan taudin jälkeen, niin mielemmekin on herkistynyt säikähtämään ja pelkäämään taas uutta kriisiä. Uutistoimituksiinkin soisi malttia ja mielenrauhaa.