Kun tutkija haluaa kertoa tutkimuksesta suurelle yleisölle, kenen nimiin se pitäisi tehdä? Jos pysäyttäisin satunnaisen tutkijan yliopistoni käytävällä, arvaan että hän alkaisi puhua hankkeistaan. Hänellä olisi käynnissä yksi tai muutama hyvin mielenkiintoinen hanke, jolla on jokin jännä kirjainlyhennenimi. Rahoittajakin on hakuvaiheessa pitänyt hyvänä, että hankkeella on määrätietoinen viestintäsuunnitelma ja että hankkeen nimi näkyy – rahoittajan nimen ohella.
Esimerkiksi omassa työpaikassani Oulun yliopistossa on parhaillaan käynnissä noin tuhat hanketta. Tutkimus- ja opetushenkilöstöä on noin kaksituhatta.
Yliopistojen viestijät operoivat tavallisesti yliopiston nimen alla. On tärkeää kertoa oman yliopiston tutkijoiden työstä ja tukea yliopiston tavoitteiden saavuttamista. Toisaalta kannustamme tutkijoita rakentamaan henkilökohtaista näkyvyyttään – yksittäinen ihminen on aina kiinnostavampi keskustelija kuin organisaation tai hankkeen logo. Ikioman tunnettuuden saamisessa on sekin hyvä puoli, että se kulkee aina mukana, vaikka työnantaja tai hankkeet vaihtuisivat. Tämä istuu hieman surullisella tavalla tutkijoiden työmarkkinoiden rakenteeseen: yliopisto on monelle vain hetkellinen alusta tehdä omaa työtä.
Organisaatioiden sisällä eri yksiköt huomaavat toimintaympäristön viestinnällistymisen ja alkavat palkata omia viestintä- tai markkinointiresurssejaan. Lisäkädet ovat tarpeen, mutta pian onkin valtakuntia valtakuntien sisällä.
Monesti tuntuu, että käynnissä on tiedeviestinnän kakofonia. Kun kaikki tasot ja tahot nostavat omaa nimeään esille, itse taulu uhkaa jäädä eriväristen kehysten varjoon. Kaikki kentän toimijat tsemppaavat koko ajan viestintänsä tasoa. Esimerkiksi jokin rahoittaja voi tehdä hyvin laadukkaita haastatteluita tai videoesittelyjä rahoittamistaan tutkijoista ja aiheista, mikä on sinällään hienoa. Uusia sivustoja syntyy jatkuvasti, viime aikoina esimerkiksi tiedejatutkimus.fi, tietysti.fi ja ratkaisujatieteestä.fi. Löytävätkö nämä kaikki yleisönsä?
Kun kääntää peilin itseensä, sitä alkaa miettiä, kenelle tai mille lopulta haluaa rakentaa näkyvyyttä? Miksi promovoida tietynlaista pakettia, jossa on tietynvärinen käärepaperi ja lahjanaru, kun tarjottavana sisältönä on tieto itse. Mitä väliä on yksittäisen hankkeen tai yliopistonkaan näkyvyydellä? Tiedehän on universaalia! Tieteentekijöiden liitto onkin näkemyksellisesti ottanut sloganikseen ”universumin asialla”.
Veikkaan, että joudumme sekä maana että instituutioina pian ottamaan kantaa, miten optimaalisiksi kokonaisuuksiksi tiede on pilkottu ja missä lopulliset sidonnaisuutemme ovat. Jo nyt kuuluu ääniä, että yliopistojen viestimisessä on jotain, mikä koetaan ärsyttävänä sekä sisä- että ulkopuolella. Kun tämä tarpeellinen keskustelu alkaa, aion olla haukkana eturivissä.
Kirjoittaja on Oulun yliopiston viestintäpäällikkö
