Suomen tiedetoimittajain liiton julkaisu

Kysytään siltä! – Miksi toimittajat soittavat ”aina niille samoille”?

Kuva: Sami Perttilä

Esko Valtaoja, Tuomas Aivelo ja Liisa Keltikangas-Järvinen ovat median ja kansan tuntemia tieteenharjoittajia. Mutta miksi juuri he?

Miksi yksi tieteenharjoittaja nousee alallaan ylitse muiden median ja kansan suosikiksi? Sitä on kysyttävä kolmelta tunnetulta tieteenharjoittajalta, Esko Valtaojalta, Tuomas Aivelolta ja Liisa Keltikangas-Järviseltä.

Yksi selitys on tietokirjan ilmestyminen.

”Olin tehnyt kelpo uran tähtitieteen kapean erikoisalan asiantuntijana, kunnes viisikymppisenä kirjoitin tietokirjani Kotona maailmankaikkeudessa. Siitä tuli myyntimenestys, ja suosio tuli täysin puskista”, avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja kertoo.

”Olin kirjoittanut blogiani Kaiken takana on loinen Tiede-lehteen. Mutta kun kirjoitin tietokirjani Loputtomat loiset, nousin kertaheitolla uudelle tasolle asiantuntijaksi”, Helsingin yliopiston tautiekologian tutkijatohtori Tuomas Aivelo toteaa.

Tai vaikka ahkera luennointi.

”Tulin julkisuuteen aikaisin, väitöskirjani jälkeen 1970-luvun lopulla. Lasten sosiaalinen käytös ja etenkin aggressiivisuus kiinnostivat. Pidin siitä 40 luentoa vuodessa, myös kouluissa ja vanhempainilloissa, ja haastattelupyyntöjä sateli”, psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen kertoo.

Valtaojan suosiota kuvastaa ylivoimainen ykkössija Tiedebarometrin Merkittävä tieteenharjoittaja -listauksissa vuosina 2016 ja 2019. Keltikangas-Järvinen on kummallakin listalla yhdeksäs. Aivelo nousi suuren yleisön tietoisuuteen vasta koronapandemian siivittämänä vuonna 2020.

Asiantuntija rajaa itse osaamisalueensa

Entä kuinka tiukasti tieteenharjoittajan on rajattava asiantuntemuksensa? Tampereen yliopiston viestinnän professorin Pekka Isotaluksen mielestä tutkijan, joka menee asiantuntemuksensa ulkopuolelle, on itse otettava vastuu sanomisistaan.

Kolmikosta Esko Valtaojalla ei ole rajoja.

”Tiede on laaja käsitys, ja sen käsittely on tilannekohtaista. Jos kirjoitan oppikirjaa, pysyn tiukasti alallani. Jos esiinnyn, voin puhua vaikka historiasta. En koe, että annan asiantuntijana lausuntoja, vaan olen pikemmin intellektuelli, joka kuvittelee tietävänsä kaikesta kaiken ja jolla on mielipide kaikesta.”

Isotalus kuvailee Valtaojaa ”tiedejulkkikseksi”, joka ei ole enää tutkijan roolissa. Myös Valtaoja kuvailee itseään ”valtakunnan julkkikseksi”, joka valistaa ja viihdyttää ihmisiä, ja ”jonkin sortin yleisönpalvelijaksi”, jolla on velvollisuus reagoida, kun kysytään.

Liisa Keltikangas-Järvinen rajaa asiantuntemuksensa tarkasti.

Hän puhuu julkisuudessa mieluusti tutkimusaiheistaan, kuten lapsen sosiaalisuuden kehityksestä, itsetunnosta, temperamentista, ujoudesta ja alle 2-vuotiaiden lasten hoidosta päiväkodissa. Ne perustuvat tieteeseen, ja niiden pohjaksi hän löytää myös tieteellisiä artikkeleita.

”Tutkijan pitää pysyä aika tiukasti omalla alueellaan”, hän toteaa.

”Puhun asiasta. Mielipiteilläni ei ole merkitystä, ne ovat samanarvoisia kuin kenen tahansa. Kun on kysytty, mitä mieltä olen päivähoidosta, olen vastannut, etten mitään mieltä. Ei edes kiinnosta. Mutta olen valmis kertomaan, miten ryhmä vaikuttaa lapseen.”

Isotalus pitää Keltikangas-Järvistä ”tieteen tiukkana popularisoijana”, jolla on vahva tutkijatausta ja joka osaa tuoda psykologian kysymyksiä ymmärrettävästi ja rohkeasti esille.

Tuomas Aivelon hän luokittelee ”median suosikiksi”.

Aivelolta on yleensä kysytty koronaviruksen tartuntamääristä ja uusista varianteista mutta myös siitä, miten pandemian aikaan on saunottava ja voiko festareille osallistua.

”Siirrän itseltäni pois kysymykset, jotka kuuluvat selkeästi lääkäreille, psykologeille ja virologeille, tosin rajaus esimerkiksi lääketieteeseen ei aina ole yksinkertaista”, Aivelo toteaa.

”Festareille osallistuminen taas kuuluu lähtökohtaisesti viranomaisille. Kun he eivät vastanneet, ajattelin, että teen tämän, koska olen minä. Kerron, mitä ajattelen, ja lähden siitä, että ihmiset eivät osaa ajatella tartuntatautien riskejä.”

Miksi mediajulkisuus ärsyttää tietyissä piireissä?

Aivelon esiintyminen on herättänyt myös närää. Yleisen epidemiologian dosentti, lääketieteen tohtori Mikko Paunio arvosteli sitä voimakkaasti avoimessa kirjeessään (4.12.2021) Helsingin yliopiston rehtorille Sari Lindblomille.

Paunion mukaan Aivelo on ”antanut yliopiston logolla varustettuja jyrkästi viranomaistoimintaa arvostelevia pelottavia arvioita”, vaikkei tällä ole ”koulutusta tai tutkimuksellisia ansioita, jotka tekisivät hänestä asiantuntijan koronapandemiaan liittyen”.

Tautiekologia tutkii taudinaiheuttajien ja loisten leviämistä, Aivelo toteaa.

”Pandemia koskettaa kaikkia tieteenaloja, myös taloustiedettä. Kyse on siitä, miten hahmottaa asemansa tiedeyhteisössä. Edustanko itseäni vai koko tieteenalaa? Kuinka paljon halukkaita kommentoijia tieteenalalla ylipäätään on, millaiset perinteet kommentointiin on?”

Yliopistot ovat muuttuneet, Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa.

”Vielä 1980-luvulla kunnolliset tieteentekijät eivät näkyneet julkisuudessa. Vain joutavanpäiväiset tutkijat näkyivät ja antoivat lausuntoja. Valtava asennemuutos alkoi 1990-luvun lopulta, jolloin tiedonjulkistamisesta tuli yliopistojen kolmas tehtävä.”

Tutkijat joutuivat kasvoillaan julkisuuteen. Siihen Keltikangas-Järvinen on joutunut taipumaan, mutta henkilöhaastatteluista hän kieltäytyy. ”Olen suojellut yksityisyyttäni ja saanut pitää roolini. Jos minulta kysytään edes temperamentistani, vastaukseni on, etten tiedä.”

Mediataidot ja valmius olla esillä tekevät suosikkeja

Entuudestaan tuttu nimi, hyvät viestintätaidot ja halukkuus olla julkisuudessa. Pekka Isotaluksen mukaan ne ovat tärkeimmät syyt, jotka tekevät tieteenharjoittajasta toimittajien suosikin.

Esko Valtaojalle esiintyminen on velvollisuus.

”Pitää reagoida, kun kysytään. Minulla ei ole missään nimessä tarvetta olla esillä. Inhoan julkisuutta ja esiintymistä. Kun siihen joudun, kirjoitan ja puhun kuin juttelisin itselleni, en yritä olla fiini enkä akateeminen.”

Valtaojan mielestä suuri yleisö kaipaa ymmärrettävää, oivaltavaa, yllättävää ja viihdyttävää tietoa, ”ei oppikirjamaista tiedonvälitystä”. Siihen harva tieteenharjoittaja pystyy tai haluaa ryhtyä, hän toteaa, sillä tutkijan asenne tieteeseen on erilainen kuin popularisoijan.

”Ei kansainvälisesti menestynyt tutkija tavoittele julkisuutta, aika ei siihen riitä. Neljänkymmenen tunnin työviikko ei ole tarpeeksi edes tutkimustyöhön.”

Tuomas Aivelo ryhtyi tutkijaksi, koska haluaa hahmottaa maailmaa, hankkia ja jakaa uutta tietoa. Siksi hän ei voi suoranaisesti sanoa ”joutuneensa” julkisuuteen.

”Olen tietoisesti työskennellyt nykyisen asemani eteen. Kuinka päämäärätietoista se on ollut, siihen en osaa vastata.”

Liisa Keltikangas-Järvinen ei ole hakeutunut julkisuuteen.

Viestintätaitonsa hän oppi kantapään kautta. Hänen väitöksensä vuonna 1977 kiinnosti erästä Ylen päällikköä, joka ehdotti tunnin radioesitelmää.

”Esitelmäni oli kammotus. Toistin väitökseni tieteellisiä termejä, se oli piinaa kuulijalle ja katastrofi päällikölle. Kun Jukka Kajava totesi seuravan päivän Helsingin Sanomissa, että juuri väitelleitä tohtoreita ei tulisi päästää irti, niin tajusin, että hän puhui minusta.”

Sen jälkeen Keltikangas-Järvinen on hionut viestintätaitojaan yleisön edessä. ”Kuulijoista näen, ymmärtävätkö he kuulemansa ja pysyvätkö hereillä.”

Vuonna 2009 hänet valittiin Vuoden puhujaksi.

Tunnustuksen antoi puheviestinnän opettajien yhdistys Logonomit, joka kehui häntä vakuuttavaksi esiintyjäksi ja hänen asiantuntijalausuntojaan ”selkeiksi, naseviksi ja usein myös keskusteluun rohkaiseviksi”.

Minkä verran oma persoona saa näkyä?

Pekka Isotaluksen mielestä olennainen kysymys on sekin, onko tieteenharjoittajan esiintyminen ja julkisuus ollut tieteelle hyväksi vai pahaksi.

”En ajattele sillä tavalla. Olen vain päätynyt tällaiseen tilanteeseen”, Esko Valtaoja toteaa.

”Toivon, että kommenteillani on arvoa, että olen hyödyksi. Esiintyminen on hauskaa, ja yhtä hauskaa on saada palautetta”, Tuomas Aivelo sanoo.

”Melkein uskaltaisin sanoa, että esiintymiseni on ollut tieteelle hyväksi. Puhuin temperamenteista ennen kuin niitä edes käsiteltiin persoonallisuuspsykologian oppikirjoissa”, Liisa Keltikangas-Järvinen sanoo.
Julkisuudella on lieveilmiönsä, hän jatkaa.

”Rajoitan julkisuutta ja salaan mielipiteeni. Silti tuntemattomilla ihmisillä on äärettömän selkeä mielipide minusta. Mielipiteitäni myös lisätään. Sain lukea, että olen huolissani pojista, kun puhuin poikien ja tyttöjen vajaan arvosanan erosta päättötodistuksen keskiarvoissa.”

Henkilö ja tutkimus pitäisi irrottaa toisistaan, Keltikangas-Järvinen sanoo.

”Enää ei puhuta aivotutkimuksesta vaan Minna Huotilaisen tutkimuksesta. Tutkimus henkilöityy ja kääntyy ihmiseksi, eikä se ole hyväksi tieteelle. ”

Teksti: Päivi Ängeslevä

Julkaistu

8 kesä, 2022

Suomen Tiedetoimittajain liitto

JULKAISIJA

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

TOIMITUS

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti)