Anestesiologi ja lääkäreiden mediakouluttaja Ulla Ahlmén-Laiho tuntee lääkäreiden ja toimittajien välisen yhteistyön pullonkaulat. Mitä paremmin ammattien käytännöt tunnetaan puolin ja toisin, sitä moniäänisempää journalismia syntyy.
”Olen antanut kerran haastattelun, johon pyysin korjauksia, joita ei tehty, ja syynä tuntui olevan, että toimittaja halusi kalastella näkyvyyttä aiheelle rajuilla yleistyksillä.”
Edellä oleva tiivistys on koottu kommenteista, joita anestesiologi Ulla Ahlmén-Laiho on kouluttajana saanut viestintää ja mediaa käsitteleviin kursseihin osallistuneilta lääkäreiltä. Ahlmén-Laiho ei lääkäreiden kuvaamista huolista hätkähdä. Hän tunnistaa vastauksista kaksi näkökulmaa: yhtäältä lääkärit eivät ole halunneet luopua tieteen eksaktista kielestä, toisaalta toimittajat joskus unohtavat noudattaa Journalistin ohjeita.
– Jos muutostoiveet ovat kohdistuneet muuhun kuin sitaatteihin, toiveisiin ei toimittajan toki tarvitsekaan suostua, Ahlmén-Laiho toteaa.
Ahlmén-Laiho tuntee Journalistin ohjeet todennäköisesti paremmin kuin moni toimittaja toimittuaan Julkisen sanan neuvoston jäsenenä vuosina 2016–2019. Lääkäreiden ja median välinen suhde oli kiinnostanut häntä aina, ja kun JSN:ssä avautui paikka, hän lähetti hakemuksen päähänpistosta ja tuli valituksi.
Uudessa tehtävässään Ahlmén-Laiho havaitsi, että lääkäreiden ja toimittajien kohtaamiset kaipasivat tieteellistä lisäselvitystä. Vuonna 2019 hän väitteli Turun yliopistossa suomalaisten lääkäreiden suhteesta joukkotiedotusvälineisiin.
– Olen tiedeviestinnästä kouluttaessani sanonut lääkärikollegoilleni, että edusti mitä alaa tahansa, osaamiseen kuuluu aina myös se, että osaa yleistajuistaa omaa alaa ja asiantuntijuuttaan, sanoo anestesiologi ja mediakouluttaja Ulla Ahlmén-Laiho.
Moninkertainen kuplien puhkaisija
Ahlmén-Laiho, 41, on laventanut urallaan toimenkuviaan moneen kertaan. Hän työskentelee anestesiologian ja tehohoidon osastonlääkärinä ja erikoislääkärinä Turun yliopistollisessa keskussairaalassa Tyksissä. Lisäksi hän toimii Tyksin Lasarettimuseon toimintaa johtavan työryhmän puheenjohtajana sekä Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa lääketieteellisen historian tuntiopettajana.
– Turussa lääketieteen historianopetus uhkasi loppua, kun aiempi lääkäriopettaja jäi eläkkeelle. Ajattelin, että mitä jos otan opetuksen hoitaakseni. Aloin vetää yhtä kurssia.
Nälkä kasvoi syödessä, ja Ahlmén-Laiho aloitti yleisen historian perusopinnot avoimessa yliopistossa. Opinnot ovat edenneet maisterivaiheeseen alan tutkinto-ohjelmassa Turun yliopistossa. Yhdestä kurssista alkanut historianopetus on laajentunut kuudeksi eri opintojaksoksi, jotka ovat tarjolla neljässä eri lääketieteellisessä tiedekunnassa.
Miksi ihmeessä lääkäri alkaa opiskella historiaa? Mitä hyötyä historianopinnoista on lääkärin työssä?
– Esimerkiksi sukupuolihistorialla on paljon yhtymäkohtia lääketieteeseen. Opiskelijani ovat arvioineet sukupuolihistorian ammatillisesti antoisaksi. He tiedostavat, mitä ennen on tapahtunut, ja osaavat nyt kohdata tietyt potilasryhmät aiempaa sensitiivisemmin.
Uuden tieteenalan opiskelussa on kyse myös kuplan puhkaisemisesta. Lääketieteen opiskelijat syventyvät lääketieteen, historian opiskelijat historian maailmankuvaan. Asiantuntemusalueet täydentävät kuitenkin toisiaan, anestesiologi muistuttaa. Historioitsijat kirjoittavat esimerkiksi kulkutautien historiasta ja lääkärit historiallisista kulkutaudeista. Ahlmén-Laiho tutki omassa Euroopan ja maailman historian pääaineen kandidaatin työssään ruton käyttäytymistä Korppoon seurakunnassa Suuren Pohjan sodan aikana vuosina 1710–11.
Tutustuminen vieraaseen tieteenalaan avartaa kaiken lisäksi omaa ajattelua. Historian tutkimuksessa Ahlmén-Laiho opetteli käyttämään tarinallisuutta ja värikästä kieltä. Väitöskirjassaan hän yhdisti lääketiedettä ja mediatutkimusta.
Eroon epäluuloista ja rohkeasti mukaan
Lääkäreiden ja toimittajien välinen yhteistyö voi karahtaa karille monesta syystä. Onnistumisen ainekset ovat silti jokaisen ulottuvilla, Ahlmén-Laiho korostaa ja luettelee keinoja: Asiantuntijoiden kannattaa tutustua Journalistin ohjeisiin. Haastatteluihin voi valmistautua etukäteen. Jo ilmestyneistä jutuista voi antaa toimitukseen palautetta.
Yksikin anestesialääkäri otti yhteyttä toimitukseen tulehduskipulääkkeitä käsitelleen jutun vuoksi, koska hänen mielestään juttu saattoi herättää huolta lukijoissa. Yhteydenotto poiki kattavan jatkojutun yhdessä toimittajan kanssa.
Viestinnän onnistumisen ainekset ovat jokaisen ulottuvilla, Ulla Ahlmén-Laiho korostaa ja luettelee keinoja: asiantuntijoiden kannattaa tutustua Journalistin ohjeisiin ja valmistautua haastatteluihin etukäteen.
Lääkärit pelkäävät kuulemma eniten iltapäivälehtien haastatteluita. Epäluulo on Ahlmén-Laihon mielestä turhaa; kiistanalaisten aiheiden päivittäisuutisoinnissa kannattaa kylläkin hänen mielestään pitää erityisen tarkkaan huolta oikeuksistaan haastateltavana.
– Median tehtävä on suhtautua kriittisesti julkiseen terveydenhuoltoon siinä missä muuhunkin verorahojen käyttöön ja hallintoon. En peräänkuuluta erityissuojelua lääkäreille.
Anestesiologin omat huolet lääkäreiden ja toimittajien välisestä yhteistyöstä kaikkosivat JSN:n vuosina ja väitöskirjan kyselytutkimuksen vastauksia purkaessa.
– Vastauksista kuulsi, miten suomalaiset tiede- ja terveystoimittajat pohjaavat työnsä lääketieteeseen. Heidän työssään näkyy vahva ajatus omasta vastuusta. Ei saa kirjoittaa huuhaata ja saada potilas tekemään vääriä valintoja.
Lääkäreitä hän muistuttaa journalismin yhteiskunnallisesta roolista. Kun tietää oikeutensa, yhteistyöprosesseihin kannattaa lähteä mukaan. Tiedeviestintää ei ole ylipäänsä ilman tieteen osallistumista yhteisiin talkoisiin.
– Jos tiedemaailman ihmiset eivät tule mukaan keskusteluun, puheenvuorot annetaan muille. Asiantuntijoiden on hyvä muistaa se. Lääkäreiden hiljaisuus ei pysäytä keskustelua.
