Pekka Wahlstedt
Elizabeth Kolbert, suom. Pirkko Vesterinen: Kuudes sukupuutto: luonnoton historia. Atena 2016. 367 s.
Tiedetoimittajat voivat hyödyntää sujuvaa ja havainnollista kielellistä ilmaisutaitoaan maailman parantamisessa. Tästä on osoituksena amerikkalaisen toimittajan Elizabeth Kolbertin kirja Kuudes sukupuutto: se on saanut tietokirjojen Pulitzer-palkinnon, listattu New York Timesissä vuoden kymmen parhaan kirjan joukkoon ja noussut New Yourk Timesin bestseller-listalle.
Kirjan sanoma on hyvin vakava. Elämme kuudetta suurta sukupuuttoaaltoa. Sitä voi verrata edelliseen, jossa valtava asteroidi törmäsi maahan ja pyyhkäisi dinosaurukset maan päältä. Meneillään oleva joukkotuho on vain hitaampi ja huomaamattomampi.
Kuudes sukupuutto ei olekaan 1800-luvun teollisen ja teknisen vallankumoksen tulosta, vaan se alkoi jo jääkaudella, jolloin maston kokoisista poskihampaistaan nimensä saanut mastodontti ja muut jättiläismäiset eläimet kokivat perikatonsa.
Homo sapiens ei tuolloin(kaan) elänyt sopusoinnussa luonnon kanssa, kuten yleisesti on uskottu. Myös lajikumppaninsa neandertalinihmisen hän raivasi häikäilemättömästi tieltään.
Keskiajalla katosivat Madagascarin jättimäiset makit, kääpiövirtahevot ja norsulinnut ja renessanssi-ajalla Uuden-Seelannin moat. Nyt tuhoaalto on jo paisunut tsunamiksi.
Kirjoittaja kiertää eri paikoissa tutkimassa katoavia lajeja, kuten sammakoita, lepakoita ja lukemattomille lajeille kodin ja ravinnon tarjoavia koralliriuttoja.
Kuudes sukupuutto esittelee myös itse kehitysteoriaa ja sen kehitystä. Ajatus että maailmaa ei ole luotu kerralla ja valmiina, syntyi 1700-luvulla. Kehityksen löysi epäorgaanisesta maailmasta geologi Lyell ja orgaaniseen sen toivat Lamarck ja Darwin.
Kehitysajattelun teorian esittelyn nivominen omilla tutkimusmatkoilla kerättyihin konkreettisiin havaintoihin tarjoaa lukijalle, niin maallikolle kuin tutkijalle ja toimittajalle, herättävän ja vakuuttavan todistuksen, että eivät vain eläinlajit vaan myös niiden sukupuuton aiheuttaja itse ja kenties koko elämä maapallolla ovat lähempänä tuhoa kuin koskaan sukupuuttojen pitkän ketjun aikana.
