Tasavallan presidentti Sauli Niinistö esitti elokuussa liikkumishaasteen suomalaisille: liikkukaa ja puhukaa toisillenne. Haaste sai myönteisen vastaanoton. Käsittelen tässä artikkelissa presidenttien liikuntaharrastuksia laajemminkin ja erityisesti presidentti Niinistön liikkumishaasteen merkitystä.

Presidentinkanslia lähetti elokuussa tiedotteen kaikille kansalaisille suunnatusta liikkumishaasteesta. Tiedotteessa todettiin, että presidentti Niinistö haastaa suomalaisia liikkumaan ja vuorovaikutukseen – vaikka kävellen keskustelemaan: Walk & Talk.

Liikkumiskutsu tuli kolme päivää ennen kuin tasavallan presidentti Sauli Niinistö täytti 75 vuotta 24.8.2023. Se poisti samalla päiväjärjestyksestä arvuuttelun, järjestettäisiinkö presidentin syntymäpäivien kunniaksi jättimäinen ilotulitus vai supertähtien tähdittämä syntymäpäiväkonsertti.

Kansaa kosiskeleva liikkumishaaste oli yllättävä veto siihen nähden, että presidentti oli vain joitakin kuukausia aikaisemmin vetänyt kovaa linjaa ja syrjäyttänyt kaksikin pääministeriä korkean tason valtionpäämiesten tapaamisten yhteydessä. Tällä kertaa presidentti ei nostanut itseään muiden yläpuolelle vaan laskeutui kansan tasolle.

Liikkumishaasteesta Niinistö ei halunnut tehdä minkään järjestön työkalua vaan hän vetosi kansalaisiin suoraan ilman järjestöjen välikäsiä. Hän ei sanonut, liittykää urheiluseuraan, siellä on kivaa. Sen sijaan hän sanoi, että hae naapurisi lenkille, puhukaa keskenänne!

Vaikka kävelyhaaste yllätti ja hämmensi, se oli hyvin linjassa valtion taloudellisen tilan kanssa. Juhlia varten valtion olisi pitänyt ottaa lisää velkaa. Superjuhlien sijaan presidentti haastoi suomalaiset liikkumaan ja keskustelemaan kävelytempauksensa varjolla.

”Jo lyhyt kävely tuottaa hyvää oloa ja avartaa ajatusta. Haluankin esittää suomalaisille liikkumishaasteen ja kannustaa vuorovaikutukseen. Itse aion kiertää Töölönlahtea ja jutella toistemme ymmärtämisen tarpeesta. Siis kävellä keskustellen! Miten sinä osallistut?” presidentti Niinistö sanoi tiedotteessa.

Töölönlahden ympäri, ajatuksia vaihtaen

Helsingissä kävelytempaus järjestettiin Töölönlahdella sunnuntaina 27. elokuuta yhteistyössä kaupungin kanssa. Lähtö tapahtui Pikku-Finlandian edestä. Tempauksessa useimmat osanottajat kiersivät Töölönlahden yhden kerran kävellen.

Kun presidentti saapui kävelytempaukseen Pikku-Finlandian luokse, 9-vuotias koulutyttö riensi onnittelemaan presidenttiä ojentaen hänelle suklaarasian. Tytön äiti otti ikimuistoisesta tilanteesta valokuvan. Presidentin kannalta aloitus oli sopivan rento, olihan kyse matalan profiilin kansalaistapahtumasta, johon ei kerätty ilmoittautumisia.

Tiedotteessa ja presidentin esittämässä alustuspuheessa kannustettiin osallistumaan haasteeseen pitkin syksyä kävellen tai muuten liikkumalla sekä haastamalla muita sosiaalisessa mediassa #liikkumishaaste-tunnisteella. Sosiaalisessa mediassa näkyi myös #liikuntahaaste-tunnisteita. Olennaista oli liike.

Ihmiset tulivat paikalle uteliaisuudesta ja kunnioituksesta 75-vuotiasta valtionpäämiestä kohtaan. Presidentille laulettiin syntymäpäivälaulu ja hän vaihtoi muutaman sanan muun muassa aitajuoksija Jere Haapalaisen sekä entisen kilpakävelijän Jarkko Kinnusen kanssa. Molemmat olivat saaneet presidentiltä henkilökohtaisen kutsun, samoin kuin paraurheilussa laakereita niittänyt Amanda Kotaja.

Kinnusen näkeminen kävelytempauksessa pakotti laskemaan entisen edustuskävelijän arvokisoissa Suomi-paidassa kävelemän matkan: 550 kilometriä täysillä Suomen puolesta.

Presidentti piti lyhyen epämuodollisen alkupuheen ja sen jälkeen lähdettiinkin jo kiertämään Töölönlahtea. Muutamassa hetkessä lähes tuhannen kävelijän letka oli venynyt tihkusateessa jopa 300 metrin mittaiseksi.

Presidentti tapasi reitillä muun muassa tänä vuonna viihdetaivaalle singahtaneen uuden tähden Käärijän eli Jere Pöyhösen. Presidentti keskusteli myös kutsumiensa poliitikkojen eli Jani Mäkelän, Atte Harjanteen ja Eva Biaudet’n kanssa. Mukaan oli tullut muitakin poliitikkoja. 82-vuotias entinen ministeri ja suurlähettiläs Pertti Salolainen tuli Töölönlahdelle kävelemään omaa normilenkkiään, kun kerran tuttu mies oli esittänyt kansalaiskutsun. Myös pormestari Juhana Vartiainen oli kävelysauvoineen liikkeellä.

Kun saksalainen Verena Rentrop huomasi tiedon tapahtumasta, hän päätti osallistua kävelytempaukseen perustamansa hyvän tuulen yrityksen Chocolate Angel Oy:n hengen mukaisesti. Hänellä oli mukanaan pieni rasia suklaata, josta hän tarjosi kanssakulkijoille maistiaisia ja pääsi näin vaihtamaan ajatuksia heidän kanssaan.

Rentrop tuli aikanaan Suomeen Nokian palvelukseen ja ihastui tuhansien järvien maahan niin, että hän ei aio lähteä maailman onnellisimmasta maasta kulumallakaan, vaikka Nokia ei enää olekaan hänen palkanmaksajansa.

Vaikka presidentinkanslian lähettämässä tiedotteessa ei mainittu mitään tahoa kävelytempauksen yhteistyökumppanina tai varsinaisena järjestäjänä, Helsingin kaupungin työntekijät olivat oranssit turvaliivit päällään tukemassa järjestelyjä ja tapahtumaan osallistuivat lähes näkymättömässä roolissa ikään kuin tavallisina kävelijöinä myös Suomen olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuori ja pääsihteeri Taina Susiluoto.
Kierroksen jälkeen presidentille laulettiin uudelleen syntymäpäivälaulu ja sen jälkeen toimittajat pääsivät haastattelemaan kävelytempauksen päähenkilöä.

Presidentti Niinistö kertoi kävelevänsä noin 12 000 askelta vuorokaudessa. Helsingin kaupungin liikuntaviraston työntekijä Minna Paajanen kertoi puolestaan kävelevänsä 13 000 askelta päivässä. Molempien askelmäärää voi pitää kiitettävä.

Toimittaja Elina Nissinen kirjoitti Helsingin Sanomiin kolmen sivun Ytimessä-sarjassa julkaistun jutun kävelystä otsikolla Askel kerrallaan (HS 1.10.2023). Juttu julkaistiin näyttävänä verkkojulkaisuna, jonka tuottajana toimi Heidi Väärämäki, kuvituksesta vastasi Terhi Montonen ja grafiikasta Petri Salmén. Jutussa jaettiin ihmiset päivittäisten askelmääriensä mukaan neljään ryhmään. Alle 5 500 askelta vuorokaudessa kävelevät kuuluvat ryhmään, jossa pienikin aktiivisuuden lisäys toisi suurimmat hyödyt. 5 500–7 500 askelta kävelevien haarukkaan osuvat useimmat työikäiset suomalaiset. 7 501–10 000 askelta kävelevät saavat liikkumisensa ansiosta jo runsaasti terveyshyötyjä. Ja yli 10 000 askeleen ryhmässä liikkumattomuuteen liittyvät terveysriskit ovat pienimmillään.

Lukemia voi pitää hyvänä ohjemittarina, sillä Sydänliitto suosittelee tavoitteen asettamista 10 000 askeleeseen päivässä.

Toisaalta UKK-instituutti lähtee paljon vaatimattomammilla tavoitteilla kannustamaan yli 65-vuotiaita liikkeelle. Instituutin asiantuntijoiden mukaan ensimmäisessä vaiheessa riittäisi kunnollinen lepo ja istumisen tauottaminen. Jo pelkästään penkiltä nousu riittävän usein istumisen lomassa saattaa joissakin tapauksissa olla ensimmäinen askel parempaan kuntoon ja terveyteen.

Kävelytempauksessa tuli mieleen Martin Luther Kingin sanat: ”Jos et voi lentää, juokse. Jos et voi juosta, kävele. Jos et voi kävellä, ryömi. Teetpä mitä tahansa, sinun on jatkettava liikkumista.”

Kävely on kaikkein demokraattisin liikuntamuoto. Se on lähtökohtaisesti mahdollista kaikille, joiden alaraajat jotenkin toimivat.

Kävelytempaus oli hyvin tasavaltalainen

Presidentti Niinistön kävelytempauksessa oli jotakin hyvin tasavaltalaista. Tasavallan vastakohtana ovat ihmisten eriarvoisuutta ylläpitävät valtiomuodot. Perimysjärjestykseen perustuvissa kuningaskunnissa jotkut syntyvät hallitsevaan asemaan.

Kuninkaalliset harrastavat sellaisia urheilulajeja, joita voivat harrastaa veroistensa parissa. Ruotsin kuninkaalliset olivat hyviä ratsastajia jo Tukholman olympiakisojen aikoihin 1912. Niiden kisojen ratsastuskilpailuissa paras venäläinen esteratsastaja henkilökohtaisessa kilpailussa oli suuriruhtinas Dmitri Pavlovitš, jonka isoisän patsas on Helsingin Senaatintorilla. Keisari Aleksanteri II kutsui Suomen suuriruhtinaskunnassa säädyt koolle ja niistä vuoden 1863 valtiopäivistä alkoi Suomen poliittisen historian uusi kehitysvaihe.

Myös Britannian kuninkaalliset ovat viihtyneet hevostalleilla. Lontoon olympiakisoissa 2012 nähtiin lähes täydellisen kaunis tarina, kun pitkään hallinnut kuningatar Elisabet sai vielä nähdä, kuinka hänen tyttärensä prinsessa Anne jakoi palkinnon ratsastuksen kenttäkilpailussa omalle tyttärelleen Zara Tindallille.

Kuningas Charles on myös erinomainen ratsastaja, onhan hän vauhdikkaina prinssivuosinaan pelannut hevospooloa, josta ei vaarallisia tilanteita puutu.

Viime vuosina ratsastuksen olympiamitaleista ovat nousseet kilpailemaan myös öljyllä rikastuneiden arabimaiden kuningashuoneiden jäsenet.

Ratsastuksen ohella tennis on vanha kuninkaallisten laji. Suomessa laji sai ensimmäisen kerran suurta valtakunnallista julkisuutta, kun Ruotsin kuningas Kustaa V pelasi valtiovierailunsa yhteydessä tennistä Turussa Brahenkadun tennishallissa. Arvokasta tilaisuutta oli todistamassa tasavallan presidentti P.E. Svinhufvud yhdessä puolisonsa Ellen Svinhufvudin ja muutaman muun valitun kanssa.

Kun Kyösti Kallio valittiin seuraavana vuonna presidentiksi, hän ei jäänyt sivustakatsojaksi vaan hankki valkoisen tennisasun ja ryhtyi harjoittelemaan tennistä päästyään Kultarantaan viettämään kesää. Vaikka Kallio oli nuoruudessaan hiihtänyt itselleen vahvan peruskunnon, niistä vuosista oli kulunut jo liian kauan. Yli 60-vuotiaan Kallion terveys ei ilmeisesti kestänyt presidentin poikkeuksellista vastuuta sota-aikana. Hän joutui luopumaan maan isän tehtävistä kesken presidenttikauden terveydellisistä syistä vuonna 1940.

Purjehdus on myös hyvin aristokraattinen laji. Norjan, Kreikan ja Espanjan kuninkaallisilla oli pitkin 1900-lukua menestystä purjehduksen olympialähdöissä. Kaksi kuninkaaksi kruunattua kuninkaallisen perheen jäsentä on voittanut jopa olympiakultaa. Kruununprinssi Olav toi kunniaa Norjalle vuonna 1928 ja kruununprinssi Konstantin Kreikalle vuonna 1960.

Metsästäjistä palloilijoihin

Suomessa ei ole kuninkaallisia, mutta kaksi aatelismiestä on toiminut tasavallan presidentin virassa. Molemmat tunnettiin myös suurina urheilun ystävinä. P.E. Svinhufvud toimi tasavallan presidenttinä 1931–1937 ja C.G.E. Mannerheim 1944–1946. Svinhufvud oli innokas metsästäjä ja vanhoilla päivilläänkin aktiivinen kilpa-ampuja. Metsästys oli myös Mannerheimin intohimo. Lisäksi hän oli nuorena upseerina kilpaillut ratsastuksessa ja sotien välissä hänen tiedetään pelanneen jonkun verran golfia.

Svinhufvudin ensimmäinen urheilulaji oli voimistelu. Hän oli HGK:n jäsen ja kävi ahkerasti harjoituksissa. Voimistelu oli myös Paasikiven laji. Lisäksi Martti Turtola kirjoitti Risto Rytin elämäkerrassa, että Porissa koulua käyneen Rytin voimistelunumero oli tavallisesti kymppi. Hän oli siis koululuokkansa parhaita voimistelijoita.

Kainuun nälkämailta kotoisin ollut K.J. Ståhlberg kävi Oulun lyseota ja toimi koulun konventin puheenjohtajana ennen kuin Kyösti Kallio tuli samaan kouluun. Samaa koulua kävi myöhemmin myös Martti Ahtisaari. Lyseossa on ollut aina vahva urheiluhenki, joten myös Ståhlberg ja Kallio laittoivat mielellään sukset jalkaansa. Lajivalintaa ei tarvitse ihmetellä, sillä Oulu oli heidän kouluvuosinaan Suomen hiihdon mekka.

Martti Ahtisaari pelasi 1950-luvulla koripalloa Oulun NMKY:ssä ja toimi peliuransa lopulla joukkueenjohtajana ennen kuin lähti Pakistaniin NMKY:n lehdessä näkemänsä ilmoituksen houkuttelemana. Palloilun arvostuksessa saavutettiin Suomessa jonkinlainen virstanpylväs vuonna 1995, kun Leijonat voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Jo sitä ennen Sikariportaan joukkueessa pelannut presidentti Mauno Koivisto oli tehnyt koko presidenttikautensa ajan eli 12 vuotta propagandaa lentopallon puolesta. ”Kaikki” suomalaiset tiesivät silloin, että Koivisto on intohimoinen lentopalloilija. Voidaankin sanoa, että joukkuelajeista tuli Koiviston esimerkin ja Leijonien mestaruuden ansiosta salonkikelpoisia myös Suomessa.

Hannu Itkonen: Esikuva voi sytyttää liikkumiseen

Presidenttien liikuntaharrastuksilla voi ainakin olettaa olevan esikuvallista vaikutusta. Ajatellaan Koiviston innokkaan lentopallon pelaamisen ohella vaikka Urho Kekkosen ahkeraa hiihtämistä aikana, jolloin laturetkistä tuli silmäätekevien ykkösharrastus.

Svinhufvudin ampumaharrastus kelpaa myös yhtenä esimerkkinä. Presidentin antaman esimerkin ja suojeluskuntien aktiivisuuden ansiosta suomalaisten kiinnostus ampumaurheilua kohtaan oli 1930-luvulla suurempaa kuin koskaan. Samaan aikaan suomalaiset edustusampujat nousivat MM-kisoissa kilpailemaan maailman tarkimman kansakunnan statuksesta.

Esikuvallisuuden merkitys on niin mielenkiintoinen, että otin yhteyttä Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian emeritusprofessori Hannu Itkoseen selvittääkseni, millainen merkitys esikuvalla on liikuntaharrastuksen kannalta?

– Esikuvilla on ymmärrettävästi merkitystä liikuntaharrastuksen suhteen. Nyky-yhteiskunnassa esikuvavaikutus puhuttelee etenkin samankaltaisessa asemassa olevia kohderyhmiä. Eli on olemassa useanlaisia esikuvia. Missään tapauksessa ei pidä yliarvioida esikuvien vaikusta, sillä ihmisten elämäntilanne ja tekemisen mahdollisuudet selittävät myös liikuntaharrastuneisuutta, Itkonen vastasi.

Presidentin aloitteessa oli kaksi teemaa (walk and talk) – liikunta- ja puhetaitomme kaipaavat presidentin mielestä elvyttämistä. Molemmilla teemoilla on kansanterveydellistäkin merkitystä. Kumpi sinusta on tärkeämpi teema?

– Erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset arvottavat kulttuurisia ilmiöitä eri tavoin. Näin ollen puhetaitomme ja liikuntataitomme vertailu on haastava tehtävä. Näyttää kuitenkin siltä, että ihmisen matala sosio-ekonominen asema näkyy niin liikunnan kuin muunkin kulttuurin niukempana harrastamisena.

Entä voiko presidentin esimerkki saada aikaan kestävää liikuntaharrastusta?

– Yhdellä tempauksella tuskin on merkitystä liikuntaharrastuksen lisääntymiseen. Kyse onkin siitä, että yhteiskunnassa yleisemmin ajatellaan liikkumisen hyödyllisyys. Tämä edellyttää useiden tahojen ”yhteen hiileen puhaltamista”.  Oman näkemykseni mukaan parasta liikkumisen edistämistä on olosuhdetekijöihin vaikuttaminen sekä heikommassa asemassa olevien ihmisten elinolosuhteiden kohentaminen, Itkonen tuumi.

Voisiko ”Saulin walk and talk” muuttua jokasyksyiseksi tapahtumaksi?

–  Kyseisenlaisia liikkumisen aktivointitapahtumiahan eri tahot järjestävät runsaasti. Mahtuukohan tällainen tapahtuma pysyvästi tähän kokonaisuuteen? Presidentti Niinistön järjestämä tapahtuma oli aika lailla sinällään arvostettava ”Saulimainen unilukkarointi”, emeritusprofessori kiteytti.

Presidentit kansalaisyhteiskunnassa

Suomen presidentille säädettiin aluksi monarkin valtaoikeudet. Jotenkin tähän sopi, että presidentin valinta oli vuosikymmenien ajan poliittisen eliitin käsissä. Eduskunnalla ja presidentin valitsijamiehillä oli vastuu päämiehen valinnasta, kunnes vaalitapaa Urho Kekkosen neljännesvuosisadan kestäneen itsevaltaisen valtakauden jälkeen ryhdyttiin määrätietoisesti uudistamaan.

Kaksivaiheiseen suoraan presidentinvaaliin siirryttiin lopullisesti vuonna 1994, jolloin kansa valmistautui tulevaan EU-aikaan ja äänesti presidentiksi kotimaan politiikan ulkopuolella meriittinsä hankkineen Martti Ahtisaaren, joka onnistui tekemään itsensä tykö television viihdeohjelmissa.

Kansalaisyhteiskunnan kasvavaa roolia oli nähtävissä myös Tarja Halosen valinnassa. Hän edusti uutta naisnäkökulmaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta, kuten professori Juhani Suomi toteaa teoksessaan Suomen tasavallan presidentit 1919–2023 (Tammi 2023), joka on tarkennettu ja täydennetty laitos Tammen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden kunniaksi julkaisemasta teoksesta. Mutta sitten Suomi tyytyy toteamaan, että erilaisten kansalaisjärjestöjen toimintaan Halonen oli osallistunut aktiivisemmin kuin ehkä yksikään edeltäjistään vaivautumatta tarkentamaan, mitä ”erilaisten kansalaisjärjestöjen” toimintaan osallistuminen siinä yhteydessä tarkoitti.

Esimerkiksi Tarja Halosen kohdalla yksi maininnan arvoinen rooli olisi ollut hänen työnsä liikunnan tasa-arvoasioiden hyväksi ja osallistuminen Finlandiatalolla vuonna 2000 järjestetyn merkittävän naisten kansainvälisen liikuntafoorumin järjestelyihin ja kunniatoimikuntaan. Järjestelyjen alkuvaiheessa Halonen oli ulkoministeri ja Riitta Uosukainen eduskunnan puhemies. Kunniatoimikunnan puheenjohtajaksi valittiin tietysti protokollajärjestystä noudattaen puhemies Uosukainen. Kun liikuntafoorumi aikanaan toteutui, kunniatoimikunnassa ei ollut enää jäsenenä ulkoministeri vaan tasavallan presidentti Halonen.

Vallasta pidetään yhä tiukasti kiinni

Tasavallan presidentin asema muuttui voimakkaasti vuonna 1995, kun Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen, ja uudelleen vuonna 2000, jolloin presidentin valtaa rajoitettiin ja hänet siirrettiin enemmän kansalaisyhteiskunnan kuin poliittisen valtioapparaatin johtajaksi.

Vuoden 1995 muutos on huomattu politiikassa selvästi. Siihen asti politiikkaamme määritti vain oikeisto-vasemmisto-akseli, mutta Euroopan unionin myötä meille tuli uusi vertikaalinen valta-akseli, Bryssel–Helsinki, kun Suomi akseloitui Brysselin valtakeskittymään. Kotimaan poliittiselle kartalle ilmestyi samana vuonna uusi puolue, Perussuomalaiset.

Vuoden 2000 muutos herätti aikanaan paljon keskustelua ja politiikan tarkkailijoista Risto Uimonen kirjasi muutoksen tuoreeltaan kirjaansa Riisuttu presidentti (2001). Kun nyt katsoo kahden vuosikymmenen jälkeen vuosituhannen vaihteeseen ajoittunutta muutosta, sitä on vaikea havaita, kun meillä on ollut 2000-luvulla kaksi voimakasta kahden kauden presidenttiä, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö. Molemmat ovat tarrautuneet tasavallan presidentin perinteiseen asemaan.

Meillä on edelleen vallalla ajatus presidentistä poliittisena johtajana, varsinkin kun presidentillä on edelleen kuviteltua ja etenkin ulkopolitiikassa todellista valtaa niin paljon, että politiikan tutkijoiden urahaaveet voisivat kärsiä, jos asiaan tarttuisi kuin härän sarviin.

Olin kuitenkin tänä vuonna kuuntelemassa Risto Ryti -seuran tilaisuudessa professori Henrik Meinanderia, joka argumentoi selväsanaisesti, että presidentillä on edelleen liikaa valtaa. Hän sai vahvaa tukea esitykselleen eduskunnan entiseltä puhemieheltä Matti Vanhaselta.

Presidentin poliittinen valta ja asema herättävät aina intohimoja presidentinvaalien lähestyessä. Kovinkaan suurta kannatusta vallan kaventaminen ei kuitenkaan tunnu saavan ainakaan Uutissuomalaisen teettämän tuhannen vastaajan gallupin perusteella. Sen mukaan lähes 70 prosenttia suomalaisista pitäisi presidentin valtaoikeudet ennallaan. 20 prosenttia olisi valmis jopa lisäämään presidentin valtaoikeuksia, mutta vain kolme prosenttia vähentäisi niitä. Kyselyn virhemarginaali oli 3,1 prosenttiyksikköä. (Keskisuomalainen 11.10.2023)

Urheilu on aina liittynyt myös politiikkaan

Tasavallan presidentin toimintaa katsotaan tavallisesti vain kapeiden poliittisten silmälasien läpi – juuri kuten Juhani Suomi tekee uudessa presidenttikirjassaan. Se on vahva poliittisen historian asiantuntijan esitys 12 presidentin virkakausille osuneista keskeisistä poliittisista tapahtumista. Mutta poliittinen katse ei useinkaan näe muuta kuin tietyllä tavalla määriteltyä politiikkaa. Presidenttien puolisot esiintyvät kirjan kuvissa vain satunnaisesti, eikä painomustetta ole tuhlattu heidän nimeämiseensä kuin poikkeustapauksissa. Näyttää siltä, että politiikka täyttäisi presidenttien päivät aamusta iltaan eikä heillä ole lainkaan aikaa perheelle tai harrastuksille.

Tiukka rajaus politiikkaan on pudottanut monta merkittävää Suomen historian tapahtumaa kokonaan pois kuten Helsingin olympiakisat 1952, jotka olivat kuitenkin maailmansodasta selviytyneiden valtioiden äärimmäisen poliittinen kokoontuminen ja lisäksi J.K. Paasikiven presidenttikauden kansainvälisin valtiollinen juhlatapaus. Uskaltaisin väittää, että hän tapasi kisojen aikana useampien maiden edustajia kuin presidenttinä ennen kisoja tai niiden jälkeen.

Kisojen alla Suomen asema oli sodan jäljiltä edelleen äärimmäisen jännitteinen, sillä Suomi maksoi yhä sotakorvauksia Neuvostoliitolle, jonka sotilaat miehittivät edelleen Porkkalan aluetta. Tilannetta pahensi Korean sota, jossa Stalin ja Mao olivat rintaman samalla puolella. Etelä-Korea sinnitteli Yhdysvaltojen tuella. Kun Helsingin olympialaiset olivat alkamassa, Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan odotettiin osallistuvan ensimmäisen kerran olympiakisoihin.

Ja eikö sitten Etelä-Korean pieni joukkue ilmoittanut haluavansa antaa lahjan tasavallan presidentti J.K. Paasikivelle! Vähemmästäkin voisi saada rytmihäiriöitä. Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa keskustelustaan 15.7. pääministeri Urho Kekkosen kanssa: ”Sitten minä kerroin, että eteläkorealaiset olympiaurheilijat tahtovat käydä minun luonani ja antaa minulle lahjan. Mutta pelkään, että se on poliittisesti vahingollinen, vaikka en ota heitä vastaan, vaan lähettävät lahjan. Kekkonen vastasi, että heille olisi annettava ymmärtää, että eivät anna lahjaa. Kekkonen luulee, että tämä asia joka muodossaan olisi Venäjään nähden paha.”
Asia ratkesi niin, että korealaiset antoivat lahjansa tasavallan presidentin kansliapäällikölle Bruno Kivikoskelle, joka otti lahjan vastaan ja kiitti Paasikiven puolesta.

Tämän päivän Suomessa meidän voi olla vaikea ymmärtää, mitä Paasikivi niin kovasti pelkäsi (!), mutta historiantutkimuksen uusimmat virtaukset kannustavat perehtymään historiaan tunteiden kautta. Olisihan se ollut Paasikivelle kohtalokas kolaus, jos Neuvostoliitto ja Kiina olisivatkin vetäytyneet satelliittimaineen olympiakisoista sen vuoksi, että Paasikivi olisi poseerannut lehtivalokuvassa eteläkorealaisten tai heiltä saamansa lahjan kanssa. Olisipa Paasikiven siinä tilanteessa ollut hankala julistaa rauhan juhlana pidettyjä olympiakisoja avatuiksi.

Tilanteeseen oli luonut lisäjännitystä epätietoisuus Kiinan kansantasavallan saapumisesta. Joukkue nimittäin tuli Helsinkiin vasta vähän ennen kisojen päättymistä.

Urheilujärjestöt ovat osa kansalaisyhteiskuntaa

Perinteisen politiikantutkimuksen on vaikea suhtautua kansalaisyhteiskuntaan, joka on kuin saippuapala. Se jää erikoisella tavalla ulos valtakeskittymistä. Se on kuin vaarallinen valkoinen läikkä Afrikan vanhalla kartalla. Kansalaisyhteiskunta ei ole politiikkaa, eikä markkinoita, vaan se jää epämäärisesti siihen välille. Jotenkin näin, mutta vähemmän dramaattisesti, sen määrittelee Vaasan yliopiston julkisoikeuden professori Niina Mäntylä uutuuskirjassa Tieto, valta ja vaikuttaminen oikeusvaltiossa (Gaudeamus 2023).

Urheilujärjestöt ovat kansalaisyhteiskunnan perinteisiä toimijoita, ja Suomen olympiakomitea on vuoden 2017 alusta lähtien vastannut kotimaassa kattojärjestönä kaikesta liikuntajärjestöjen liikunnasta, siis huippu-urheilun lisäksi kuntoliikunnasta. Jälkimmäisen osalta olympiakomitea asetteli kohtuullisen kauan lähtötelineitä. Liikkeen lisääminen tuli OK:n strategiseksi päävalinnaksi syyskokouksessa 2021, ja sen jälkeen on alkanut tapahtua. Olympiakomitea lobbasi pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelmaan liikunnasta merkittäviä kirjauksia keväällä 2023 saaden mukaan peräti kokonaan uuden Suomi liikkeelle -ohjelman. Siinä korostetaan liikunnan laajaa merkitystä ja todetaan, että liian vähäinen liikkuminen on uhka opiskelukunnolle, työssä jaksamiselle, maanpuolustuskyvylle sekä yleiselle hyvinvoinnille. Hallituksen tavoitteena on kääntää liikkuminen kasvuun jokaisessa ikäryhmässä. Sen toteuttamiseksi hallitus laatii liikunnallisen elämäntavan ja toimintakyvyn poikkihallinnollisen ohjelman, jonka toimeenpanoon osoitetaan päätoiminen sihteeristö ja sen viestintään varataan resursseja.

Suomi liikkeelle -ohjelman kunnianhimoisena tavoitteena on huomioida liikunnan ja terveyden edistäminen poikkihallinnollisesti myös kuntien ja hyvinvointialueiden strategioissa ja vahvistaa liikuntaosaamista muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä kasvatusaloilla. Myös perheiden liikuntaa aiotaan tukea. Yhtenä täkynä toimittajien suuntaan oli yksittäisen toimenpiteen nostaminen mukaan, nimittäin pallon lisääminen äitiyspakkaukseen. Tämä oli suora syöttö kriitikoille, mutta niin aiheellista kuin kritiikki tässä kohdassa olikin, se nosti Suomi liikkeelle -ohjelman myös kansalaisten tietoisuuteen.

Kirjaus, jossa kuntia kannustettiin kehittämään päiväkotien ja koulujen pihoja monipuolisiksi lähiliikuntapaikoiksi, tuntui hämmästyttävän tutulta. Tahko Pihkala teki tähän teemaan liittyneitä opintomatkoja Yhdysvaltoihin yli sata vuotta sitten, kuten kerron vuonna 2022 ilmestyneessä Pihkala-kirjassani.

Koulut ja työpaikat saivat Suomi liikkeelle -ohjelmassa runsaasti huomiota. Koulumatkojen liikunnallistaminen nousi agendalle, samoin koulupäivien yhteydessä tapahtuva harrastaminen. Perusopetuslakiin suunniteltiin mainintaa liikunnallisen elämäntavan edistämisestä.

Työelämän käytöntöihin puuttuminen voi olla vaikeaa, mutta sitäkin Suomi liikkeelle -ohjelmassa tavoiteltiin. Työssä jaksamista halutaan tukea ottamalla liikkuminen keskeiseksi osaksi työkyvyn ja työelämän kehittämistä. Koronavuosien jälkeiseen aikaan sopii mainiosti kirjaus luonnon virkistyskäytön ja luontomatkailun edistämisestä.

Tärkeinä pidän kirjauksia myös vanhusten toimintakykyyn liittyen. ”Edistetään vanhusten toimintakykyä ja ehkäistään kaatumisia. Selvitetään mahdollisuus taata subjektiivinen ulkoiluoikeus ikääntyneille”, ohjelmaan kirjattiin.

Suomi liikkeelle -ohjelmaa voi pitää suorastaan historiallisena kurotuksena valtion päättäjiltä kansalaisyhteiskunnan suuntaan. Sen uskottavuutta lisäsi talousarvioesitykseen leivottu 20 miljoonan euron suuruinen määräraha.

Miten käy puolison roolin?

Valtiotieteen tohtori Jenni Haukion kirja Sinun tähtesi täällä (WSOY 2023) antaa kansalaisyhteiskunnan roolista tervetulleen ja poikkeuksellisen todistusvoimaisen kuvan suhteessa presidentti-instituutioon. Hän kertoo muistelmateoksessaan kirjoittaneensa satoja puheita ja tervehdyksiä osana presidentti-instituutiota. Se on ollut Suomen hyväksi tehtyä pyyteetöntä työtä, josta ei ole maksettu palkkaa eikä siitä työstä ole kertynyt eläkettä.

On helppo ennustaa, että Haukion kirja sysää liikkeelle prosessin, jonka seurauksena presidentin puolison asema määritellään laissa. Tällä hetkellä siitä asemasta todetaan vain presidentin kanslian työjärjestyksen pykälässä 9-4, että adjutantit avustavat omaan toimialaansa kuuluvissa kysymyksissä tasavallan presidentin puolisoa hänen ”tästä asemastaan johtuvissa asioissa”. Herää kysymys, mitä ovat ne ”asiat”, jotka presidentin puolison asemasta johtuvat, ja kuinka velvoittavia ne ”asiat” ovat presidentin puolisolle.

Tohtori Haukion kirja tekee osaltaan näkyväksi niitä pieniä askelia, joita presidentti-instituutio on ottanut Niinistön virkakausilla kohti kansalaisyhteiskuntaa.

Pipolätkän pelaaja roolimallina

Yhteenvetona voi todeta, että Suomen olympiakomitea on ottanut uutta roolia kansalaisyhteiskunnan toimijana. Se on onnistunut saamaan liikunnan sanomaa hallitusohjelmaan, ja sen ansiolistalle voinee ainakin jossain määrin laittaa myös tasavallan presidentti Sauli Niinistön kävelytempauksen.

Niinistö on tullut aikaisemmin tunnetuksi rullaluistelijana ja matalan kynnyksen pipolätkän pelaajana. Kansaa liikkeelle kosiskellut kävelytempaus sopi hänen imagolleen tässä mielessä erinomaisesti.
Aika näyttää, miten presidentin liikkumishaasteen käy jatkossa. Ottaako olympiakomitea tai joku toinen liikuntajärjestö siitä tukevan otteen vai jääkö se yhden syksyn ilmiöksi?

Presidentti-instituution kannalta kävelytempaus oli onnistunut jalkautus. Elämme parhaillaan jännittäviä aikoja sen suhteen, että Niinistön seuraaja valitaan alkuvuodesta. Tekisi mieli ennustaa, että kansalaisyhteiskunnalla on jatkossa yhä merkittävämpi rooli tasavallan presidentin valinnassa ja toiminnassa. Mutta ennustaminen ei kuulu Tiedetoimittaja-lehden tyyliin, joten parempi katsoa – ja katua pitkin kannattaa ahkerasti kävellä vaaleja ja niiden tuloksia odotellessa.