Ihmiselle tekee hyvää toisten ihmisten seura. Kun vielä mukaan yhdistetään paikkoja, joissa ei ole koskaan ennen käynyt, elämyksestä tulee kokonaisvaltainen uteliaisuuden, tiedon ja tunteiden yhteensulautuma. Tiedetoimittajain opintomatkalle Pohjois-Karjalaan kesäkuun ensimmäisellä viikolla lähtenyt toimittaja ja kirjailija Jessica Haapkylä kertoo kokemuksestaan ihastuttavan perinteisessä matkakertomuksessa.

Tiedetoimittajain liiton 40-vuotisjuhlavuoden ensimmäinen opintomatka suuntautui Itä-Suomeen: Joensuuhun, Ilomantsiin ja Möhköön. Matkalla opimme vireästä tutkimustiedottamisesta kaukana pääkaupunkiseudulta, vierailimme mikro- ja nano-optiikkaa valmistavassa yrityksessä, ihailimme avaria vaara- ja järvimaisemia, kuulimme Ilomantsin alueen mielenkiintoisesta sotahistoriasta, maistelimme paikallista marjaviiniä, opimme uutta itkuvirsistä sekä rentouduimme kanteleensoiton ja karjalaisen ruokapöydän parissa. Mielenkiintoisen ohjelman lisäksi hauska matkaseura samanhenkisten ihmisten kanssa teki matkastamme ikimuistoisen.

 

Karjalan kutsu

 

Karjalalla on minulle itselleni tärkeä henkilökohtainen merkitys, sillä isoäitini oli syntynyt Laatokan Karjalassa, Kurkijoen pitäjän Tervun kylässä. Ehkä sen vuoksi Itä-Suomi on vetänyt minua puoleensa siitä lähtien, kun palasin ulkomailta takaisin Suomeen vuonna 2014. Jo monena kesänä peräkkäin olen viettänyt viikon vuokramökissä Kiteellä, Keski-Karjalassa. Sen vuoksi innostuin heti, kun tiedetoimittajien vuoden ensimmäistä opintomatkaa itärajalle mainostettiin.

Vihdistä Varkauden kautta suuntautuneen, noin 5-tuntisen ajomatkan jälkeen, saavun Joensuuhun torstaina keskipäivällä. Tapaamme noin 20-henkisen ryhmän kanssa Sokos Hotelli Vaakunan lounasravintolassa. Nautimme yhdessä maukkaan lounaan monipuolisesta buffetpöydästä. Osa porukastamme on saapunut Joensuuhun junalla, osa taas lentokoneella.

Siirrymme ruokailun jälkeen hotellin alakerran kabinettiin. Ensimmäiseksi matkanjohtajamme ja matkanjärjestäjämme, tiedetoimittajien pääsihteeri Ulla Järvi, toivottaa meidät tervetulleiksi. ”Toivottavasti tästä matkasta jäisi teille muistoja, ja että pystyisitte tuntemaan jotain uutta”, hän sanoo. Samalla hän esittelee meille ulkomailta ostamansa pienen lehmänkellon, jonka kalkatus merkitsee sitä, että meidän on aika kokoontua. Eräs ryhmämme jäsenistä ihmettelee, mahtaakohan kellon kilkatus tehota meihin sopuleihin.

 

Vireää tiedeviestintää Itä-Suomen yliopistossa

 

Itä-Suomen yliopiston (tai University of Eastern Finland eli UEF) tutkimus- ja tiedeviestinnästä meille kertovat Nina Venhe ja Sari Eskelinen. Yliopisto sai alkunsa tammikuussa 2010, kun Joensuun ja Kuopion yliopistot yhdistyivät. Puolet yliopiston viestintäosastosta on Kuopiossa, puolet Joensuussa. Venhe tulee filosofisen tiedekunnan viestinnästä ja Eskelinen on yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunnassa, johon kuuluu myös oikeustiede. Työtehtäviä on molemmilla kampuksilla. ”Toimimme kaikki yhteistyössä”, he sanovat. Yliopiston viestintätiimissä työskentelee yhteensä 20 henkeä. Koko Itä-Suomen yliopistossa on yli 30 000 opiskelijaa (17 000 tutkinto-opiskelijaa, 14 500 aikuisopiskelijaa) ja työntekijöitä 3 400.

Haasteena viestinnässä sekä Venhe että Eskelinen kokevat periferia–pääkaupunkiseutu-asetelman.

Venhe ja Eskelinen kertovat, että tutkimusviestintä alkaa olla tutkijoille nykyisin jo itsestään selvää ja oleellinen osa työtä. Toisaalta myös tieteen alojen välillä on vaihtelua tutkimusviestinnän suhteen, ja toisilla aloilla ollaan sen suhteen aktiivisempia kuin toisilla.

Tutkijoiden henkilökohtainen näkyvyys on osa yliopistossa tehtävän tutkimuksen näkyvyyttä ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Esimerkiksi yliopistonlehtori Pasi Tuunainen on tunnettu sotahistorioitsija, joka on kirjoittanut useita populaareja sotahistorian teoksia. Nykyinen rehtori, oikeustieteen professori Tapio Määttä puolestaan on mm. aktiivinen somevaikuttaja – ja ylioppilaskunnan vuoden 2025 ”uitettava proffa”. He ovat molemmat hienosti onnistuneet nostamaan esiin omaa alaansa.

Yksi Itä-Suomen tutkimuksen vahva ala on rajatutkimus, jota tehdään muun muassa Karjalan tutkimuslaitoksella.

Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhdistyminen ei käynyt aivan vaivatta, mutta yhdistymisen ja yhtenäisten työtapojen eteen tehtiin paljon töitä. Nykyisin tunnelma on hyvin yhteisöllinen, eikä kampuksen sijainnilla ole enää arjen työssä merkitystä.

Keskustelua herättää tutkijoiden saama vihaposti. Venhe ja Eskelinen kertovat, että eniten vihapostia saavat terveystieteen, maahanmuuttotutkimuksen ja Venäjän tutkijat.

Uutta on viestintätieteiden tutkijakoulutus, joka alkaa Joensuun humanistisella osastolla vuonna 2026. Koulutusohjelmaan etsitään parhaillaan professoria. ”Viestintätieteiden koulutusohjelma tulee painottumaan digitaaliseen viestintään ja uusiin medioihin”, kertoo Venhe.

Kontiolahden kansainvälinen huippuyritys ja Joensuun kaupungintalo

 

Tiedeviestintäsession jälkeen nousemme bussiin, joka kuljettaa meidät Joensuusta Kontiolahden teollisuusalueelle. Tarkoituksenamme on tutustua Nanocomp Ltd -nimiseen yritykseen. Rakennus on suuri, muttei pröystäilevä. Meidät ottaa sen aulassa vastaan toimitusjohtaja Veli-Pekka Leppänen, joka aloittaa kertomalla meille yrityksen historiasta.

”Nanocomp Oy perustettiin vuonna 1997 spin-offina yliopistosta”, Leppänen sanoo. Hän itse väitteli Joensuun yliopiston fysiikan laitokselta optiikan alalta vuonna 1999, ja oli ensimmäinen henkilö, jolle tarjottiin töitä tästä yhtiöstä.

”Olemme edelläkävijöitä mikro- ja nanotekniikassa. Tuotamme näytevalaisuratkaisuja. Valmistamme etuvalollisia näyttöjä, jotka hyödyntävät ulkopuolista valoa. Niitä voi käyttää myös pimeässä.” Yhtiön tuotantorepertuaariin kuuluvat muun muassa puhelimien taustavalaisu, bussipysäkkinäytöt, sähköiset menyyt ravintoloihin Aasiassa sekä puettavat asusteet, kuten silmälasit. ”Meillä on noin 50 patenttia, mutta kemiaa niiden taustalla ei ole patentoitu. Jos joku asia patentoidaan, tiedosta tulee julkinen”, selittää Leppänen.

Suunnittelutyö on pääasiassa laskemista, jonka avulla pyritään saamaan tasainen valaistus.

 

 

Nanocompissa tehdään ruiskuvalulla muovikomponentteja painokoneella. Heidän käyttämänsä tekniikka on Leppäsen mukaan paljon nopeampi kuin muiden valmistajien. ”Kaksi vuotta sitten suurin osa yhtiön omistuksesta siirtyi Taiwaniin. Kokomme kasvoi 35 ihmisen yrityksestä noin 15 000 henkilöön ja meistä tuli Nanocomp Ltd. Asiakkaamme ovat pääasiassa Yhdysvaltojen Piilaaksossa ja Aasiassa. Liikevaihtomme on 16 miljoonaa euroa vuodessa. Olemme high tech -yritys, mutta teemme myös massatuotantoa muun muassa Amazonin kanssa”, Leppänen selittää.

Leppänen johdattaa meidät moderniin tehtaaseen katsomassa tuotantoa. ”Roolimme on kehittää uutta. Pyrimme katsomaan 10 vuotta eteenpäin. Tänä vuonna investoimme kaksi miljoonaa euroa.”

”Haluan, että Suomi menestyy fotoniikan alalla”, sanoo Leppänen itsevarmalla äänellä tehdaskierroksemme jälkeen. Lähdemme yrityksen tiloista toiveikkain mielin. On hienoa tietää, että piilossa Suomen itärajan korvessa on kansainvälisesti menestyvä huippuyritys.

Nanocompin vierailun jälkeen meidät kyyditään Joensuun torin laidalla ja Pielisjoen rannalla sijaitsevalle kaupungintalolle, jonne ollaan perustamassa Eliel -nimistä museota. Se saa nimensä rakennuksen suunnitelleesta arkkitehti Eliel Saarisesta. Museon avajaisia vietetään syksyllä 2025. Oppaanamme toimii Pohjois-Karjalan museon viestintäsihteeri Onni Kauppinen. Rakennus on jykevä, mutta sisältä melko sokkeloinen. Oppaamme ei vielä pysty paljastamaan meille mitään tulevan näyttelyn sisällöstä, sen sijaan hän kertoo rakennuksen monipuolisesta historiasta. Perusteellisella kierroksella Kauppinen esittelee meille muun muassa vankityrmää ja kassakaappia sekä kellarikerroksessa sijaitsevaa tilaa, joka on tulossa erityisesti nuorten käyttöön.

Nurkkia koristavat kauniit alkuperäiset koristemaalaukset. Melkein jokaisen huoneen nurkassa on suuri kaakeliuuni.

Museoesittelyn jälkeen ilta on vapaa ja osa meistä suuntaa lasilliselle torin laidalla sijaitsevaan ravintolaan. Jotkut meistä nauttivat myöhemmin kelvollisen, vaikka melko pienen, pasta-aterian Hotelli Kimmelin ravintolassa.

 

Rajamaan historiaa Ilomantsissa

 

Perjantai-aamuna jo klo 8.30 istumme bussissa matkalla kohti noin 70 kilometrin päässä sijaitsevaa Ilomantsia ja rajan viereistä Möhkön kylää.

Aurinko paistaa ja on 18 astetta lämmintä. Tummat pilvet vaanivat taivaanrannassa.

”Haemme matkalta merkityksellisiä hetkiä. Toivon, että saatte niitä tänään tältä retkeltä”, sanoo Ulla.

Itä-Suomen yliopiston tutkija Kati Parppei kertoo meille bussimatkan aikana Rajaseutu-tutkimuksesta. ”Tutkin menneisyyteen liittyviä merkityksiä ja teen historiallista mielikuvatutkimusta.”

Parppei antaa meille katsauksen Karjalan alueen varhaiseen historiaan sekä kulttuuri- ja aatehistoriaan. Opimme muun muassa, että nimi Ilomantsi tulee saamen kielestä. ”Sanaa pogosta käytetään Ilomantsissa paljon. Se juontaa juurensa 1400-luvulta ja tarkoittaa joko pitäjää tai kirkkoa. Ilomantissa on ollut asutusta kivikaudelta asti. 1500-luvun loppupuolella alkoi rauhan aika. 1600-luvulla Ilomantsi siirtyi ruotsalaisille, minkä seurauksena ortodoksit joutuivat ahtaalle. Vaikka Ilomantsi luterilaistui vuosien kuluessa, elää ortodoksisuus siellä edelleen vahvana. Jännitteitä luterilaisten ja ortodoksien välillä esiintyi, mutta siitä huolimatta tultiin toimeen. Ilomantsissa väestöstä 17 % on ortodokseja. Koko maassa heitä on ainoastaan prosentti”, Parppei selittää.

Kansallismielisyys nosti Suomessa pintaansa 1800-luvulla samoihin aikoihin, jolloin Lönnrot kiersi Karjalaa. 1850-luvulla astui esiin poliittinen Karjala-kysymys. Sotien jälkeen, kun rajantakainen Karjala menetettiin, siirrettiin Karjala Suomen puolelle. ”Tätä voidaan kutsua termillä näyteikkuna-karjalaisuus”, selittää Parppei. Hyvänä esimerkkinä tästä on turistien suosima nähtävyys, Ilomantsin Parppeinvaaran runokylä.

Bussimme kiitää pitkin rauhallista tietä. Ikkunassa vilisee nuorta metsää, paksua pusikkoa, suota, rujoja avohakkuualueita sekä hauskoja karjalaisia paikannimiä, kuten ”Jerusalemi”, ”Mäkrä” ja ”Härmi”.

 

Korpisoturien voitto ja karismaattinen Möhkö

 

Entinen päätoimittaja ja nykyinen Ilomantsin matkailuyhdistyksen toiminnanjohtaja, Eero Tuomisto, hyppää kyytiimmeIlomantsissa. Ilomantsia ympäröivä maasto on kangasmetsää, mutta rumia avohakkuualueita on joka puolella. Arvioni mukaan metsää on täällä hakattu jopa rajummin kuin Etelä-Suomessa.

Tuomisto kertoo talvisodan alusta Möhkössä. ”Ennen sodan alkua rajan takana valmistauduttiin selvästi johonkin. Sieltä kantautui kolinaa ja laukauksia. Suomen sotilasjohto ei kuitenkaan ottanut möhköläisten antamia varoituksia tosissaan. Venäläiset joukot vyöryivät kuin vyöryivätkin rajan yli, ja Möhkön kylä menetettiin venäläisille 6.12.1939. Vastassa oli ylivoimainen vihollinen: 18 000 venäläistä vastaan 800 suomalaista, eikä suomalaisille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin perääntyä. Möhköstä jouduttiin lähtemään yhteensä kolme kertaa evakkoon: talvisodassa ja kaksi kertaa jatkosodassa.”

Käymme Möhkössä ensin vanhassa proomussa olevassa ”Möhkön Manta” -nimisessä kahvilassa kahvilla ja mustikkapiirakalla. Kahvilan kyljessä on kesäteatteri. Vieressä virtaa vilkkaasti tummavetinen Anninkoski. Venäjälle päin mentäessä Anninkoski vaihtuu Möhkönkoskeksi. Möhkö sijaitsee vain kahden kilometrin päässä rajalta, ja se on Suomen ja EU:n itäisin kylä, jossa limittyvät historia ja rajaseudun nykypäivä. Kylään kuuluu 60–70 taloa ja siellä käy 10 000 vierailijaa vuodessa.

 

Kesäkuussa 1944 Karjalankannaksella käydyn Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen taistelut jatkuivat elokuussa kiivaina Ilomantsin korvessa. Möhkössä käytiin ankara, ja Suomen kohtalon kannalta varsin ratkaiseva, taistelu. Ajamme katsomaan tätä paikkaa, joka sijaitsee 6 kilometriä Möhkön pohjoispuolella. Suomalaiset pysäyttivät venäläisten hyökkäyksen kuin seinään motittamalla heidät Öykkösenvaaralle.

Öykkösenvaarassa taistelu kesti kolme vuorokautta. Hyökkäystä johti Mannerheim-ristin ritari, kenraali Erkki Raappana, jota kutsuttiin osuvasti korpikenraaliksi. Öykkösenvaaran mäkiset maastot hyödyttivät suomalaisia, jotka tunsivat ne kuin omat taskunsa. Rinteessä sijaitseva alue on hienosti kunnostettu. Mäen päällä on kattava opastuskeskus ja pst-tykki. Taistelumaastossa on entisöityjä taisteluasemia. Isänmaallinen tunne valtaa minut.

Öykkösenvaaralta noin 6 km päässä sijaitsee rajavyöhyke, josta varoittaa suuri keltainen kyltti. Sinne ei ole mitään asiaa ilman lupaa. Raja sijaitsee 600 metrin päässä siitä kohdasta hiekkatietä, mihin bussimme pysähtyy. Itse rajavyöhyke on noin 1–2 km leveä.

Ihmettelen ääneen valtavia avohakkuualueita. Tuomisto kertoo, että Tornator-niminen yhtiö hallinnoi Stora Enson omistamia metsiä Möhkön ympärillä. ”Täällä hakataan keskenkasvuisia puita. Metsät loppuvat pian, eikä Karjalan käki kohta enää kuku.”

Syömme lounasta Möhkössä Mantan Majatalossa, jossa tarjolla on kanakeittoa, leipää ja salaattia. Jälkiruokana on marjakiisseliä. Meidät ottaa vastaan majatalon isäntä Jorma Mustonen, joka vetää myös paikallista retkeilytoimintaa. Esillä on aito sudennahka sekä seinällä noitarumpuja. Majatalossa voi käydä rumpujen valmistuskurssin. Parin kilometrin päässä rajasta ei voi välttyä ajattelemasta, mitä rajan takana tapahtuu ja olemmeko suojassa. Rauhallinen majatalon isäntä kertoo, että hän on tutkinut Google Mapsiä ja havainnut, että aivan rajan taakse on noussut valtava varastorakennus. Minkä vuoksi, se jää arvailujen varaan.

Lounaan jälkeen hyppäämme bussiin ja ajamme pitkin Möhkönraittia, jonka varrella sijaitsevat rakennukset ovat ainoat talot, jotka ovat pystyssä sotaa edeltäneeltä ajalta. Suurin osa Möhkön taloista poltettiin talvisodan perääntymisvaiheessa, etteivät ne jäisi venäläisten haltuun.

Ajamme Petkeljäven kansallispuiston käännöksen ohi. Puisto on Suomen pienin, vain 6 neliökilometrin kokoinen. Sitä ympäröi 40 neliökilometrin laajuinen luonnonsuojelualue (Natura 2000), jossa saa metsästää. Paikalliset vastustavat kansallispuiston laajentamista, sillä silloin metsästys ei siellä olisi enää sallittua.

Matkan varrella ohitamme jatkosodan Oinassalmen taistelun kivisen muistomerkin. Tämä taistelu oli Öykkösenvaaran tapaan erittäin tärkeä, ja suomalaiset korpisoturit saavuttivat sielläkin merkittävän voiton Mannerheim-ristin ritari Onni Määttäsen johdolla.

 

Viininmaistelua ja ikonien ihastelua Ilomantsissa

 

Oinassalmen taistelupaikalta ajamme Ilomantsin kuntaan, jossa on noin 4300 asukasta. Väki vähenee siellä noin 100 hengellä vuodessa. Turistikausi on vilkkaimmillaan kesällä. Kylän yritystoiminta on vireää. Siellä on muun muassa aktiivihiilitehdas, joka tosin käyttää turvetta eli sen toiminta uhkaa paikallisesti soita. Yhteensä 26 turvesuolle on varaus. Hattuvaaraan suunnitellaan kultakaivosta, jolle haetaan parhaillaan YVA (ympäristövaikutusten arviointi)-lupaa.

Kaarramme Hermannin viinitilalle. Siellä Asko Ryynänen tarjoilee meille maistiaisiksi lasilliset valkoisista herukoista valmistettua kuohuviiniä, joka kieltämättä maistuu virkistävältä kaiken bussissa istumisen jälkeen. Tutustumme viinitilan tuotantoon, joka ei rajoitu pelkästään viiniin ja kuohuviiniin. Repertuaariin kuuluvat myös lonkero, olut, viski ja gini, joita myydään ulkomaille asti, kuten Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Tilan kaupassa myydään Ryhmä Raappana -nimistä viiniä, jota komistaa kenraali Raappanan kuvasta tehty etiketti. Viini käy kuulemma kaupaksi kuin häkä.

 

 

Panimon jälkeen suuntaamme Viinitorniin, jonka yläkerran terassilta aukenee laajat maisemat sekä Suomen että Venäjän puolelle. Metsää, metsää ja metsää. Myös hakkuualueet erottuvat vaarojen rinteellä kuin haavat metsän kyljessä. Baarissa tarjoillaan Hermannin viinitilan tuotteita. Ginissä on miellyttävä maku ja sen hopeinen väri on houkutteleva. Keli suosii meitä ja aurinko paistaa. Lämpötila on miellyttävä, ei ole liian kuuma tai kylmä, vaan juuri täydellinen suomalaisen alkukesän terassikeli.

Viinitornin jälkeen vierailemme Ilomantsin ortodoksikirkossa. Hiljattain maalattu keltainen puukirkko, jonka tornit ovat vihreät, on sisältä hyvin koristeellinen. Kirkkoa ja ilomantsilaista ortodoksisuutta meille esittelee pitkään mustaan kaapuun pukeutunut Isä Jaso. Ilomantsissa ortodoksisuudella on tärkeä merkitys; peräti 17 prosenttia kuntalaisista kuuluu ortodoksiseurakuntaan. Kirkossa leijailee vieno tuohusten tuoksu. Kultareunaiset ikonit koristavat seiniä ja kirkon ikonostaasi on hätkähdyttävän kaunis.

 

Ravintola Parppeinpirtin notkuva karjalainen pitopöytä

 

Kirkkoon tutustumisen jälkeen iltamme kruunaa perinteinen karjalainen illallinen ravintola Parppeinpirtissä. Parppeinvaaran runokylässä sijaitsevassa suuressa karjalaistyylisessä talossa on laaja terassi. Ravintolaan mahtuu yli 200 asiakasta. Vaaran laelta aukenee upea maisema järvelle ja läheisille vaaroille. Ravintolan ruoka on erinomaista, erityisesti mieleeni jäävät karjalanpiirakat, vatruskat sekä salaattipöydästä Valamon luostarin hapankaali, karjalainen kaali ja savustetut Pielisen särjet. Kyytipoikana juomme Hermannin viinitilan viiniä. Valkoviini ainakin maistui erinomaiselle kalaruokien kanssa.

Ruokailun jälkeen etnomusikologi ja kulttuurintutkija Elina Hytönen-Ng kertoo meille karjalaisista itkuvirsistä, niiden merkityksestä sekä niiden kehollisuudesta. Itkuvirret ovat useimmiten naisten laulamia erilaisista syistä, ne kuuluvat erityisesti ortodoksikarjalaisten kulttuuriin. Hytönen-Ng kertoo esimerkin koiransa kuolemasta ja kuinka hän teki siitä itkuvirren. Ihmisestä ei puhuta itkuvirsissä suoraan vaan metaforana.

Illan päätteeksi meille esiintyy vastapäisessä runokylässä työkseen esiintyvä kantelemuusikko Katja Malinen perinteisessä kansallispuvussa. Hän soittaa taidokkaasti 39-kielistä kanneltaan, jolla saa hyvin monipuolisia säveliä toisin kuin tavallisella 5-kielisellä peruskanteleella. Kanteleen sointi on hieman surumielinen, mutta samalla kuulas ja alkukantainen. Malinen soittaa meille muun muassa kappaleet ”Karjalan kunnailla” ja ”Säkkijärven polkka”. Kantelemusiikin kaunis sointi huipentaa pitkän ja erittäin monipuolisen retkipäivämme karjalaisen tunnelman.

 

Joensuu – Karjalan vetovoimainen helmi

 

Klo 9.30 lauantai-aamuna lähdemme kaupunkikävelylle, jonka vetää metsänhoitaja ja kaupunkiopas Merja Mäkelä. Hän kertoo meille Joensuun historiasta.

Ilma on melko lämmin ja aurinko pilkistää pilvien välistä. Kävelemme hotellilta Ilosaareen, jossa aikoinaan pidettiin kesäisin Ilosaari-rock. Nyt rocktapahtuma on kasvanut niin suureksi, että se pidetään kauempana kaupungin keskustasta. ”Joensuun asemakaava on erittäin helppo, täällä on mahdotonta eksyä”, sanoo Mäkelä. Kaupungin läpi virtaa Pielisjoki. Pielinen on kaupungin pohjoispuolella ja Pyhäselkä eteläpuolella.

Metsäteollisuus on aina ollut isossa roolissa Joensuussa. Pohjois-Karjalan metsiä on hakattu viimeiset 200 vuotta. Tärkeää Joensuussa on metsäkoneiden valmistus ja tukkien uitto. Tukkien uittajaa kuvaava patsas komeilee aivan Pielisjoen varrella. ”Täältä pystyttiin kulkemaan Saimaan kanavaa pitkin laivalla Suomenlahdelle ja Viipuriin saakka. Kauppatavaroista tärkeimmät olivat laudat, terva ja voi. Joensuulainen voi on kuuluisaa”, Mäkelä selittää.

Kävelemme Ilosaaresta kaupungin torille, jossa ostan muutaman karjalanpiirakan ja vatruskan. Ne muistuttavat Parppeinpirtin piirakoita, mutta vatruska on erilainen. Joensuu on vireä kaupunki ja sen väestörakenne on nuori, sillä kaupungissa asuu paljon opiskelijoita. Taidetta on Mäkelän mukaan jokaisessa kaupungin liikenneympyrässä.

Lopuksi vierailemme teollisuuspohatta Arto Muhosen puisessa kotitalossa torin laidalla. Muhonen edisti merkittävällä tavalla Joensuun taloutta 1800-luvulla.

Tämän kierroksen jälkeen jokainen saa luvan lähteä omille teilleen. Sade alkaa ropista juuri sopivasti, kun kierroksemme loppuu.

Matkamme on ollut erittäin monipuolinen ja olemme varmasti jokainen saaneet kokemuksia ja ajateltavaa, joita Ulla toivoi meidän saavan.

Matkakohde oli täysosuma, sillä rajaseutu on nyt ajankohtaisempi kuin mitä se on ollut vuosikymmeniin. Karjalaisten perinteiden säilyttämisen merkitys korostuu nyt ja tulevaisuudessa.