Suomen tiedetoimittajain liiton julkaisu

Maatalouden tutkimustietoa on vietävä käytäntöön: ”Ei meihin mikään kaavio uppoa”

Entinen turvesuo on ennallistettu kosteikoksi Pyhännän Konnunsuolla.

Maa- ja metsätalouden ympäristövaikutuksia tutkitaan paljon. Uutta tieteellistä tietoa pitää myös kokeilla, ja siihen tarvitaan maa- ja metsätilallisia. Mutta: miten tutkimustiedosta pitäisi kertoa tilallisille, jotta heidät saisi mukaan tutkimus- ja kehittämistyöhön?

Viime toukokuussa osallistuin Savonia-ammattikorkeakoulun ja Suomen ympäristökeskuksen opintoretkelle Pohjois-Savoon. Tarkoituksena oli tutustua maa- ja metsätalouden ”uusimpaan tieteelliseen tietoon ilmasto- ja vesistöviisaista toimintatavoista”.

Ja mikä parasta, myös ”edistyksellisiin maa- ja metsätilallisiin”.

Retkellä kävi selväksi, että maa- ja metsätalouden ympäristövaikutuksia tutkitaan paljon. Niiden vuosittaista määrää on kuitenkin vaikea arvioida. Helsingin yliopisto ja Luonnonvarakeskus (Luke) tuottavat valtaosan tieteellisistä tutkimuksista, ja ammattikorkeakoulut keskittyvät soveltaviin tutkimuksiin.

Kaikki tutkimukset tähtäävät lopulta käytäntöön. Ja siihen tarvitaan maa- ja metsätilallisia, jotka ovat valmiita osallistumaan tutkimus- ja kehittämishankkeisiin.

”Tietty aktiivinen porukka, yleensä samat tilalliset, lähtevät mukaan”, Teija Rantala Savonia AMK:sta toteaa. Hän työskentelee Pohjois-Savossa TKI- eli tutkimus-, kehitys- ja innovaatioasiantuntijana, ja pestiään hän kuvailee ”tieteen popularisoijaksi”.

”Sitten on paljon muita, jotka eivät osallistu. Miten heidät saisi liikkeelle?”

Rantalan kysymys on tärkeä. Maa- ja metsätaloudessa pitäisi löytää ratkaisuja, jotka ovat kestäviä vesistöjen, ilmaston ja luonnon monimuotoisuuden kannalta. Niitä pitäisi myös kokeilla. Joten: miten tutkimustiedosta pitäisi kertoa tilallisille, jotta heidät saisi mukaan tutkimus- ja kehittämistyöhön?

Tieto viljelijän tasolle

”Ei siteerata tutkimuksia. Ei edes kansankielistetä niitä vaan tehdään juttuja, joissa tutkimustieto viedään käytäntöön, viljelijän tasolle. Etsitään esimerkkityyppi, joka tekee uudella tavalla.”

”Ja tuodaan asia esille positiivisen kautta.”

Näin sanoo Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja Katja Lamminen, joka kirjoittaa enimmäkseen metsä- ja ympäristöaiheista. Hän on toiminut myös Ympäristötoimittajien puheenjohtajana, ja häneltä on äskettäin ilmestynyt teos Metsien monimuotoisuus.

”Jääriä tilallisissa taatusti on”, hän toteaa.

Hänen tuntumansa on, että monet viljelevät peltojaan ”saman vanhan kaavan” mukaan, koska ajattelevat, että tehoviljelyllä voi maksimoida sadon. Pitkässä mittakaavassa tehoviljely kuitenkin kostautuu, sillä siinä ei ajatella maan kestokykyä. Maa köyhtyy, ja rahaa menee synteettisiin lannoitteisiin.

”Muutoksia on lopulta pakko tehdä kannattavuuden takia, joten kannattavuus on se, jolla uutta tutkimustietoa kannattaa ajaa sisään.”

Useilla alueilla maatalousneuvojat ovat tärkeitä tiedon jalkauttajia. Maa- ja metsätilalliset ovat ainakin kausittain hyvin kiireisiä, ja hankkeiden esittelytilaisuuksiin voi olla matkaa. Webinaarit eivät juurikaan kiinnosta, ja vain harva etsii uusinta tieteellistä tietoa itse, Teija Rantala sanoo.

”Sanoisin, että uusin tutkimustieto menee parhaiten läpi kasvokkain, juttelemalla.”

Testausinsinööri Marko Häkkinen Savonia AMK:sta esittelee etähallittavaa säätösalaojituslaitteistoa Lapinlahdella. Säätösalaojitus pidättää ravinteita ja hiiltä maassa ja edistää vesiensuojelua.

Ympäristönsuojelu voi arveluttaa

Marko Iivarinen on 52-vuotias maanviljelijä Kuopion Maaningalta. Osa hänen pelloistaan on Salinjoen valuma-alueella, jossa tulvat ovat yleisiä. Kun Savonia AMK ilmoitti kunnostushankkeesta alueella, hän kiinnostui oitis, vaikkei oikein ymmärtänyt, mistä on kyse.

Aluksi valuma-alueen kunnostus kuulosti ”vähän liian vihreälle”.

”Kuulin, että vesistöjä suojellaan, ja se arvelutti. Mietin, että suojellaanko liikaa. Ja tulpataanko ojat, jolloin lampia on kohta joka puolella”, hän muistelee.

Esittelytilaisuudessa kävi kuitenkin selväksi, että veden pintaa valuma-alueella ei ole tarkoitus nostaa vaan laskea, jotta pelloilta ei valuisi ravinteita pois. Ojia syvennettäisiin ja kaivettaisiin, jolloin pellot kuivuisivat. Satoa pitäisi tulla enemmän, ja myös korjuu helpottuisi.

Iivarinen päätti lähteä mukaan. Itseään hän pitää pikemmin ”jäädyttelijänä” kuin edelläkävijänä.

”Jos taloudellista hyötyä on, niin innostun uudesta. Jos elinkeinoa hankaloitetaan, niin en. Luonto on meille viljelijöille elinkeino, ei sitä haluta tuhota, mutta työtä ja tuottoa pitäisi tulla. Ympäristönsuojelusta ei aina tiedä, se koetaan täälläpäin jonkin verran uhaksi”, hän selittää.

”Pelätään viranomaisia, byrokratiaa. Ja tarkastuksia tiloilla pelätään paljon.”

Salinjoen valuma-alueen kunnostus onnistui Iivarisen mukaan hyvin. Pellot eivät enää kärsi tulvista, vaan vesi kulkeutuu ojiin. Hän toteaakin, että uudesta tutkimustiedosta, kuten ilmasto- ja vesiviisaista toimintatavoista, kannattaa kertoa maa- ja metsätilallisille käytännönläheisesti.

”Me ollaan duunariporukkaa, käsillä tehdään käytännön työtä. Ei meihin mikään kaavio uppoa.”

Tutkimusaiheita tiloilta

Uusin tutkimustieto kiinnostaa erityisesti maa- ja metsätilallisia, joilla on suunnitelmia kehittää tuotantoaan ja edellytyksiä toteuttaa investointeja, Mikko Kurttila Lukesta sanoo. Hän johtaa Kannattava ja vastuullinen alkutuotanto -ohjelmaa, yhtä Luken neljästä tutkimusohjelmasta.

”Sitten on niitä, jotka pitävät tilaa, kunnes jäävät eläkkeelle.”

Uudet ilmasto- ja vesiviisaat ratkaisut tuskin kiinnostavat, jos jatkajaa tilalle ei ole. Suomessa maatiloja on karkeasti 43 000, ja määrä laskee vuosittain. Viljelijöiden keski-ikä on 54 vuotta, ja alle 40-vuotiaita on vain 15 prosenttia.

Myös asenne ratkaisee, Teija Rantala toteaa.

”Ympäristönsuojelusta voi olla huonoja kokemuksia, jolloin asenne on valmiiksi lukittu. Esimerkiksi EU:n metsäkatoasetus, jonka on määrä tulla voimaan vuonna 2026, voi hankaloittaa metsän raivaamista pelloksi.”

Myös turvepeltoihin liittyy uhkia.

Tutkimusten mukaan turvepeltoja pitäisi vähentää, sillä niistä vapautuu paljon kasvihuonekaasuja ilmaan. Suomen turvepelloilla tuotetaan kuitenkin iso osa ruoasta. Viime aikoina turvepeltoja on raivattu paljon, sillä pelkona on, että kohta sekin kielletään, Rantala sanoo.

Viranomaisiin ja päättäjiin ei maaseudulla välttämättä luoteta.

”Maaseudulla on psykologinen kokemus vaille jäämisestä. Siitä, ettei näkemyksiä oteta huomioon ja pidetään yksinkertaisempana kuin kaupunkilaista”, Rantala pohtii.

Kurttilan mielestä parasta olisi, jos maa- ja metsätilallisia olisi mukana jo tutkimuksen suunnitteluvaiheessa. Alkutuottajilla ja neuvojilla on paljon empiiristä tietoa ja näkemyksiä, joiden kautta tutkijat saavat selville ongelmia, joita tutkimuksella voisi ratkaista.

Kimmoke tuli kalsarikokeesta

Sonkajärveläisellä Jari Heiskalalla, 56, on maitokarjatila, jossa on jo pitkään panostettu maan kasvukuntoon.

Talvella 2020 hän suoritti Baltic Sea Action Groupin (BSAG) Uudistavan viljelyn e-opisto -verkkokurssin, jonka jälkeen häntä kysyttiin Savonia AMK:n Hiiltä peltoon -hankkeeseen.

”Näin kalsarikokeen, joka avasi silmät”, hän toteaa.

Niin kutsutussa kalsarikokeessa maahan haudataan puuvillaiset alushousut. Jos kankaasta on muutaman kuukauden kuluttua jäljellä vain elastaanirihmat, maaperässä on runsaasti hajottavia mikrobeja ja maan kasvukunto on hyvä. Jos kangas ei ole hajonnut, mikrobeja ei ole riittävästi.

Kalsarikokeessa Heiskalan tilalla puuvillaisista alushousuista jäi jäljelle vain elastaanirihmat, mikä osoittaa, että maan kasvukunto on hyvä, TKI-asiantuntija Inka Nykänen Savonia AMK:sta toteaa.

Heiskala lähti mukaan Hiiltä peltoon -hankkeeseen.

”Ensin pellolla tehtiin NIR-analyysi, katsaus maan mikrobiologiseen toimintaan. Selvisi, että maaperässä on varastossa paljon ravinteita, joita kasvit eivät voi suoraan hyödyntää. Maaperään tarvittiin mikrobeja, jotka vapauttaisivat kasvien käyttöön ravinteita, kuten typpeä ja fosforia.”

Heiskalan tilalla harjoitetaan suorakylvöä, jossa maata ei kynnetä. Peltoja lannoitetaan lietelannalla, oman tilan sivutuotteella, jonka mukana maahan päätyy hiiltä. Hiiltä peltoon -hankkeessa pilottilohkolle levitettiin katteeksi vielä rehuntähteitä, jotta orgaanisen aineksen määrä kasvaisi.

Pellolle kylvettiin myös typensitojakasveja, kuten sinimailasta, joka parantaa maan rakennetta.

Heiskala etsii itsekin aktiivisesti tietoa mikrobeista. Yhdysvalloissa niitä tuotetaan bioreaktoreissa, ja Youtube-kanavalta löytyi ohjeet reaktorin rakentamiseksi.

Nyt Heiskalalla on niitä jo kaksi.

Häntä voi hyvinkin sanoa edelläkävijäksi.

Hiiltä peltoon -hanke kesti kaksi ja puoli vuotta. Heiskala on kertonut hiilen sidonnasta ja maan kasvukunnon parantamisesta hankkeen webinaareissa. Viljelijöitä on ollut kuulolla vähän, joskus ei lainkaan.

”Maa- ja metsätilallisten tulisi ymmärtää tieteen perusasiat, kuten mikrobien toiminta ja hiilensidonta. Vasta sen jälkeen tajuaa, kuinka paljon hyötyä uudesta tiedosta on”, Jari Heiskala sanoo.

Teksti ja kuvat: Päivi Ängeslevä

Julkaistu

24 tammi, 2025

Suomen Tiedetoimittajain liitto

JULKAISIJA

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

TOIMITUS

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti)