”Teollistuminen on antanut meille ainutlaatuisen tehokkaat keinot kulttuurin levittämiseen, se on jopa luonut kokonaan uusia taidemuotoja. Meidän on opittava käyttämään näitä välineitä”, lausui pääministeri Kalevi Sorsa Suomen Taiteilijaseuran 110-vuotisjuhlassa pitämässään puheessa vuonna 1974 (sit. Teoksessa Kulttuuritelevion aika, s. 77). Sorsan lauseet tiivistävät paljon niin sanotusta ajan hengestä, myös ajatuksen televisiosta osana koko yhteiskunnan kulttuuripolitiikkaa.
Näkemys oli kansainvälinen. Kun italialainen elokuvaohjaaja Roberto Rossellini siirtyi 1960-luvulla tekemään nimenomaan televisioelokuvia, hänen julkilausuttuna tarkoituksenaan oli käyttää televisiota sivistyksen aseena uhkaavaa barbariaa vastaan. Ranskalaiset sijoittivat yhdeksän taiteen listassaan radion ja television kahdeksanneksi taiteeksi elokuvan ja sarjakuvan väliin.
Joukkotiedotukselta odotettiin paljon. Tämän osoittaa Kulttuuritelevison aika, Anu Koivusen, Mari Pajalan, Laura Saarenmaan ja Janne Zareffin perusteellinen tutkimus 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun suomalaisesta televisiosta. Ennen kaikkea teos osoittaa, miten paljon televisiolta saatiin.
Runsaus ja niukkuus
Nykyinen (tv-)julkisuus ruokkii mielikuvaa 1970-luvusta harmaana ja ikävänä. Aikana, jonka koko sisältö pelkistyy ”suomettumiseksi”. Oleellinen osa mielikuvaa on televisio. Mustavalkoisesta (tämä saattaa olla merkittävä asia!) vastaanottimesta ei tullut muuta kuin neuvostoelokuvaa ja hartausohjelmia. Kulttuuritelevision aika todistaa käsityksen vääräksi. Mutta sijoittamalla neuvostoelokuvan ja jumalanpalveluksen samalle janalle vääristynytkin näkemys tulee vihjanneeksi tosiasiaan: ohjelmatarjonnan monipuolisuuteen.
Tutkijat käyttävät käsiteltävästä ajanjaksosta nimitystä ”niukkuuden aika”. Oli kaksi kanavaa, ja arkisin niiltä tuli ohjelmaa pääsääntöisesti vain iltaisin. Paradoksaalisesti niukkuus näyttäytyy jälkikäteen suoranaisena runsautena. Hyvänä esimerkkinä ovat tv-teatterit. 1970-luvun Suomessa toimi neljä (!) televisionäytelmiä tuottavaa toimitusta (TV1:n Televisioteatteri, MTV-teatteri, TV2:n teatteritoimitus ja TV-teatern).
Toinen esimerkki runsaudesta on kansainvälisyys. Jos viikossa lähetettiin kymmenen ulkomaista elokuvaa, niitä tuli joka puolelta – ainakin länsimaailmaa, johon lasken tässä yhteydessä mukaan myös itäblokin maat. Nykyään normaalikanavien elokuvatarjonnasta yli 90 prosenttia lienee yhdysvaltalaista. Asiaa ei muuta kanavien lisääminen – mitä enemmän kanavia, sitä samanlaisempaa ohjelmaa.
Mitä Neuvostoliittoon tulee, sen osuus 1970-luvun lopun ulkomaisesta ohjelmatarjonnasta oli kirjan mukaan 4–5 prosenttia. Anglosaksisen ohjelmiston osuus oli silloinkin noin 40 prosenttia.
Edes käsitys MTV:n ohjelmatarjonnasta jonain erityisen viihteellisenä ”lännettäjänä” ei pidä paikkaansa. ”Maikkari” teki paljon kulttuuriohjelmia sekä yhteistyötä itäblokin kanssa. Esimerkiksi Ilkka Ahjopalon ohjaama ja Juha Vakkurin kirjoittama neuvostorunoilijan elämää käsitellyt dokumentti Majakovski! (1982) sai kansainvälistä kiitosta ja arvostusta.
Sitten oli Ritari Ässän (Knight Rider, 1982–1986) tapaus. Ohjelma tavoitti Ylen mittausten mukaan 9–14 -vuotiaista katsojista parhaimmillaan 97 prosenttia. ”Sukupolvikokemus” on ongelmallinen käsite, mutta tässä sellaisesta kaiketi on kysymys.
Nostalgiaa?
Olen ikäpolvea, joka muistaa 1970-luvun ohjelmia jotenkin ja 1980-luvun ohjelmia erittäin hyvin. Ehkä arviooni sekoittuu nostalgiaa, mutta joka tapauksessa Kulttuuritelevision aika vaikuttaa yhdeltä kirjasyksyn kiehtovimmista tietoteoksista. Hiljaisesti se julistaa myös omaa kulttuuripoliittista sanomaansa.
Asiaa voi pyöritellä monella tavalla, lopputulos on aina sama: juuri nykytelevision aika tuntuu niukkuuden ajalta, ohjelmisto entiseen verrattuna kurjan sattumanvaraiselta ja monokulttuuriselta.
Asia on muuttunut tietenkin samantekeväksi, sillä lineaarisen television aikakausi on enää pelkkä muisto. Huvittuneena (mutta myös hieman surullisena) voi lukea esimerkiksi vuodesta 1980 (s. 71):
Suurin osa katsojista valitsi katsomansa ohjelmat etukäteen ja ´kanavapujottelu´ oli vielä harvinaista. Yleisradion selvityksen mukaan television ohjelmatietoja luettiin sanomalehdistä paljon: jopa televisiottomista puolet seurasi niitä päivittäin.
