Kalevi Rantanen
Jukka Kortti: Mediahistoria. Viestinnän merkityksiä ja muodonmuutoksia puheesta bitteihin. SKS 2016. 383 s.
Nykyiset mediailmiöt ovat vähemmän uusia kuin luulemme. Jukka Kortin kirja nujertaa ”lyhytnäköisyyden diktatuuria”. Termin on muotoillut belgialainen sosiologi Armand Mattelart. Hänen mukaansa ”uutuutena ja vallankumouksellisuutena pidetään sitä, mikä todellisuudessa onkin… pitkän aikaa meneillään ollut prosessi.” (s. 22)
Vihapuhe, jota nyt ihmetellään, jatkaa vuosisatojen pituista prosessia.
Ranskan vallankumouksen aikana, vuosina 1789-1792, tuli kuuluisaksi ”saastan Homeros” Jacques Hebert, joka yllytti väkivaltaan ja terroriin. Kortti mainitsee (s. 75) hänet ensimmäisenä ”likasankojournalistina”.
Vanhaa toistavat myös optimistiset julistukset mediateknologin vaikutuksesta. Googlen johtaja Erich Schmidt sanoi vuonna 2011, että koneet tekevät maailman paremmaksi. Facebookin perustaja Mark Zuckerberg sanoi, että yhtiön tarkoituksena on tehdä maailmasta avoimempi ja yhdistyneempi (s. 309).
Niin sanottiin lennättimestäkin: ”Näyttää mahdottomalta, että vanhat ennakkoluulot ja vihanpito jatkuisi kun tällainen väline on luotu välittämään ajatuksia kaikkien maailman kansojen välille”, kertoi 1800-luvun puolivälissä ilmestynyt mediahistoria. Kun Atlantin ali laskettiin lennätinkaapeli, monet visionäärit julistivat, että ”nyt tehdään musketeista kynttilöitä”. (s. 309)
Kortin teos on iso työpaperi, joka antaa aineistoa ajattelulle. Johtopäätökset, yleistykset ja synteesit laajahko kirja jättää pääosin lukijalle.
Tiedeviestinnästä salakielellä
Vaikka kirja kuvailee median muutoksia joka puolelta, sanat ”tiedeviestintä”, ”tieteestä tiedottaminen” tai ”tiedotusvälineet” puuttuvat hakemistosta ja sisällysluettelosta. Mainonnalle, propagandalle ja sensuurille sen sijaan on omistettu omat lukunsa.
Tiedeviestintää kuuluvat asiat löytyvät kyllä tekstistä, mutta eri nimellä. Sivulla 84 mainitaan deliberaatio. Sivulla 92 puhutaan ”demokraattisesta julkisuudesta”.
Deliberaatio on ”järkiperäistä” ja ”vastavuoroista” mielipiteenvaihtoa. Tuloksena päädytään yksimielisyyteen eli konsensukseen parhaasta mahdollisesta ratkaisusta.
Sivulla 81 tekijä viittaa John Miltonin ja John Stuart Millin näkemyksiin mediasta aatteiden markkinapaikkana, sekä myös Adam Smithin ja Immanuel Kantin ajatuksiin viestinnästä. Vapaassa keskustelussa totuus voittaa lopulta. Virheelliset tiedot ja valheet karsiutuvat vähitellen. Yleinen mielipide muodostuu kansalaisyhteiskunnassa, jossa ihmiset kykenevät ”samaistumaan muihin ihmisiin yleisinhimillisellä tasolla”. Heillä on myös ”tietoa asioista” ja moraalia eli ”oikeudenmukaisuuden tajua” sekä ”valmiutta kompromisseihin” (s. 81-82).
Suuri osa siitä, mitä on sanottu deliberaatiosta, sopii myös tiedeviestinnän määritelmäksi.
Edistyksen epäilyä
Miten sitten jaksaa deliberaatio ja järkevä keskustelu? Kortin kirjassa korostuvat pessimistiset sävyt.
Ranskalainen demokratiatutkija Pierre Rosanvallon sanoo, että ”internetiä on helppo käyttää valvontaan, ilmiantamiseen ja arvosteluun”, ei niinkään lisäämään deliberatiivista demokraattista osallistumista. (s. 90)
Yhdysvaltalainen politologi Markus Prior sanoo, että viime vuosisadalla myös vähän koulutetut ihmiset saivat suhteellisen paljon tietoa politiikasta. ”Antennitelevision” niukka ohjelmatarjonta sisälsi myös tietoainesta, josta vastaanottaja ei kokonaan voinut eristää itseään. Kaapelitelevisio toi lisää valinnanvaraa. Vähän koulutetut kasvattivat silloin viihteen kulutusta. Samalla ”uutisaddiktit” (news junkies) saivat tietopalvelua ympäri vuorokauden. (s. 90-91)
Kortti muistuttaa, että Prior oli tehnyt tutkimuksensa ennen sosiaalista mediaa. Hän lisää, että somessa ”polarisaation voi nähdä yhä kiihtyneen”. (s. 91) Hän viittaa myös belgialaiseen politologiin Chantal Mouffeen. Mouffen mukaan deliberaatiota luovat ”diskurssit” ovat ”lopulta vallankäytön välineitä”. Ne eivät edistä ”rationaalista harkintaa”. (s. 99)
Mihin suuntaan olemme menossa?
Kortti selostaa tutkimuksia, mutta ei esitä johtopäätöksiä. Onko sivistyneen keskustelun liikkumatila pienentynyt vai suurentunut?
Lähdeluettelosta puuttuu yksi teos, joka ilmestyi vuonna 2011 ja jota mediahistoriassakin on mahdotonta sivuuttaa. Se on Steven Pinkerin kirja The better angels of our nature: the decline of violence in history and its causes. Pinkerin mukaan kirjapainoteknologian (s. 172-174) ja postin (s. 177) kehitys synnytti sivistyneen foorumin, jolla tiedot ja mielipiteet kilpailivat keskenään ja totuus lopulta voitti. Pinker marssittaa muutenkin, läpi paksun kirjansa, kentälle todistusaineistoa mediasisältöjen muuttumisesta tieteelliseen ja rauhantahtoiseen suuntaan pitkän ajan kuluessa.
Kortti sanoo kirjansa viimeisellä sivulla, että viime vuosisadan lopulla mediasta tuli globaalia. Hänen mukaansa on ”selvää, että digitaaliteknologia on muuttanut viestintää merkittävästi suhteellisen lyhyessä ajassa.” Sisällön muutos jää avoimeksi. Kuka on oikeassa, Pinker vai Kortin esittelemät pessimistit?