Riitta Oittinen

Jokainen lienee kokenut miten hauskaksi kaavailtu ravintolailta kuluu siihen, että joku puolituttu alkaa tilittää pieleen menneestä hankkeesta. Järjestelmällinen, kollektiivinen ja bisnesorientoitunut versio tilanteesta on kehitelty Meksikossa vuonna 2012. Niin kutsutun FuckUp –illan aikana kolme mokailijaa esittää ravintolayleisölle seitsemään minuuttiin tiivistetyn epäonnistumistarinansa yleisölle. Se visualisoidaan  kymmenellä kuvalla. Parhaimmillaan tämä voi olla vapauttavaa, hauskaa ja aitoa. Ainakin näin meksikolaiset alkuunpanijat luonnehtivat ensimmäistä tapahtumaansa. ”Sisältää enemmän viinaa ja vähemmän pönötystä kuin TED Talk”, eräs lehtiarvostelu puolestaan totesi.
Oman yleisökokemukseni perusteella FuckUp –konsepti on parhaimmillaan eräänlainen yhdistelmä Pecha Kucha –iltaa ja stand up –komediaa. Pahimmillaan mieleen tulevat Power point –sulkeiset.
Esitysten jälkeen yleisö voi esittää puhujille kysymyksiä ja pohtia voisiko kuulemastaan ottaa onkeensa. Tilaisuuden aikana on myös tarkoitus verkostoitua, sillä eikös se ole pakollista kohta kauppareissullakin?
Iltoja on järjestetty jo sadassa kaupungissa, pelkästään Brysselissä niitä on ollut jo kymmenen. Vaikka fokus on yritysmaailmassa, huonoja kokemuksia on esitelty myös kansalaisjärjestöistä, taidemaailmasta ja sosiaalisesta innovoinnista. Mokailutarinoista huolimatta ilmassa leijuu start up –innostus ja innovaatiomyönteisyys.
Yleisviesti on, että itseään voi brändätä ja markkinoida myös kielteisen kautta, kunhan kompuroi ylös, oppii ja yrittää uudestaan. Samasta asenteesta kertoo myös esimerkiksi  teknologiapainotteisen start up –yhteisön Failing forward -seminaari. Se ja FuckUp –nights järjestävätkin myös maksullista koulutusta ja valmennusta. Ne tekevät myös yritystutkimusta ja FuckUp -nights -tiimi julkaisi hiljattain ensimmäisen kirjansa. Epäonnistumisella voi siis olla työllistävä vaikutus.
Helsinki on listattu yhdeksi FuckUp -tapahtumakaupungiksi, mutten löytänyt asiasta tarkempia tietoja. Yllätyksekseni kuitenkin havaitsin, että Suomessa on jokseenkin samassa hengessä vietetty kansallisen epäonnistumisen päivää (13.10.) vuodesta 2010 alkaen (kulkee myös epäloogisesti nimellä The International Day for Failure). Suomalaisen dayforfailure.com –sivustolla yhteistyökumppanina näkyy Aalto-yliopisto. Sivustolla epäonnistumisen teemaa käsittelee vuonna 2014 tehdyillä videolla kolmisenkymmentä asiantuntijaa, mukana muun muassa professoreita, yhteiskunnallisia vaikuttajia ja media-alan ammattilaisia. Yksi heistä on keskustapuolueen puheenjohtaja Juha Sipilä. Hän toteaa että ”epäonnistumiset ovat todella tärkeä osa organisaation kehittymistä.” Mitenköhän tätä pitäisi nykytiedon valossa tulkita?
Vuonna 2012 suomalaisten kehittelemä ”epäonnistumispäivä” oli inspiroinut ihmisiä jonkinlaiseen toimintaan teeman tiimoilta peräti 17 maassa. Sittemmin aktiivisuus näyttää hiipuneen ainakin englanninkielisillä kotisivuilla ja facebook-ryhmässä. Suomenkielinen sivu on jo kadonnut kokonaan. Sen sijaan Yle uutiset lämmitteli asiaa 13.10.2015 vietetyn päivän kunniaksi, pyytäen kansalaisia kertomaan pahimpia epäonnistumisiaan. Kun ei erityisemmin huvita revitellä omilla törppöilyillä, käytän lainahevosta ja kertaan: suomalaisilla oli siis vuonna 2010 käsissään epäonnistumista koskeva innovaatio. Idea lähti lentoon muttei joistain syystä pysynyt ilmassa. Pari vuotta myöhemmin meksikolaisten esittelemä ajatus mokailun myönteisestä voimasta aloitti maailmanvalloituksen. Olisiko suomalaisilla  tässä aihetta juhlia kansallista epäonnistumisen päivää vähän myöhässä? Vai kannattaisiko ilmoittautua lähimpään FuckUp -iltaan esiintyjäksi, aiheena epäonnistumisen päivän epäonnistuminen?
https://www.youtube.com/watch?v=xtH6zGSeuDI