Mielenterveyden rooli on kasvanut osana työkykyä ja -kyvyttömyyttä. Mielen aikakausi -kirja perustuu laajaan tutkimusaineistoon ja tuo Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Ari Väänäsen kirjoittamana näkökulman työterveyden, mielenterveyden ja työkulttuurin historiaan. Kirjassa käsitellään mielenterveyttä yhteiskunnan näkökulmasta.

Kansainväliset instituutiot, kuten Maailman terveysjärjestö, Euroopan Unioni sekä eri valtioiden hallitukset, ovat huolestuneet mielenterveyden kriisistä ja mielenterveysperäisen työkyvyttömyyden lisääntymisestä eri maissa.

Suunta on kehittyneissä maissa dramaattinen: 1980-luvun lopulta 2000-luvun alkuun masennuksen hoitoa saaneiden määrä moninkertaistui Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Myös ahdistuneisuuteen liittyvät terveysongelmat alkoivat kasvaa nopeasti.

Lisäksi työstressistä, väsymyksestä ja psyykkisestä ahdistuksesta on tullut yhteiskunnallisia huolenaiheita. Aineellinen vauraus ja fyysinen hyvinvointi eivät näytä tuoneen psyykkistä terveyttä ja henkistä hyvinvointia.

Siksi nyt on tarvetta mielenterveyden uudelleenarvioinnille. Väänänen lanseeraa uusia käsitteitä, kuten psyykkinen haavoittuvuus ja sosiaalinen hahmo. Psyykkinen haavoittuvuus kuvaa mielen kuormitukseen ja pahoinvointiin kääntynyttä yhteiskuntaa ja työelämää. Sosiaalisen hahmon käsitteen avulla Väänänen kuvaa puolestaan toiminnan kehyksien muuttumista ajan kuluessa ja vaikutusta siihen, millaisen roolin mielenterveys työelämässä ja kansalaisten toiminnan osana saa.

Esimerkiksi Suomen 1900-luvun alun maatalousyhteiskunnassa ihmisen toimintaa ohjasivat työ, pienyhteisö ja uskonto. 2000-luvun alussa yhteiskunta globalisoitui, tasa-arvoistui ja yksilöllistyi.

Neurasteniasta sosiaalityön muutoksiin

Käsitys psyykkisestä haavoittuvuudesta on rakentunut modernisoituvissa länsimaissa 1800-luvun loppupuolelta lähtien. 1870-luvulla yhdysvaltalainen neurologi George M. Beard kehitti yksityiskuvauksen kuvauksen neurasteniaksi kutsumastaan taudista, jonka oireena oli heikentynyt kyky sietää psyykkistä ja fyysistä rasitusta.

Myös yhteiskuntatieteet, kuten sosiologia, sosiaalipsykologia ja sosiaaliantropologia, syntyivät läntisten yhteiskuntien modernisoitumisen aikana. Esimerkiksi saksalainen Georg Simmel (1858– 1918) kuvasi laajasti modernisaation mukanaan tuoman monimutkaisuuden ja älyllisen luonteen ongelmallisuutta, joka hänen mukaansa johti hermoston yliaktiivisuuteen. Hänen mukaansa modernisaatio toi mukanaan häpeää ja tunnekuormitusta. Max Weber (1864–1920) puolestaan vertasi modernia yhteiskuntaa rautahäkkiin, joka perustuu jatkuvaan järkeistämiseen ja tehokkuuden tavoitteluun. Kuulostaako tutulta?

Mielestäni kirjan mielenkiintoisin osuus oli luku haavoittuvuudesta vakuutusalalla, koulussa ja sosiaalityössä. Työn muutosten kuvaus ja sen vaikutus eri aloilla työskenteleviin suomalaisiin oli kiehtovaa luettavaa.

Psyykkisestä haavoittuvuudesta hyvinvointilääketieteeseen

Kirjan kolmas kokonaisuus käsittelee nykyhaavoittuvuuden ominaispiirteitä ja luonnetta.

Nyt työssä ja sosiaalisessa elämässä korostuvat tasa-arvoiset ihmissuhteet, autonominen toiminta ja arjen vaikeuksien psyykkinen käsitteleminen.

Työelämä on 2000-luvulla entistä monimutkaisempaa ja se korostaa yksilön psyykkisiä valmiuksia. Sosiaalinen todellisuus edellyttää kykyä suunnistaa ketterästi muuttuvissa tilanteissa. Pyrkimyksenä on saada ihmiset näkemään tietyt valinnat, kuten esimerkiksi yrittäjämäinen mielenlaatu, parhaina itselleen. Kuinka monelle se oikeasti on sitä?

Hyvinvointilääketieteen parissa potilaista on tullut asiakkaita, jotka kiinnittävät huomiota emotionaaliseen hyvinvointiinsa ja psyykkiseen jaksamiseensa. Potilaat tekevät myös itsediagnooseja ja etsivät vaihtoehtoisia mielipiteitä.

Kirja oli melkoisen haastavaa luettavaa perussosiologille.