Markku Kangaspuro
Useimmilla ihmisillä tuntuu olevan ainakin jonkinlainen mielipide siitä, minkälainen Venäjä ja sen presidentti Putin on. Tässä mielessä Venäjä muistuttaa suhtautumistamme Yhdysvaltoihin. Erona vain on se, että mielikuvamme Yhdysvalloista syntyy usein sen itsensä välittämänä, kuten siellä tehdyistä elokuvista ja viihteestä. Venäjää hahmotamme pääasiassa muiden tulkintojen, politiikkaa käsittelevien kansainvälisten uutistoimistojen raporttien ja ehkä talousuutisoinnin kautta. Vai kuinka monta kertaa muistat katsoneesi viimeisen vuoden aikana venäläisen elokuvan TV:stä tai lukeneesi sen nykykirjallisuutta tai verkkolehteä?
Sama pätee tietenkin suurimpaan osaan maailman maista, mutta meille Venäjän merkitys on kuitenkin aivan eriluokkaa kuin noiden muiden huonosti tuntemiemme maiden.
Ukrainan kriisi on nostanut esiin Venäjän tulkinnan monikerroksisen ongelmallisuuden. Venäjän oma toiminta on tietenkin merkittävin tekijä siitä välittyvän kuvan synnyttämisessä. Viimeistään sen suorittama Krimin kaappaus ja toiminta Itä-Ukrainassa ovat muuttaneet kuvan Eurooppaa lähentyvästä Venäjästä siitä yhä kauemmaksi loittonevaksi Venäjäksi.
Vanhat, historian eri vaiheiden tuottamat viholliskuvat ovat saaneet uuden elämän. Niistä syntyy helposti ymmärrettävä ja tilanteeseen sopiva tarina aggressiivisesta, imperiumin palauttamiseen pyrkivästä Venäjästä. Venäjällä puolestaan kertomus ulkoisten vihollisten aina saarrostamasta valtiosta on saanut uutta voimaa Ukrainan vallanvaihdoksesta ja lännen sanktiopolitiikasta.
Uusi ulottuvuus suomalaisessa keskustelussa on se, että ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan olemme valinneet selkeästi puolemme Venäjää vastaan. Tämä heijastuu myös Venäjän tutkijoiden työhön.
Sosiaalisessa mediassa ja aika usein myös tiedotusvälineissä keskustelu rakentuu asenteiden, kannanottojen ja moraalisten tuomioiden varaan. Siellä tutkijoiden yritys analysoida sitä, miksi Venäjä toimii siten kuin toimii tulkitaan usein Venäjän politiikan hyväksymiseksi. Joskus tuntuu siltä, että nämä kaksi maailmaa ovat niin kaukana toisistaan, etteivät ne edes voi kohdata. Ongelmana on se, että moralisointi ei lisää tietoa ja ymmärrystä, sen funktio on toisaalla. Sillä otetaan kantaa ja vahvistetaan oman ”heimon” yhteenkuuluvuutta ja samanmielisyyttä, mutta se on jo toinen asia.
Jos ketä kiinnostaa, analyysia Donbassin alueen tulkinnasta osana omaa historiaa niin Venäjällä kuin Ukrainassa. ’Ukraine and Russia – the use of history in political disputing’
Erityisesti viimeinen kappale kannattaa lukea.
http://www.facebook.com/l.php?u=http%3A%2F%2Fwww.ecfr.eu%2Fblog%2Fentry%2Fukraine_and_russia_the_use_of_history_in_political_dispute&h=0AQFzXrLe