Miksi niin monet kirjat katsovat menneisyyden saavutuksiin? Vaikka me kaipaamme muuta: tietoa tulevaisuuden mahdollisuuksista. Tiedetoimittaja Kalevi Rantanen on seurannut pitkään yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja kirjallisuutta ja tarttuu nyt hyvien uutisten kertomisen vaikeuteen. Lopuksi vielä professori Juho Saaren kommentit toimittajalle.
Pessimismin vastamyrkyksi 27 yhteiskuntatieteilijän joukko on tehnyt kirjan nimeltä ”Hyviä uutisia Suomesta” (Vastapaino 2025). Alaotsikko kuuluu: ”Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva”.
Kirja sisältää hyvää aineistoa, mutta jokin häiritsee. Kertomukset menestyksestä tuskin vakuuttavat lukijaa, joka eniten kaipaa lääkettä pessimismitautiin. Samasta ongelmasta kärsii saman tyyppinen, Helsingin yliopiston tiedekulman tuottama pokkari ”Mitä kuuluu, Suomi?” (Gaudeamus 2025).
Kuten myös kaksi aikaisempaa julkaisua: Ruotsalaisen lääkärin Hans Roslingin (1948–2017) ”Faktojen maailma” (Otava 2018), joka käsittelee edistystä yleismaailmallisesti. Rauhanaktivisti Ilkka Taipaleen toimittama ”Sata innovaatiota Suomesta” (Into 2018) puolestaan käsittelee yhteiskunnallisia uudistuksia.
Rosling kuvasi kirjassaan kymmentä vaistoa tai harhakuvitelmaa, jotka vääristävät tilannekuvaamme.
On syytä lisätä vielä yksi: Myytti sankariajan päättymisestä.
Myytti sankariajan päättymisestä on kuvitelma, että ennen teimme mahdottomankin näköisiä asioita, mutta nyt mahti on mennyt maan rakoon. Voimme vain muistella mennyttä, kuten vanhassa nuotiolaulussa:
”Ja me muistain sankariaikaa, sadun tenhon tunnemme taikaa”
Ajatellaanpa 1940-lukua Suomen historiassa. Sodan jälkeen, 1944–1952, suomalaiset veivät läpi kolme suurhanketta: sotakorvaukset, siirtoväen asuttamisen ja jälleenrakennuksen. Samaan aikaan tehtiin sosiaalisia innovaatioita. Taipaleen kirja ”Sata innovaatiota Suomesta” kertoo muun muassa, miten vuonna 1944 maksuttomat äitiys- ja lastenneuvolat tulivat kuntiin. Vuonna 1949 kaikki äidit saivat äitiyspakkauksen varallisuudesta riippumatta.
”Hyviä uutisia Suomesta” -kirja marssittaa eteen joukon tilastoja, kaavioita ja indeksejä, jotka todistavat suomalaisten urotöistä 2000-luvulla. Ainakin 80–90 prosentilla kansasta on mennyt hyvin.
Silti pessimismi näyttää ahdistavan keskiluokankin jäseniä. Yksi heistä kauhisteli tilannetta Helsingin Sanomien lukijakyselyssä 22. syyskuuta 2025: ”Nykyhallitus romuttaa hyvinvointivaltiota sitä tahtia, että meilläkin ylemmän keskiluokan taloudessa… on alettu ylimääräisten tulojen kuluttamisen sijaan säästämään kaikki liikenevä mm. sairaanhoitomenoihin ja mahdollisen työttömyyden varalle.” Nainen, 38
Onko pohjoinen onnela todella katoamassa? Vai löytyykö sittenkin myös hyviä uutisia?
Löytyy, kun käännämme katseemme mahdollisuuksiin, emme vain uhkiin.
Suuret kasvumahdollisuudet
Kirjassa ”Hyviä uutisia Suomesta” taloustieteilijä Mikko Maliranta käsittelee työmarkkinoita. Vuonna 2024 hän julkaisi oman kirjan ”Pinnan alta. Miksi edessämme on vahvan talouskasvun aika” (Docendo 2024). ”Pinnan alta” kannattaa lukea ”Hyvien uutisten” rinnalla. Edellinen sisältää mahdollisuuksien kuvauksia, jotka jälkimmäisessä ovat jääneet piiloon. Yritysten hopeinen (2007–2011) ja kultainen (2012–2016) sukupolvi ovat lisänneet tutkimus- ja kehityspanoksiaan 2010-luvulla. Parhaat uusien sukupolvien yrityksistä ovat edenneet tuotannon laajennusvaiheeseen.
Mahdollisuuksista on paljon muutakin todistusaineistoa.
Tutkijat tiedottavat jatkuvasti lupaavista tutkimustuloksista, vaikka Suomen yliopistot ovat kansainvälisissä vertailuissa kaukana kärjestä. Tieteellisiä löytöjä on myös jalostettu yritystoiminnaksi. Fotoniikka on hyvä esimerkki vahvasti tiedepohjaisesta teollisuudesta: ala on kasvanut 25 prosenttia kahdessa vuodessa, 2,5 miljardin liikevaihtoon vuosina 2023–2025. Aikana, jolloin kokonaistalous on polkenut paikallaan.
Jos näillä eväillä ei synny kasvua, on itsessä vika. Automaattisesti ei tietenkään mitään tapahdu. Mahdollisuudet voidaan tuhota huonolla politiikalla, eli esimerkiksi antamalla liikaa valtaa vanhentuneen teollisuuden lobbareille, virheellisillä investoinneilla, siltarumpupolitiikalla ja loputtomilla lupakiistoilla.
Tai hoitamalla muuttoliike ja pakolaispolitiikka huonosti.
Pakolaispolitiikan loisto, kurjuus ja loistomahdollisuus
Miten asiat voivat mennä vikaan? Taloustieteilijät Daron Acemoglu ja James A. Robinson ovat osoittaneet, että aito ja pitkäaikainen kasvu vaatii laajaa demokratiaa. Demokratiaa kuuluu valpas ja ärhäkkä kansalaisyhteiskunta, joka pitää erilaiset valtaeliitit kurissa ja vie kehitystä eteenpäin. Eteenpäin on mentävä koko ajan. Tutkijat vertaavat kansalaisyhteiskuntaa Punaiseen kuningattareen, jonka on juostava pysyäkseen edes paikoillaan.
Meillä on kuningattaren juoksusta tuore, mutta huomaamatta jäänyt esimerkki. Joskus paras tapa piilottaa iso esine on sijoittaa se keskelle toria.
Helsingin yliopiston väestötieteilijä Julia Hellstrand raportoi ”Mitä kuuluu, Suomi?” -pokkarissa tyynesti, että vuonna 2023 Suomeen muutti yli 70 000 henkeä. Tilastokeskus kertoo, että nettomaahanmuutto tuona vuonna oli ennätyskorkea eli 58 000 henkeä. Joukkoon kuului 19 000 pakolaista eli ”tilapäisen suojelun” saajaa Ukrainasta.
Hei, pysähdytään nyt ja ajatellaan vähän lukujen merkitystä. Meillä on samaan aikaan 2020-luvun paras ja huonoin uutinen, yhdessä paketissa.
Paras uutinen 2020-luvulla Suomessa: Suomalaiset, jotka olivat sulkeneet melkein kokonaan rajansa turvapaikanhakijoilta, osoittivat kykenevänsä nopeasti muuttamaan politiikkaa.
Huonoin uutinen 2020-luvulla: Suomalaiset jatkoivat samalla syrjintää sulkemalla edelleen rajat afrikkalaisilta ja aasialaisilta pakolaisilta. Suurin hyvyys ja pahin pahuus kulkevat usein käsi kädessä.
Paras mahdollisuus lähitulevaisuudessa: Syrjinnän ongelma on ratkaistavissa raottamalla rajaa myös Aasian ja Afrikan suuntaan.
Ottamalla vastaan tavallisia maahanmuuttajia suomalaiset saavat rahaa ja tietoa. Ottamalla vastaan pakolaisia suomalaiset saavat rahaa ja tietoa ja lisäksi vahvistavat demokratiaa.
Pakolaisten vastaanottaminen on yksi harvoista keinoista, joilla pieni maa voi tukea demokratiaa ja ihmisoikeuksia muualla maailmassa. Ja samaan aikaan vahvistaa omaa taloutta ja yhteiskuntaa. Pakolaiset Aasiasta ja Afrikasta ovat erityinen onnenpotku, koska näillä alueilla asuu eniten väkeä ja myös väkiluku kasvaa eniten. Hans Rosling muistuttaa ”Faktojen maailmassa” (s. 153), että vuoteen 2100 mennessä 80 prosenttia väestä elää Aasiassa ja Afrikassa. Jo vuoteen 2040 mennessä yli puolet varakkaista kuluttajista elää lännen ulkopuolella. Länsimaat pystyvät kehittymään ja vahvistumaan vain liittoutumalla aasialaisten ja afrikkalaisten kanssa. Merkittävä voimanlisän toisi jo 15 000 pakolaista vuodessa plus saman verran muita maahanmuuttajia.
Onnistuu yhdellä, mutta toteutettavissa olevalla ehdolla: varmistetaan perustulolla, työtakuulla ja muilla keinoilla, että maahanmuutosta syntyvä vauraus jakautuu oikeudenmukaisesti kaikkien, yhtä hyvin kantasuomalaisten kuin muuttajien kesken.
On todistettu mahdolliseksi. Suomalaiset ovat viime vuosisadalla hallinneet kohtuullisen hyvin nykyistä suurempiakin muuttovirtoja: karjalaisten muutto Nyky-Suomeen, muuttoliikkeet Suomen ja Ruotsin välillä sekä suuret muutot maan sisällä maaseudulta kaupunkeihin. Perustellusti ”Sata innovaatiota Suomesta” mainitsee karjalaisten asuttamisen yhtenä sankaritekona.
Sananvapaus, tieteen vapaus, demokratia
Mahdollisuuksien maisema on epätasainen. Teknologian ja talouden alalla näemme mahdollisuuksien vuoria, sananvapauden, tieteen vapauden ja demokratian suunnalla matalia kumpuja.
”Hyviä uutisia Suomesta” -kirja vain vihjaa viestinnän tilanteeseen ja paljon puhuttuun ”median murrokseen”, yhdessä esipuheen lauseessa. Kirjan viimeistelyssä kuulemma auttoi myös ”kirjoittajien valmius luopua kirjoittajapalkkiosta… suomenkielisen kustantamisen tukemiseksi”. (s. 11). Kirjanen ”Mitä kuuluu, Suomi?” sentään sisältää luvun mediaympäristön muutoksesta. Sen mukaan suomalaiset ”ymmärtävät median toimintaperiaatteet ja osaavat vaatia laatua”-
Mutta kuka laatua huomenna tuottaa? Ammattiviestijöiltä puuttuu mahdollisuus tehdä ilmaista työtä. Monet heistä ovat joutuneet jättämään riippumattoman median.
”Viisitoista vuotta sitten Suomessa oli 9 624 toimittajaa. Vuonna 2023, jolloin uusimmat tilastot on julkaistu, vastaava luku oli 6 427”, kertoo HS Säätiön yliasiamies Laura Saarikoski
https://journalisti.fi/nakokulmat/2025/09/toimittajia-koulutetaan-liikaa-media-alan-tulevaisuuteen-nahden-vaittaa-laura-saarikoski/ , luettu 12. lokak. 25
”Journalismi on ollut kriisissä ainakin 15 vuotta”, kertoo Johanna Vehkoo kirjassa ”Tyhmenevä demokratia” (Rosebud 2024, s. 106–107). ”…verkkojätit nappasivat ilmoitustulot, mikä johti toimitusten supistamisiin, mikä puolestaan johti laadun laskuun, mikä taas johti lukijakatoon.”
Vehkoo pohdiskelee myös ratkaisuja: ”Tarvitaan monenlaisten ansaintamallien yhdistelmiä. Laadukkaan journalismin rahoitus syntyy lukuisista pienistä puroista. Suomessa tämä voi tarkoittaa muun muassa filantrooppisen rahoituksen kasvattamista ja muiden pohjoismaiden tasolle nostettavia valtiontukia. Tarvitaan sen tunnustamista, että korkealaatuinen ja kriittinen journalismi on yleinen hyvä…”
Ehdotukset on toistaiseksi muotoiltu kovin yleisesti. Voimme puhua vasta heikoista signaaleista. Vielä on keksittävä, miten filantrooppista rahoitusta kasvatetaan ja millaisia valtiontukia luodaan.
Toinen demokratian pilari, tieteen vapaus ja yliopistojen autonomia, on myös horjunut. Sijoitus akateemisen vapauden vertailussa on laskenut viime vuosina. Suomalainen tiedemaailma on nyt sijalla 47, kun aiemmin sijoitus on ollut kymmenen parhaan tuntumassa. (https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/tiedepolitiikka/suomi-putosi-akateemisen-vapauden-vertailussa-38-sijaa-kahdessa-vuodessa-nyt-sijaluku-47, luettu 12. lokak. 25)
Yliopistokäänne-ryhmä on kehitellyt ehdotuksia tilanteen parantamiseksi.
Demokratia yleensä näyttää kuuluvan vähiten kiinnostavien asioiden joukkoon, mutta pinnan alalla pienet ryhmät kehittävät ja tekevät tunnetuksi uudistusten mahdollisuuksia. Rauhankone, jonka idean esitti Timo Honkela (1962–2020) tekoälytutkijan testamentissaan, on samalla demokratiakone. Sovellus mahdollistaa suurten ihmisjoukkojen osallistumisen keskusteluun ja päätöksentekoon ikään kuin he olisivat samassa kokoussalissa. Honkelan kuoleman jälkeen ideaa on pitänyt esillä Rauhankoneyhdistys: https://www.rauhankone.fi/
Perustulon ideaa tekee tunnetuksi Perustuloverkosto. Kuten idean kansainvälinen mannekiini tekijä Rutger Bregman muotoili, perustulon ensimmäinen perustelu on vapaus. Vapaus tarpeettomasta ja nöyryyttävästä köyhyydestä tuo todellista demokratiaa.
Pessimistinen loppuluku ja miten kertoa toisin
”Hyviä uutisia Suomesta” -kirjan on toimittanut sosiaalipolitiikan professori Juho Saari. Hän on itse kirjoittanut siihen neljä lukua, joista ensimmäinen kysyy: Onko Suomi maailman paras maa? Ja vastaa vakuuttavasti, että Suomi on parhaiden joukossa.
Hän on kirjoittanut myös loppuluvun, joka kysyy ”Miten meillä on varaa menestyvään Suomeen?”
Luvun sanavalinnat viestivät, että ei ole varaa. Alaotsikko ”Pysyvä niukkuus lukitussa valtarakenteessa” yksinään tappaa kaiken toivon.
”Pysyvä niukkuus” tulkitaan synkällä tavalla: edessä on erityisen niukka aika, ei vain tavallista niukkuutta. ”Lukittu valtarakenne” ymmärretään mahdottomuutena laajentaa demokratiaa.
Epätarkat muotoilut ”menoleikkauksista” vahvistavat pessimististä vaikutelmaa. Keneltä leikataan ja kenelle annetaan? Moni pelkää olevansa menettäjien joukossa. Muutamat viittaukset talouskasvuun ja tuottavuusparannuksiin ja kilpailukyvyn kohenemiseen (s. 373, 376, 380) hukkuvat synkkien sanojan sekaan.
Miten sitten voimme kuvata tilanteen tarkasti ja tasapainoisesti? Voimme kertoa myös mahdollisuuksista, vaikkapa otsikolla: ”Kasvava vauraus laajenevassa demokratiassa on mahdollista”. Voimme sanoa: ”On mahdollista nostaa tuottavuutta luoda kohtuullista ja tasaista kasvua. Silloin voimme vähitellen lisätä terveydenhuollon, koulutuksen ja muiden palvelujen sekä tieteen rahoitusta.”
Ei vain leikkauksia, vaan välillä myös määrärahojen lisäyksiä.
Valtarakennekin on muutettavissa, ei lukittu. Valtasuhteet ovat menneisyydessä heilahdelleet terrorista keväällä 1918 suhteellisen laajaan demokratiaan toisen maailmansodan jälkeen. Voimme rakentaa demokratiaa entistä ehommaksi, tyytymättä vain torjumaan autokraattien hyökkäyksiä.
Kirjaa ”Hyviä uutisia Suomesta” kannattaa lukea mahdollisuuksien silmälasien läpi. Kirja kertaa saavutuksista, jotka ovat samalla kasvattaneet osaamisen varastoa. Voimme takoa menneistä saavutuksista uusia sampoja.
Hämäläisten laulua lainaten: On järkeä, on kuntoa, jos toimeen tartutaan.
Kuva: MM 2026.
JA VIELÄ: Professori Juho Saaren kommentit kirjoittajalle
”Hyviä uutisia Suomesta” -kirjan toimittaja, professori Juho Saari suostui ystävällisesti kommentoimaan artikkelia:
”Hyviä uutisia Suomesta -kirjan välittömänä tavoitteena oli oikaista perusteettoman synkäksi kääntynyttä yhteiskunnallista keskustelua, jossa perinteistä ongelma- ja epäkohta sekä uhkakuva- ja tulevaisuuskeskeisyyttä vielä kärjisti hallituksen pyrkimys luoda itselleen liikkumavaraa moittimalla edellis(t)en hallituksen tekemisiä. Samalla sitä kirjoittaessa ja toimittaessa tuli selvää, että ongelmien ja epäkohtien korostaminen on luontevaa sosiaali- ja terveystieteen tutkijoille, kansalaisjärjestöille ja journalisteille. Niihin liittyy myös merkittäviä taloudellisia ja poliittisia intressejä.
Kun hyvät uutiset vievät leipää tutkijan suusta
Tutkijat saavat merkittävän osan rahoituksestaan ja yhteiskunnallisesta paikastaan nostamalla esiin näitä havaintoja: ja harvassa on sosiaali- ja terveystieteellinen hanke, joka ei pääty toteamukseen havaittuja ongelmia ja epäkohtia koskevan jatkotutkimuksen tarpeesta. Ongelma- ja epäkohtakeskeisyyttä myös lisäävät erilaiset rahoitushaut, joissa lähes poikkeuksetta pyydetään erilaisia ongelmia ja epäkohtia koskevia tai niitä analysoivia hakemuksia. Tästä tulee myös näkyväksi ongelmien/epäkohtien ja yhteiskuntapolitiikan perinteinen suhde.
Yhteiskuntapolitiikka on perinteisesti perustunut ongelmien ja epäkohtien nimeämiseen, niiden poliittiseen määrittelyyn ja ratkaisuvaihtoehtojen edistämiseen, ja lopulta niiden pykälä- ja ohjelmamuotoon muuttamiseen ja tuotteistamiseen osana muuta tulonsiirto- ja palvelujärjestelmään. Yleensä on myös vaadittu kyseiseen teemaan kohdennettavia lisävoimavaroja. Harvemmin tosin tutkijat ovat pohtineet, mistä nämä varat kerätään ja mihin muuhun kohteeseen samat varat olisi voitu kohdentaa. Pisimmälle tähän suuntaan menevät maininnat lisävoimavaroihin liittyvästä investointiluonteesta, toisin sanoen lyhyen aikavälin menolisäykset maksavat aikaa myöten itsensä takaisin muiden menojen pienentymisenä pidemmällä aikavälillä. Kun tämänkaltaiseen lisävoimavarojen lisäämiseen ei nyt ole merkittäviä mahdollisuuksia hyvinvointivaltion menojen ylivenyessä suhteessa käytettävissä oleviin tuloihin, ongelma- ja epäkohtakeskeinen tutkimus joutuu miettimään omaa rooliaan. Havainnollista akateemisen yhteisön tilanteesta on myös, että ”Hyviä uutisia”-hankkeen edetessä sain muutaman viestin tutkijoilta, joiden mukaan hyvät uutiset vievät leipää tutkijan suusta ja lisäksi esimerkiksi ympäristön tilaan, kuten saasteiden tai ilman epäpuhtauksien vähentymiseen, liittyvät hyvät uutiset ovat epäeettisiä.
Itsevalikoituneet aineistot
Kansalaisjärjestöjen ongelma/epäkohtauutisointi puolestaan sekä paaluttaa paikkaansa muiden järjestöjen joukossa että harjoittaa samalla edunvalvontaa oman ryhmänsä puolesta. Uutisointi on perinteisesti lisääntynyt avustuspäätösten valmisteluaikana. (Samalla tavalla toimivat tietysti myös ministeriöt: esimerkiksi rikollisuusuutisointi on perinteisesti lisääntynyt sisäministeriön poliisimäärärahoja koskevien budjettineuvottelujen lähestyessä). Menneeltä syksyltä on tullut eri medioissa vastaan muun muassa päihde- ja huume-, lapsi-, vammais-, kansanterveys-, eläkeläisjärjestöjen aineistonkeräyksiä, joissa on nostettu esiin oman ryhmän aseman liittyviä ongelmia ja epäkohtia. Nämä havainnot perustuvat usein jäsenistöltä kerättyihin itsevalikoituneisiin näytteisiin systemaattisten väestöotosten sijasta.
Tärkeitä säännönvahvistavia poikkeuksia ovat Mielenterveyden keskusliiton (MTKL) tilaama Mielenterveysbarometri ja Sosten teettämä Sosiaalibarometri, jotka toki ne ovat edunvalvonnan instrumentteja. Järjestöjen aineistonkeräyksille on myös tavanomaista, että niissä ei väestöryhmiä aseteta vastakkain, joten vastaaja ei joudu pohtimaan valitsemista eri vaihtoehtojen välillä.
Järjestöjen ongelma- ja epäkohtakeskeistä uutisointia on myös kärjistänyt niiden toiminnan STEA-rahoitukseen kohdistuvat mittavat leikkaukset, joita vastaan ne ovat argumentoineet vetoamalla kohderyhmänsä heitteille jäämiseen leikkausten myötä ja järjestön asemaan hiljaisen ryhmän äänenä. Tutkimus tuo ajallaan esiin, kuinka onnistunutta tämä edunvalvonta on ollut: mediassa se oli joka tapauksessa hyvin esillä ja valtiovarainministeriön ehdottamat lisäleikkaukset peruttiin syksyn 2025 budjettineuvotteluissa.
Ongelmat ja epäkohdat journalismissa
Ongelma- ja epäkohtakeskeisyys on käsittääkseni hyvin syvällä journalismin itselleen määrittämässä missiossa, jossa yhdistyy roolit vallan vahtikoirana ja yhteiskunnallisen kehityksen edistäjänä. Muistan aikoinani narisseeni erään suuren lehden toimittajalle, miksi hän kirjoitti uutisen THL:n erään raportin ainoasta kielteisestä muutoksesta, kun yleiskuva oli kaikkiaan poikkeuksellisen myönteinen. Vastaus oli, että hyvistä uutisista kerrotaan deedeeärrässä ja muissa sellaisissa maissa, joissa lehdistö on politiikan ohjauksessa. Vapaan lehdistön ja muun median tehtävänä on kritisoida yhteiskunnan kehitystä.
Osaamattomuutta ja/tai haluttomuutta lukea tilastoja oikein
Tätä taustaa vastaan on ilmeistä, että hyvät uutiset eivät vaivatta istu sosiaali- ja terveysalan tutkimukseen, kansalaisjärjestöjen edunvalvontaan tai mediaan. Se vaatisi näiltä henkilöiltä ja tahoilta oman identiteetin ja roolin uudelleen määrittelyä. Pieni, mutta havainnollistava esimerkki on nuorten huumekuolleisuutta koskeva uutisointi. Loppuvuodesta 2024 uutisoitiin nuorten huumekuolleisuuden suurin piirtein kaksinkertaistuneen vuodesta 2022 vuoteen 2023. Tuolloin tulos johti tutkijoiden, järjestöjen ja median vuorovaikutuksen myötä laajapohjaiseen uutisointiin ja jonkinasteiseen moraalipaniikkiin. Sen myös vuoden 2023 tietoihin perustuva uutinen johti vajaan 11 miljoonan euron arvoisen huumekuolemien ehkäisyohjelman perustamiseen helmikuussa 2025. https://stm.fi/-/hallitus-kaynnistaa-ohjelman-nuorten-huumekuolemien-ehkaisemiseksi
Toisaalta loppuvuodesta 2025 saatujen uutisten mukaan nuorten huumekuolleisuus puolittui edellisestä vuodesta vuonna 2024. Ongelma siis ratkesi – tai ainakin palasi entiseen mittaansa – jo ennen ohjelman aloittamista. Edelleenkin huumekuolleisuus on merkittävä ongelma ja kuolinsyy, mutta samanlaista suurta muutosta ei ole näkyvissä.
Merkityksellistä kuitenkin on myös se, että pienissä väestöryhmissä tapahtuva kuolleisuuden vaihtelu on pitkälti satunnaista ja aiheutuu kontekstuaalisista tekijöistä. En kuitenkaan muista nähneeni yhtään uutista vuoden 2023 tietoihin liittyen, jossa huumekuolleisuutta koskeva uutinen olisi kontekstoitu osaksi pidempää aikasarjaa tai olisi avattu harvinaisten tapahtumien esiintyvyydessä tapahtuvien muutosten satunnaisuutta. Mielenkiintoista olisi ollut myös nähdä tutkijoiden, järjestöjen ja median kertovan lukijoilleen tai kuulijoilleen, että tämmöistä kuolleisuuden vaihtelua tapahtuu ja ei tässä mitään uutta tai erikoista ole.
Median kasvava riippuvuus lukijan ajasta ja huomiosta ei myöskään ole omiaan edistämään hyvien uutisten leviämistä. Helsingin Sanomien toukokuussa 2025 ”Hyviä uutisia” – konsepti on yritys edetä vastavirtaan. Se ei ainakaan minun silmissäni ole kuitenkaan lähtenyt lentoon. Siten vastuuta hyvistä uutisista siirtyy tutkijoille ja kansalaisjärjestöille.
Ongelmat vai hyvät käytännöt?
Yhteiskuntapoliittisesti periaatteellisempi asia hyvissä uutisissa on, että ne suuntaavat politiikkatoimenpiteitä ongelmien ja epäkohtien vähentämisestä ”hyvien käytäntöjen” levittämiseen. Esimerkiksi sen sijaan, että keskityttäisiin uutisoimaan lapsiköyhyyden (tarkkaan ottaen köyhyysriskissä olevien) määrien muutoksista, hyvät uutiset kohdistuivat köyhissä perheissä kasvaneisiin menestyviin lapsiin. Tämä ns. positiivisten poikkeaminen tutkimus on sinänsä mielenkiintoista, joskin se nostaa välittömästi kysymyksen ”niistä muista” lapsista. Epäselvempää on, miten tämänkaltainen uutisointi konkretisoituu politiikan asialistoille. Sama koskee myös onnellisuuden edistämistä. Suomi on maailman onnellisin maa ja itse asiassa maailman tehokkain maa voimavarojen muuttamisessa onnellisuudeksi.
Mutta ei näidenkään havaintojen ympärille pysty perinteistä yhteiskuntapolitiikkaa rakentamaan – jollei sitten todeta sitten todeta sosiaalimenojen kasvua hidastaviin leikkauksiin liittyen, että ei tässä ole tarvetta suurempiin muutoksiin, kun kansalaiset kuitenkin ovat edelleen onnellisia”, päättää Juho Saari perusteelliset kommenttinsa.
