Historiankirjoittajat selittävät ihmiskunnan menestystä milloin ylivertaisen älykkyyden, sotaisuuden tai muun ominaisuuden kautta. Tiina Raevaara haluaa nähdä ihmisen osana biosfääriä eli elonkehää, ei erillisenä tai sen ylevämpänä kuin muut eläinlajit. Ihmisen historia on vahvasti sidoksissa muihin eläinlajeihin, ja Raevaara vetoaakin paleoantropologi Pat Shipmanin käsitteeseen eläinyhteydestä. Tämä ihmisen ja muiden eläinten välinen yhteys on vaikuttanut valtavasti niin ihmiskunnan historiaan kuin kaikkiin muihin elollisiin olentoihin maapallolla.
Eläinyhteys on taannut ihmiskunnan kehityksen ja menestyksen, mutta myös osaltaan aiheuttanut sen, että elämäntapamme ylittää maapallon kantokyvyn. Tällä vuosituhannella maailmassa on tuotantoeläimiä enemmän kuin mitään muita nisäkkäitä tai lintuja. Toisaalta eläinyhteyden vuoksi me hankimme lemmikeiksi papukaijoja, kissoja ja gerbiilejä – ja ennen kaikkea koiria.
Miksi koira on niin erityinen kaikkien muiden lemmikkieläinten (tai seuralaiseläinten, kuten Raevaara koiraa mieluiten nimittää) joukossa? Syy lienee vuosituhansien aikana kehittyneessä vuorovaikutuksessa koiran ja ihmisen välillä. Vaikka aistimme, erityisesti näemme ja haistamme, maailman jossain määrin eri tavalla, pystymme kommunikoimaan koiran kanssa kenties paremmin kuin minkään muun eläimen kanssa. Molemmille lajeille näköaisti on tärkeä. Koira katsoo mielellään ihmisen kasvoja ja tulkitsee ihmisen ilmeitä, tai ainakin eleitä. Koira voi oppia satoja sanoja pelkästään jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa, mutta usein koira oppii parhaiten eleiden tai käsimerkkien merkityksen. Koira aistii ihmisen tunnetiloja ja reagoi niihin, ja parhaimmillaan ihminen voi tarkkailemalla koiraansa oppia tulkitsemaan sen mieltymyksiä ja tunteita. Tunneyhteys koiran ja omistajan välillä on parhaimmillaan hyvin syvä.
Ihmisen ja koiran domestikaatiot
Ihmisen ja koiran yhteinen historia yltää yli 30 000 vuoden taakse, muiden domestikoituneiden eläinten kanssa yhteiseloa on jatkunut vain 10 000 vuotta. Ihmishistorian merkittävä kehityshyppäys, kognitiivinen vallankumous, ajoittuu samalle ajanjaksolle, jolloin ihminen ja koira ovat löytäneet toisensa. Homo sapiensin näppärät sormet oppivat yhä paremmin työkalujen käytön ja ihmisen kielelliset taidot kehittyivät samaan aikaan, kun ihminen kesytti kasvi- ja eläinlajeja. Domestikaatiota eli Raevaaran mukaan lauhkeutumista tapahtui myös ihmisessä: hermostopienan solujen muuntumisen myötä ihmisestä on tullut vähemmän aggressiivinen, paremmin yhteistyöhön ja yhteiseloon kykenevä eläin.
Raevaara tarkastelee antropomorfismia eli eläinten inhimillistämistä vastakohtien kautta. Toisessa ääripäässä on esimerkiksi eläimen inhimillistäminen niin pitkälle, että sen ajatuksia ja tunteita tulkitaan ikään kuin eläin ajattelisi, ja tuntisi tismalleen samoja tunteita kuin omistajansa. Tällainen inhimillistäminen on monen mielestä raivostuttavaa ja monien tieteilijöiden silmissä epätieteellistä. Mutta Raevaaran mielestä antropomorfismi on äärimmilleenkin vietynä parempi vaihtoehto kuin janan toisessa päässä lurkkiva, keskitysleirien savulle haiseva dehumanisaatio.
Tiina Raevaara käsittelee kirjassa omaa uupumistaan avoimesti ja analyyttisesti ja miettii, miksi hänen on useinkin helpompi olla eläinten kuin ihmisten seurassa. Uupuminen ja kirjan otsikko tuntuvat olevan kovin kaukana toisistaan, mutta äkkiseltään erikoiselta tuntuva teemojen yhdistäminen on täysin järkevä. Raevaara rakentaa loogisia ajatussiltoja omien kokemustensa ja tutkitun tiedon välille. Hän erottaa leikittelevät pohdinnat faktoista. Jokaisella kuvaillulla kohtauksella, esimerkiksi koiran kanssa metsäkävelyllä koetulla hetkellä tai kalasääsken pesinnän intensiivisellä seuraamisella nettikameran välityksellä, on merkitys ja linkki myös kirjan aiheen kannalta. Raevaara etäännyttää itsensä ja tarkastelee ominaisuuksiaan ja tunteitaan, kuten syvää empaattisuuttaan, pelkotilojaan ja ahdistustaan evolutiivisesta näkökulmasta – miksi tällaisia ominaisuuksia on ihmisille kehittynyt, ja mitä hyötyä niistä on ihmisyhteisölle?
Uupumuksesta palautuminen on pitkä tie, ja kenties uupumus muuttaa aivoja pysyvästi. Joka tapauksessa on opittava vetämään rajoja itsensä ympärille, luopumaan liikakuormitusta aiheuttavista asioista ja etsimään niitä, joista saa mielihyvää ja voimaa. Koiran kanssa vietetty aika, sen rapsuttelu ja läheisyys, nostavat mielihyvähormoni oksitosiinin tasoja. Tämä on todettu erityisesti naisilla. Koiran kanssa metsäkävelykin on merkityksellisempi ja moniaistisempi kokemus.
Ja jonain päivänä koiraystävästään joutuu luopumaan. Menetys ja suru ovat suurempia kuin kenties pystyy tai uskaltaa ihmisystävilleen paljastaa. Koiran koskettamisesta jää sormenpäihin pysyvä muistijälki: Raevaara muistaa yhä edesmenneen saksanpaimenkoiransa Raunin ohimoiden sileyden, minun käteni eivät koskaan unohda setterini silkinviileää turkkia.
