Oikeudenmukaisuuden kartta paljastaa ajattelutapojen törmäykset, joten sitä voisi käyttää myös journalistin työkaluna.

Kun valtion pitää säästää miljardeja, kenen taakka se on? Kun ilmastonmuutosta hillitään, kenen pitää maksaa? Kun sosiaaliturvaa uudistetaan, kenen tarpeet ratkaisevat ja kuka mitä saa?

Poliitikkojen vastauksia kuunnellessa kaikki osapuolet vetoavat oikeudenmukaisuuteen – mutta päätyvät silti täysin vastakkaisiin johtopäätöksiin. Herää epäilys, onko vastapuoli vilpitön tai onko oikeudenmukaisuus enää edes yhteinen arvo.

Käytännöllisen filosofian ja viestinnän dosentti, Helsingin yliopiston yliopistotutkija Henrik Rydenfelt tarjoaa toisen selityksen. Ihmiset eivät ole eri mieltä vain ratkaisuista vaan siitä, mitä oikeudenmukaisuus ylipäätään tarkoittaa. Siksi he toimivat toisin kuin toisten käsitys oikeudenmukaisuudesta edellyttäisi.

– Yritäpä saada ihminen määrittelemään ’oikeudenmukaisuus’, niin sieltä tulee reiluutta ja tasapuolisuutta, mutta harvoin mitään sisällöllistä siitä, mitä nämä sitten oikein tarkoittavat, Rydenfelt sanoo.

Hän on kehittänyt filosofi Matti Häyryn työn pohjalta oikeudenmukaisuuden kartan. Se on käsitteellinen työkalu, joka kokoaa yhteen kuusi länsimaisen filosofian ja aatehistorian keskeistä tapaa ymmärtää oikeudenmukaisuus. Kartta ei kerro, mikä käsityksistä on oikea. Sen tehtävä on toinen: tehdä näkyväksi, mistä erimielisyydet syntyvät.

– Ennen karttaa ei ollut edes käsitteellistä rakennetta, johon erilaiset ja keskenään eri tavoin vastakkaiset oikeudenmukaisuuskäsitykset voisi sijoittaa, Rydenfelt tähdentää.

Nelikentästä kuusikulmioon

Politiikan journalismissa on pitkään käytetty nelikenttää, jossa poliittiset toimijat sijoitetaan vasemmisto – oikeisto-akselille ja toisaalta konservatiivisuuden ja liberaalin ajattelun kannalta. Tuttu malli auttaa hahmottamaan nopeasti, mihin jokin puolue tai poliitikko mielipiteillään sijoittuu.

Rydenfeltin mukaan nelikenttä ei kuitenkaan kerro paljoakaan näkemyserojen taustalla olevista eroista oikeudenmukaisuutta koskevissa käsityksissä tai niiden muutoksissa.

– 20–30 vuotta sitten tutkijat havaitsivat, että tietyt poliittiset tai arvoja koskevat näkemykset korreloivat eurooppalaisissa vastausaineistoissa, ja näistä sitten kehitettiin toinen eli niin sanottu GAL-TAN-akseli, Rydenfelt kertoo.

– Jostain syystä varsinkin suomalaisessa mediassa ihmisiä, poliitikkoja ja puolueita halutaan toistuvasti asettaa akselin varrelle, vaikka kyse ei ole mistään perustavista arvomaailmoista vaan pikemminkin tiettyjen asenteiden esiintymisestä ryppäinä yhdessä hetkessä jo vuosikymmeniä sitten.

Rydenfeltin mukaan nelikentässä ihmiset pakotetaan tiettyihin sektoreihin kuin kaninkoloihin. Se jättää paljon muita vaihtoehtoja paitsioon.

– Jossain määrin nelikentästä on toisaalta tullut eräänlainen itseään toteuttava ennustus, kun poliitikot hakevat omaa profiiliaan, Rydenfelt huomauttaa.

Viime vuosina suomalaiseen poliittiseen keskusteluun on varsinkin somessa tuotu amerikkalaisena tuontituotteena jonkinlainen kahden arvoleirin vastakkainasettelu. Rydenfeltistä se on litistänyt nelikenttää entisestään.

– Jos olet talousajattelussa oikeistolainen, ensi viikolla suhtaudut nihkeästi pakolaisiin ja seuraavalla viikolla vastustat Pridea. Tai jos päinvastoin kannat huolta erilaisten vähemmistöjen asemasta, hyväksyt varmasti mitkä tahansa lisäverot.

Rydenfelt peräänkuuluttaa journalismilta hereillä oloa, koska suomalaisten todelliset mielipiteet ovat moniulotteisempia, eivätkä välttämättä poikkea lainkaan niin jyrkästi toisistaan kuin suhteellisesti muodostetuille akseleille asettelu antaa ymmärtää.

– Erimielisyyksien syvemmän ymmärtämisen sijasta mediakin pahimmillaan ruokkii kuvaa kahdesta vastakkaisesta leiristä, hän sanoo.

Oikeudenmukaisuuden kartta ei sijoita toimijoita arvorykelmiin. Sen sijaan kartta tekee näkyväksi, millaisista oikeudenmukaisuuden käsityksistä heidän näkemyksensä rakentuvat. Kartalla voi myös näyttää, miten ne liikkuvat ja muuttuvat ajan myötä – jolloin esimerkiksi puolueen tai yhteiskunnan arvomuutos tulee konkreettisesti näkyviin.

Kolme kysymystä, kuusi näkemystä

Rydenfelt erittelee distributiivisen eli jakamista koskevan oikeudenmukaisuuden kolmeen peruskysymykseen, joihin kukin oikeudenmukaisuuskäsitys – tai sitä edustava ihminen – vastaa omalla tavallaan:

Kenelle hyvää kuuluu? Millä perusteella sitä jaetaan? Mitä hyvää ylipäätään jaetaan?

Jo näihin kysymyksiin vastaaminen riittää synnyttämään kuusi keskenään kilpailevaa käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Se myös paljastaa, mistä pinttyneet poliittiset kiistat juontuvat.

Kartan keskellä kulkee akseli, jonka kaikki tunnistavat: kapitalismin ja sosialismin välinen jakolinja. Molemmat käsitykset koskevat materiaalisen hyvän — rahan, resurssien, aineellisen elintason — jakamista, mutta niiden peruste on vastakkainen.

Kapitalistisessa ajattelussa jako määräytyy markkinoilla: yksilö on oikeutettu siihen, minkä hän vapaassa vaihdannassa ansaitsee. Käsitys juontaa klassisen liberalismin perinteeseen John Lockesta Robert Nozickiin. Sosialistisessa ajattelussa puolestaan ratkaiseva tekijä ei ole ansio vaan tarve. Oikeudenmukainen yhteiskunta huolehtii siitä, että jokaisen perustarpeet tyydytetään – Marxin muotoilun mukaan ”kullekin tarpeidensa mukaan”.

– Näiden kahden välinen jana määritti pitkälti 1900-luvun poliittista kamppailua, Rydenfelt sanoo.

– Oikeudenmukaisuuskäsityksinä ne ovat kuitenkin oikeastaan tuoreimpia tulokkaita. Ei ole ihme, että kaikki politiikassa ei sijoitu luontevasti näiden kahden väliselle akselille, varsinkaan enää tässä hetkessä.

Oikeutta kaikille – jopa universaalisti

Kartan oikealle laidalle sijoittuvat kaksi globaalia käsitystä, jotka ulottavat oikeudenmukaisuuden kaikkiin, lopulta jopa koko ihmiskuntaan. Perusoikeuksiin nojaava käsitys pitää lähtökohtana sitä, että kaikilla ihmisillä on yhtäläinen oikeus perustaviin oikeuksiin ja vapauksiin, joista keskeisimmät liittyvät poliittiseen osallistumiseen. Tietyt yhtäläiset oikeudet kuuluvat kaikille jo sillä perusteella, että he ovat ihmisiä.

– Sittemmin keskustelua on käyty siitä, missä ihmisyyden rajat kulkevat ja toisaalta kuuluvatko jotkin perusoikeudet myös muille kuin ihmisille, kuten joillekin eläimille tai vaikkapa keinotekoisille agenteille, Rydenfelt täsmentää.

Utilitarismi puolestaan kysyy, mikä ratkaisu tuottaa eniten hyvää mahdollisimman monelle. Jeremy Benthamin ja John Stuart Millin 1700–1800-luvuilla kehittämässä perinteessä oikea toiminta on se, joka maksimoi seurauksena syntyvän hyvän. Oikeudenmukainen jako ei tällöin perustu yksilön oikeuksiin tai ansioihin, vaan laskettavissa oleviin kokonaisvaikutuksiin.

– Molempien taustalla on valistusaikana syntynyt mullistava ajatus, että oikein tai oikeudenmukaisesti toimiessamme meidän on otettava huomioon myös ne, joihin meillä ei ole mitään henkilökohtaista yhteyttä, Rydenfelt taustoittaa.

Vai onko oikeudenmukaisuus paikallista?

Kartan vasemmalle laidalle sijoittuvat kaksi paikallista käsitystä, joissa hyvän jakaminen tapahtuu tietyn ryhmän sisällä sen omista lähtökohdista. Kommunitarismi nousi 1980-luvulla Rawlsin teorian kritiikiksi: liberaalit teoriat eivät ota riittävästi huomioon yhteisön merkitystä. Kommunitaristisen käsityksen mukaan oikeudenmukaisuus ei voi olla neutraali tai universaali periaate, vaan sen sisältö määrittyy yhteisön omista arvoista ja traditioista käsin.

Se, mikä on oikeudenmukaista Suomessa, voi poiketa siitä, mitä se on muualla. Yhteisön tulee määritellä se, mitä hyvä on ja minkä ansioiden perusteella sitä yhteisön keskuudessa jaetaan.

– Tietyssä mielessä kommunitarismi on kartan oikeudenmukaisuuskäsityksistä vanhin. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa läntisten yhteiskuntien suunta kuitenkin näytti olevan kohti kartan oikeaa yläkulmaa, globaaleja perusoikeuksia ja markkinataloutta, Rydenfelt sanoo.

– Sinne ajateltiin koko maailman lopulta kulkevan. Lokaalien käsitysten paluu politiikan kartalle tapahtui kuitenkin nopeasti. Kommunitarismin ohella myös sosiaalinen oikeudenmukaisuus on tällainen paikallinen käsitys, vaikka kiistat näiden lähtökohtien välillä ovat nyt politiikassa näkyvimpiä arvoristiriitoja.

’Sosiaalinen oikeudenmukaisuus’ on laaja näkemysten perhe, jota yhdistää huomion kiinnittäminen ryhmiin – erityisesti vähemmistöihin ja marginalisoituihin väestönosiin. Siinä missä perusoikeuksien käsitys on muodollisesti universaali, sosiaalinen oikeudenmukaisuus katsoo, että universaalit säännöt voivat tuottaa epätasa-arvoisia lopputuloksia.

– Näille näkemyksille tärkeää on, kuka pääsee ääneen ja määrittelemään omat tarpeensa ja saamaan niiden mukaisen osansa omista lähtökohdistaan.

Kartan kolme jakolinjaa vetävät rajat

Kuusi oikeudenmukaisuuskäsitystä eivät ole satunnainen kokoelma, vaan ne asettuvat kartalle kolmen systemaattisen jakolinjan mukaan. Ensimmäinen kulkee kahden erilaisen jaon perusteen, ansion ja tarpeen välillä.

Kartan yläosassa ovat käsitykset, joissa jako perustuu ansioon: markkinoilla menestymiseen (kapitalismi), yhteisön arvojen mukaiseen toimintaan (kommunitarismi) tai siihen, että ihminen on ihminen (perusoikeudet). Kartan alaosassa taas ovat käsitykset, joissa jako perustuu tarpeeseen: yksilön tarpeisiin (sosialismi), ryhmien itse määrittelemiin tarpeisiin (sosiaalinen oikeudenmukaisuus) tai hyvinvointia koskevien tarpeiden maksimaaliseen tyydyttämiseen (utilitarismi).

Toinen jakolinja koskee sitä, kenelle hyvää jaetaan. Kartan oikean laidan globaalit näkemykset, perusoikeudet ja utilitarismi, ulottavat hyvän jakamisen kaikkiin. Myös jaettavan hyvän sisältö määritellään universaalisti. Kartan vasemmalla laidalla kommunitarismi ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus pitävät oikeudenmukaisuutta yhteisö- tai ryhmäsidonnaisena: oikeudenmukainen jako on se, jonka yhteisö tai ryhmä itse määrittelee, ja hyvää jaetaan ryhmän sisällä. Kapitalismi ja sosialismi asettuvat näiden väliin: ne jakavat materiaalista hyvää yksilöille, yleensä tietyn yhteiskunnan sisällä.

Kolmas jakolinja koskee sitä, mitä ylipäätään jaetaan. Kapitalismi ja sosialismi keskittyvät materiaaliseen hyvään. Perusoikeudet ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus korostavat oikeuksia, vapauksia, kykyjä ja yhteiskunnallista tunnustusta. Utilitarismi ja kommunitarismi jakavat molemmat laajemmin ymmärrettyä hyvinvointia — tosin universaalisti ja paikallisesti hyvin eri tavoin määriteltynä.

– Tämä kolmas ulottuvuus jää monesti vähimmälle huomiolle, Rydenfelt sanoo.

– Poliittisissa kiistoissa ajatellaan helposti, että riidellään varoista tai vaikkapa palveluista. Kartta paljastaa, että usein kyse on muustakin: etenkin siitä, lasketaanko tunnustus, arvostus, osallisuus tai mahdollisuus määritellä oma elämä ylipäätään osaksi jaettavaa hyvää.

Esimerkiksi Rydenfeltin tutkimassa hyvinvointivaltion kehityksessä 2000-luvun poliittiset liikkeet ovat tuoneet kartalle lokaaleja aineksia voimakkaammin kuin pitkään aikaan.

– Kommunitarismin näkökulmasta globaalit normit uhkaavat yhteisön oikeutta määritellä oma hyvänsä. Mutta aivan samoin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden suuntauksien kannattajat voivat pitää universaaleja perusoikeuksia tasapäistävinä ja muiden lähtökohdista laadittuina niin, etteivät ne ota erilaisten ryhmien erityispiirteitä riittävästi huomioon, Rydenfelt vertaa.

– Jännite näiden molempien ja globaalin perusoikeusajattelun välillä on yksi nykyisen poliittisen ilmapiirin syvistä rakenteista. Kartta auttaa jäsentämään, millaisten oikeudenmukaisuuskäsitysten törmäyksistä ja päällekkäisyyksistä kiistat nykyisin todella koostuvat.

Oikeudenmukaisuuden äärimmäisyydet

Rydenfeltin tuoreessa tieteellisessä tutkimuksessa kartta saa lisää filosofista syvyyttä. Hän argumentoi, että oikeudenmukaisuuden äärimmäisyydet voivat itsessään olla epäoikeudenmukaisia.

Äärimmäinen kapitalismi alkaa suoraviivaisesta väitteestä, että markkinat ovat oikeudenmukainen tapa allokoida resursseja. Se kuitenkin laajentuu vähitellen koskemaan kaikkea inhimillistä elämää. Koulutus, terveydenhuolto, poliittinen vaikutusvalta ja sosiaalinen arvostus muuttuvat hyödykkeiksi. Kun asema markkinoilla luetaan kokonaan ihmisen ansioksi, rakenteelliset esteet katoavat näkyvistä.

Sosialismi taas alkaa eettisesti kutsuvasta ideasta – että yhteiskunnan pitää täyttää jokaisen perustarpeet – mutta äärimmilleen vietynä laajentuu kattamaan kaiken.

– Yksilöt pelkistyvät tarpeidensa kantajiksi, ja järjestelmä alkaa määritellä niiden sisällön ylhäältä päin. Moniarvoisuus, erimielisyys ja vaihtoehtoiset käsitykset hyvästä näyttäytyvät tehottomuutena tai uhkana, Rydenfelt selittää.

Sama logiikka toimii kaikkien kartan käsitysten kohdalla. Äärimmäinen perusoikeusajattelu voi jäykistää yhteiskunnalliset rakenteet ja tehdä tarvittavat uudistukset mahdottomiksi, kun jokainen muutos esitetään jonkin oikeuden loukkauksena. Äärimmäinen utilitarismi voi perustella yksittäisen ihmisen uhrausta enemmistön hyödyksi. Äärimmäinen kommunitarismi alkaa sortaa eri tavoin ajattelevia ja toimivia yhteisön tai kansan arvojen ja tradition nimissä.

– Äärimmäinen sosiaalinen oikeudenmukaisuus tuottaa tilanteen, jossa yhteiskunnan kokonaisuus pirstaloituu erilaisten ryhmien vaateiden ristiriitaan ja kilpahuutoon ilman yhteistä perustaa edes siitä, millä sanoilla keskustelua saa käydä, Rydenfelt sanoo.

Hänen johtopäätöksensä on maltillinen mutta merkittävä, ja se korostaa kartan tarpeellisuutta:

– Yhteiskunnassa ja politiikassa olisi viisaampaa etsiä tasapainoa kilpailevien käsitysten välillä kuin antaa yhden dominoida kaikkea.

Toimisiko kartta journalistin työkaluna?

Oikeudenmukaisuuden kartta on kehitetty abstraktiksi välineeksi, mutta sen käyttömahdollisuudet ulottuvat laajemmalle. Rydenfelt on jo soveltanut sitä tutkimuksissaan esimerkiksi ilmastonmuutosta koskevan poliittisen päätöksenteon vaikeuksiin.

Politiikan toimittajalle kartta tarjoaa tavan hahmottaa poliittisia kiistoja tarkemmin kuin pelkkä mielipiteiden vastakkainasettelu. Kun jokin ehdotus leimataan ”epäoikeudenmukaiseksi”, kartta auttaa kysymään: epäoikeudenmukaiseksi minkä käsityksen mukaan? Koskeeko se perusoikeuksia, tarpeita, ansioita vai yhteisön omaa hyvää?

– Poliitikot puhuvat oikeudenmukaisuudesta, mutta päätyvät samassa asiassa eri johtopäätöksiin, keskenään ristiriitaisiin poliittisiin valintoihin. Eivät he useinkaan puhu vastoin parempaa tietoa, vaan nojautuvat erilaisiin käsityksiin siitä, mitä oikeudenmukaisuus tarkoittaa, Rydenfelt toteaa.

Kartasta voidaan näyttää myös ajallinen liike: ennen ehdokas tai puolue oli tuolla, nyttemmin siirtynyt tähän. Liikkuvuuden näkyvyys mahdollistaa poliittisten siirtymien tarkemman analyysin kuin perinteinen nelikenttä.

Toinen käyttö liittyy journalismin omaan arvopohjaan. Esimerkiksi Helsingin Sanomien periaatelinjaan kirjattu ”yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus” on itsessään käsite, joka voidaan sijoittaa kartan useampaan kohtaan. Millaista oikeudenmukaisuutta journalismi oikeastaan edistää? Kenen tarpeita, kenen oikeuksia, minkä yhteisön hyvää?

– Jos politiikan tehtävä on käsitellä erimielisyyksiä, journalismin tehtävä voisi ennen kaikkea olla niiden tekeminen ymmärrettäviksi, Rydenfelt sanoo.

– Oikeudenmukaisuuden kartta tarjoaa siihen välineen. Se ei kerro, mikä on oikein, mutta auttaa näkemään, mistä oikeastaan ollaan eri mieltä.

Kartta voi edistää ymmärrystä siitä, miksi yksimielisyyttä ei löydy. Kartta on selkeä, vaikka maasto on mutkikas. Rydenfelt pitää tätä luonnollisena:

– Eihän demokratiassa usein olekaan kyse yksimielisyydestä, vaan pinttyneiden erimielisyyksien hallinnasta.