Sanna Kivimäki
AAAS-konferenssi Global Science Engagement Washingtonissa (11.-15.2.1016) pani taas kerran miettimään tieteen ja tiedeviestinnän kohdetta ja olemusta. Ihmistieteilijän silmiin yleisnäkymä tieteeseen ja siitä viestimiseen on usein hämmentävän yksipuolinen. Vaikka tieteestä puhutaankin, puhutaan melkein aina STEM (Science- Technology – Engineering – Mathematics) -aloista, unohtaen AHSS (Arts, Humanities, Social Sciences) -alat. Koko tieteen käsitteen luisuminen kuvaamaan pelkästään luonnontieteitä ja teknologiaa ei ole mikään pikkujuttu. Se ei ole reilua ihmistieteilijöitä eikä myöskään suurta yleisöä kohtaan.
Eri kielissä tieteellä tarkoitetaan vähän eri asioita. Englannin sciencea käytetään usein huomattavasti suppeammassa merkityksessä kuin esimerkiksi saksan Wissenschatfia, ruotsin vetenskapia tai suomen tiedettä. Vaikka tarjolla olisi käyttökelpoinen ja jopa hyvin äännettävissä oleva lyhenne STEM (Science, Technology. Engineering, Mathematics), viittaa science usein vain luonnontieteisiin ja teknologiaan. Sciencen juuret ovat kuitenkin paljon laajemmassa ymmärryksessä, etymologisen sanakirjan mukaan sellaisessa, ”what is known, knowledge (of something) acquired by study”. Määrittelyt ovat aikojen mittaan vaihdelleet kirjanoppineisuudesta taitoihin, kollektiivisesta tiedosta filosofiaan.
Se, mikä tieteeksi mieltyy, on siis historiallisesti ja paikallisesti ja ajoittain jopa vallankumouksellisesti muuttuvaa. Puhumattakaan tutkimusaloista: erilaisia tutkimusaiheen tai -kohteen mukaan nimettyjä studies –alueita on syntynyt viime vuosina tiheään: tutkija voi paikantaa itsensä esimerkiksi Asian studies tai celebricity studies alueille.
Nykyiselle tiedekäsitykselle vaikuttaa olevan ominaista yhtäältä luonnontieteiden ensisijaisuus maailman selittäjinä, toisaalta suuret toiveet erilaisten monitieteisten projektien autuaaksi tekevästä voimasta. Toisinaan vaikutelma on, että ns. ihmistieteiden rooliksi kaavaillaan lähinnä toimimista STEM-alojen aputieteinä. Kun maailmaa yritetään parantaa insinöörivoimin, huomataankin, että ihmisiä ja heidän tapojaan koskevaa tietoa tarvitaan myös.
Mikä on tieteessä tulos?
Tieteentutkimuksen perusoppeihin kuuluu, että tiede – siinä missä mikä tahansa muu inhimillisen toiminnan alue – on historiallisesti muuttuva, ristiriitojen ja kamppailujen kokonaisuus ja tieteen tekemisen tavoissa ja organisoitumisessa on suuriakin eroja eri tieteiden välillä. Tiede on arkista tekemistä, valtataisteluita, kilpailua tiedon tuottajan paikoista, ja sitä myöten siis myös sukupuoli- ja muihin valtasuhteisiin vahvasti linkittyvää toimintaa. Tieteeksi voidaan ymmärtää esimerkiksi jo saavutetut tai mahdolliset vielä saavuttamattomat tulokset, tiedon tuottamisen menetelmät, tiedeyhteisöt ja -instituutiot.
Kaikki nämä tietenkin kytkeytyvät toisiinsa, vaikka tieteen tulokset saavatkin julkisuudessa eniten huomiota osakseen. Juuri kysymykset tieteen tuloksista, tekemisen päämääristä ja esimerkiksi suhteesta kehitys- ja innovaatiotoimintaan hankaloittavat monitieteistä tiedekeskustelua. Siinä missä luonnontieteissä voi suorittaa kontrolloituja kokeita ja raportoida kokeiden tuloksista, määrittyy ihmistieteiden merkitys enemmän tiedeyhteisön hitaasta, nykyisyyttä koskevasta keskustelusta – näin kärjistetysti sanoen.
AAAS oli kyllä aikamoista tieteen tulosruutua: tilastoa, numerosarjaa, käppyrää ja käyrää. Ihmistieteillä näytti olevan pääsy sciencen piiriin, jos kyse on a) kokeellisesta psykologiasta tai korkeintaan kielitieteistä ja b) tutkimusote on kvantitatiivinen. Tärkeää tuntuu olevan, että tutkimuksella on tarjottavanaan numeroita, tilastoja ja diagrammeja, oli sitten ala mikä tahansa. Näin tieteen piiristä rajautuu ulos uskomaton määrä siitä kaikesta, mitä yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tehdään. Ilmiö sinänsä ei ollut yllätys, sen laajuus ja pysyvyys kyllä. Tarkastelin vuonna 2010 suomalaisten sanomalehtien tiedesivujen ymmärrystä tieteestä ja näkymä oli melko lailla samanlainen: STEM-alojen lisäksi tiedejuttujen kohteeksi pääsi lähinnä tietynlainen psykologinen tieto. Se tuntuu sopivan hyvin yhteen luonnontieteellisen maailmankuvan kanssa.
Tiede on tekijänsä näköistä?
Tieteensosiologiselta kannalta AAASissa näkyvästi esillä olleet Women in science -ja Babes of science –projektit ovat kiinnostavia. Harvalle alalle houkutellaan naisia näkyvin kampanjoin vuodesta toiseen – ei esimerkiksi miehiä hoiva- ja kasvatustieteisiin. Science tarkoittaa käsittääkseni näissäkin projekteissa juuri STEM-aloja: naisten ajatellaan tuovan mukanaan aiheita ja ongelmia, joita miesvaltaisilla aloilla ei ole älytty olevan olemassakaan eikä siten ratkaista. Toisaalta tähän liittynee varsin stereotyyppisiäkin käsityksiä naisista jonkinlaisina arjen ongelmien asiantuntijoina. Kyse voi olla myös ihan perinteisestä tasa-arvon edistämisestä sekä halusta saada kaikki mahdollinen potentiaali käyttöön. Tässä mielessä STEM-aloja voi pitää jopa radikaaleina toimijoina. Olisi vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi valtiotieteet propagoisivat oma-aloitteisesti ja näkyvästi naisten saamiseksi perinteisesti varsin miesvaltaiselle alalle.
Suurin osa maailman tieteestä lienee kuitenkin edelleen valkoisten, keskiluokkaisten ja keski-ikäisten miesten tuottamaa ajattelua, mikä on omiaan marginalisoimaan kaikki tuon maagisen kehän ulkopuolelle jäävät. Tieteen ulkopuoliset eivät tietenkään muodosta mitään yhtenäistä ja toisilleen solidaarista joukkoa. Naispuolisten tutkijoiden on vaikeaa edelleen vaikeaa päästä vallakkaaseen asemaan, oltiin sitten kehittyneissä tai kehittyvissä maissa. Puhumattakaan LGBT-ihmisistä, joiden läsnäolo joissakin kehittyvissä maissa saattaa olla jopa hengenvaarallista toimintaa. LGBT-tutkijoiden urakehitystä pohtineessa työryhmässä Matthew Emry esittikin, että vaikka ei-hetero tutkija ei maailmalla liikkuessaan omaa seksuaalisuuttaan nostaisikaan esiin, google mahdollistaa henkilökohtaistenkin asioiden penkomisen jo ennen vierailua. Kehittyvissä maissa toimiessa tieteen neutraaliuden harha tulee helposti näkyviin.
LGBT-ryhmässä kuullut karmivat ja liikuttavatkin tutkijatarinat panivat miettimään myös tarinoiden merkitystä nykyisessä tiedeviestinnässä. Tarinoitahan tarjotaan nykyisin lääkkeeksi asiaan kuin asiaan: monimutkaisetkin fysiikan lait kirkastuvat, kunhan vain mielenkiintoinen tutkija kertoo tuloksistaan mielenkiintoisesti, ja osaa annostella omaa elämäntarinaansa sopivasti mukaan. Huomaamatta jää, että mahdollisuus kertoa itsestään haluamallaan tavalla jakautuu kovin epätasaisesti. Siinä missä ydinperheellinen heterotutkija voi annostella anekdootteja elämästään juuri itselleen sopivalla tavalla, ovat ei-heterot usein pakotettuja joko peittämään tai paljastamaan henkilökohtaisuuttaan eri säännöin – ja vielä pelkäämään noiden paljastusten aiheuttamia reaktioita.
Tehtävä tiedetoimittajille
AAASin jälkeen jäin taas ihmettelemään yhteiskunta- ja sosiaalitieteiden vähäistä näkyvyyttä. Kärjistetysti sanoen: geenien ja yksilöpsykologian välissä ei näytä olevan mitään. AAASin sosiaalitieteiden roolia pohtivassa ryhmässä esitettiinkin aika karmeita todisteita siitä, että sosiaali- ja yhteiskuntatieteitä (social sciences) eivät kaikki edes miellä tieteiksi. Tämä selittynee osittain paikallisella peruskoulun puutteella ja erilaisten gallup- ja nettikyselyjen lisääntymisellä, mutta silti: ei kuulosta hyvältä. Tärkeä tehtävä tiedetoimittajille ja tiedeviestijöille olisikin tämän kaventuneen tiedekäsityksen korjaaminen.
Ehkä filosofiallakin, tuolla tieteiden tieteillä, voisi olla jotakin tilausta tehtäessä nykytutkimusta näkyväksi. AAASissa olin aistivinani tällaista tarvetta esimerkiksi yhdeksi pääesiintyjäksi kutsutun Elizabeth Spelken luennolla The Origins of Knowledge. Otsikko oli houkutellut salin ääriään myöten täyteen, eikä ihme: ovathan kysymykset siitä, mitä tieto on ja mikä sellaiseksi tunnistetaan, enemmän kuin kiehtovia. Luento käsitteli tutkimusta, jossa mitattiin vastasyntyneiden katseen kestoa, tarkoituksena selvittää heidän mahdollista kykyä hahmottaa lukuja. Sinnittelin luennon loppuun, vaikka sali ympärillä tyhjenikin. Ajattelin, että tässä on jotakin oireellista: otsikko lupaa liikaa, kuulijat odottavat jotain muuta, lopputulos on pettynyt ja kiusaantunut.