Suomen tiedetoimittajain liiton julkaisu

Mitä jännityskirjalla voisi kertoa tieteestä?

Star Trek -tv-sarjan oheistuotteet levisivät ympäri maailman, muun muassa Turkkiin. (Kuva: Shutterstock)

Geneetikoksi koulutettu kirjailija uskoo, että yhteiskunnan tiedepääomaa voi lisätä myös taiteen ja viihteen avulla.

Kun olin koululainen, lempiohjelmani televisiossa oli Star Trek: Uusi sukupolvi. Kauas tulevaisuuteen sijoittuvassa sarjassa avaruuslaiva Enterprisen miehistö kohtaa vieraita elämänmuotoja ja mielikuvituksellisia vaaroja. Se joutuu tekemään vaikeita ratkaisuja: Kuinka paljon on oikeutettua puuttua vieraiden elämänmuotojen kohtaloon? Millä hinnalla miehistö saa pelastaa itsensä?

Ymmärsin tietenkin hyvin, kuinka kattavasti sarja oli fiktiota – kuinka vähän siitä siis oli totta. Isänikin vilkaisi televisioruutua ja esitti lannistavan raporttinsa siitä, mikä kaikki avaruudessa liikkumisen esittämisessä meni pieleen.

Tiede on muutakin kuin valikoima tosiasioita

Näin jälkeenpäin ajateltuna on selvää, että Star Trekillä oli osuutensa päätymiseeni tieteen pariin.

Ensinnäkin sarja tarjosi malleja henkilöistä, jotka ovat omistaneet koko elämänsä uuden tiedon löytämiseen. Sarja ei ehkä opettanut tieteellisiä tosiasioita, mutta se opetti, millaista on tieteeseen kuuluva uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus. Faktat löytyivät muualta: luin esimerkiksi paljon tietokirjallisuutta ja lehtiä.

Vaikka televisiosarja ei kovin tiukasti kunnioittanut luonnontieteen sääntöjä, tiede kuitenkin oli työkalu, jolla henkilöt selvittivät eteen tulleita tilanteita ja tutkivat vieraita elämänmuotoja. Pohjimmiltaan Star Trek onkin varsin kunnianhimoinen tieteellis-tekninen utopia. (Utopia muun muassa siksi, että sen avaruuslaivoissa tasa-arvoisia ovat paitsi eri sukupuolten ja etnisten ryhmien, myös eri lajien edustajat.)

Kapteeni Picardin kanssa vietetyt hetket ovat saaneet minut ymmärtämään, että tieteestä kannattaa kertoa paljon muutakin kuin tutkimustuloksia ja monilla muillakin tavoilla kuin sellaisilla, joita olemme tottuneet ajattelemaan tiedeviestintänä.

Faktat eivät riitä. Ensinnäkin ihmisen ajattelusta pitää löytyä hedelmällinen kasvualusta uudelle, itseään korjaavalle tiedolle. Jo lapsen ja nuoren on mahdollista ymmärtää, että se, mitä hän milloinkin tietää, on epätarkkaa ja vajavaista.

Pitää kiinnostua maailmankaikkeudesta ja ymmärtää ihmisen rajallinen hahmotuskyky: on valtavia, käsityskykyämme suurempia asioita – ja on tavattoman pieniä asioita, jotka ovat meille näkymättömiä.

Ehkä viimeistään koronapandemian aikana tuli selväksi, ettei tieteenlukutaito ole pelkästään tutkimustuloksiin luottamista tai niiden etsimistä internetistä. On ollut hieman surullistakin seurata, kuinka aiemmin tieteestä ja tieteellisestä ajattelutavasta kiinnostumattomat henkilöt ovat ryhtyneet googlaamaan virus- ja rokotustietoa ja millä varmuudella he ovat löytämäänsä tukeutuneet.

Mitä kaikkea trilleri voi kertoa tieteestä?

Vaikka tiedeviestinnän ammattilaiset hoitaisivat työnsä täydellisesti, he voivat vaikuttaa ainoastaan minimaalisesti siihen, millaisia tiedekäsityksiä ihmisille muodostuu. Ymmärrykseemme maailmasta vaikuttaa kaikki nähty ja koettu – vaikkapa huonosti lavastettu 1980-luvun televisiosarja.

Itse olen ajatellut, että fiktiokirjallisuus voisi olla hyvä paikka tieteestä kertomiseen. Olen kirjoittanut kymmenkunta kaunokirjallista teosta, ja vaikka kaikissa sivutaan tiedettä jollain tapaa – niissä esimerkiksi on paljon tutkijoita henkilöinä – erityisesti trillerisarjan aloittavat romaanini Kaksoiskierre ja Polaaripyörre ovat rakentuneet tieteen ympärille.

Ajatus jännitysviihteestä, joka ammentaa tieteestä, ei ole uusi. Samoilla apajilla ovat kalastelleet vaikkapa sellaiset nimet kuin Mary Shelley ja Edgar Allan Poe. Ei liioin tarvitse kuin vilkaista bestseller-listoja, kun tieteen merkitys modernin jännityskirjallisuuden pohjattomana aarrearkkuna käy ilmeiseksi.

Ilkka Remeksen globaaleissa trillereissä rikolliset rakentelevat tappajaviruksia. Dan Brown rakentaa jokaisen kirjansa jonkin tieteenalan ympärille. Michael Crichton tuli tunnetuksi Dinosauruspuistosta ja sitä seuranneista Jurassic Park -elokuvista, mutta hänen kirjoissaan on käsitelty myös muun muassa nanotekniikkaa ja tekoälyä.

Trillereissä tiede tuottaa usein jonkin koko ihmiskuntaa uhkaavan vaaran, erityisesti silloin kun ohjaimissa on huonolla moraalilla varustettu ihmisyksilö.

Jännityskirjan tieteen ei kuitenkaan tarvitse olla uhkaavaa. Kulutin viime joululoman lukemalla putkeen englantilaisen kirjailijan Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkarisarjan. Nimihenkilö on forensinen arkeologi, pienen tutkimusyksikön johtaja. Kirjoissa kuvataan tieteenalan metodeja sekä tohtori Gallowayn akateemista verkostoitumista ja urakehitystä. Arkeologia on kaikissa kirjoissa totuuden ääni, keino, jolla henkirikos selvitetään. Ihmiset tappavat, valehtelevat ja huijaavat, mutta tiede voi löytää totuuden tapahtuneesta.

Kirjailijalle tiedemaailma on kuin valtava kirjaelementtien varasto. Tieteessä on ihmisiä, joilla on pyrkimyksiä, unelmia ja pettymyksiä. He ovat aktiivisia ja toiminnallisia, ja hyvä juoni tarvitseekin tekoja ja toimintaa. Tieteessä käsitellään suuria, merkityksellisiä, kaikkia ihmisiä koskettavia ja joskus vaarallisiakin asioita. Tiede tarjoaa symboleita ja metaforia. Sen kautta pääsee kiehtoviin ympäristöihin ja aikakausiin.

Tieteestä on paljon apua kirjailijalle tai käsikirjoittajalle, mutta tieteen ja viihteen suhde hyödyttää myös tieteentekijöitä. Romaanissa tai televisiosarjassa tiede muuttuu abstrakteista tuloksista ihmisten käsien aikaansaannokseksi. Kirjan henkilögallerian myötä on mahdollisuus näyttää erilaisia motiiveja ja intressejä, joita tutkimusaiheisiin liittyy. On mahdollista nostaa esiin asioita, joista ei yleensä puhuta, kuten tieteentekijän pelkoja, epäilyksiä tai toiveita. Tutkijan tunteille ei ole tilaa perinteisessä tutkimusviestinnässä, vaikka ne voisivat kertoa jotain olennaista.

Tutkijan tunteille ei ole tilaa perinteisessä tutkimusviestinnässä, vaikka ne voisivat kertoa jotain olennaista.

Omista teoksistani Kaksoiskierteen (vuodelta 2020) synnytti oikeastaan se ajatus, että julkinen keskustelu tieteen tekemisistä laahaa aina jotenkin jäljessä. Kirjan fiktiiviset henkilöt tutkivat kimeereitä, olentoja, joissa yhdistyvät kahden eri lajin solut. Tutkimusaihe itsessään on totta. Yhdistämällä ihmisen soluja esimerkiksi lampaan tai sian soluihin tosimaailman tutkijat yrittävät saada aikaan eläimen, jonka sisäelimiä voisi siirtää ihmiselle.

Muunlajisten eläinten käyttö ihmisen elinpankkeina onkin ollut viime aikoina uutisotsikoissa. Lokakuussa 2021 tehdyssä kokeessa aivokuolleelle ihmiselle siirrettiin geenimuunnellun sian munuainen. Nyt kuluvan vuoden alussa yhdysvaltalaiskirurgit siirsivät geenimuunnellun sian sydämen vakavasti sairaalle 57-vuotiaalle miehelle.

Tutkimuksessa on siis jo pitkään kuljettu useaakin polkua pitkin kohti tilannetta, jossa esimerkiksi sikoja kasvatetaan ihmisten elinpankeiksi. Mutta onko tällä tavoitteella laaja yhteiskunnallinen hyväksyntä? En muista, että missään olisi käyty keskustelua siitä, haluavatko ihmiset tällaisen tulevaisuuden. Voimme keskustella asiasta vasta nyt, kun elimiä jo siirrellään sioista ihmisiin.

Tällaisen jälkijunassa tulevan keskustelun vuoksi halusin ottaa kirjan aiheeksi kimeeritekniikan, johon liittyy monenlaisia eettisiä kysymyksiä aina eläinten kohtelusta tappavan pitkiin elinsiirtojonoihin sekä siihen, että teoriassa olisi mahdollista saada aikaan sika, jolla on ihmisen aivot.

Polaaripyörre (2021) taas sijoittuu Huippuvuorille ja pyrkii näyttämään sen monisyisen kimpun seurauksia, joita ilmastonmuutoksella on. Arktinen luonto muuttuu nopeasti ja siihen sopeutuneet eliöt ovat hätää kärsimässä. Sulavan ikiroudan uumenista paljastuu yllätyksiä. Suurvallat kiinnostuvat, kun sulava merijää vapauttaa uusia laivareittejä sekä öljy- ja kaasukenttiä. Näistä kaikista seikoista kyllä puhutaan julkisuudessa, mutta jännityskirjassa syyt ja seuraukset voi kiertää vielä puhuttelevammin yhteen kuin vaikkapa asia-artikkelissa.

Sarjan kolmannessa kirjassa, Sielujen syöverissä (2022), aiheena ovat puolestaan kylmän sodan aikana syntyneet ajatukset aivopesusta sekä nykyiset luovuuspuheen markkinat.

Syökö viihde tieteeltä uskottavuutta?

Tieteessä ja taiteessa on paljon samaa. Molemmat ovat keinoja näyttää jotakin, joka muuten jäisi piiloon. Molemmissa satunnaisuuksista etsitään säännönmukaisuuksia. Aloilla on samankaltaisia eettisiä sääntöjä. Toisin kuin tiede, fiktio ei kuitenkaan pyri olemaan totta.

Millaisia tiedekäsityksiä ihmisille syntyy, kun kirjat ja televisiosarjat voivat olla täynnä hulluja tiedemiehiä, väärin esitettyjä avaruuslentoja, olemassa olemattomia humanoidilajeja tai paikkaansa pitämättömiä väitteitä historiallisen Jeesuksen sukuhistoriasta?

Voiko trilleri luoda jollekin tieteenalalle tai tutkimuskohteelle niin kielteisen brändin, että se vaikuttaa jo rahoitusmahdollisuuksiin?

Millaisia tiedekäsityksiä ihmisille syntyy, kun kirjat ja televisiosarjat voivat olla täynnä hulluja tiedemiehiä, väärin esitettyjä avaruuslentoja, olemassa olemattomia humanoidilajeja tai paikkaansa pitämättömiä väitteitä historiallisen Jeesuksen sukuhistoriasta?

Ja jos fiktio nostaa esiin vain muutenkin paljon julkisuutta saavia luonnon-, lääke- ja teknillisten tieteiden aloja, painuvatko pienemmät tieteet entistä syvemmälle unohdukseen?

Kaikki on sinänsä mahdollista. Kuitenkin viihde tarjoaa tiedemaailmalle myös valtavasti hyviä tilaisuuksia vaikuttaa:
Fiktiivinen trilleri saa ihmiset oikeasti kiinnostumaan aiheesta – vaikkapa semiotiikasta – ja haalimaan siitä tietoa.

Suoratoistopalvelussa esitetty musta komedia saa ihmiset ympäri länsimaita keskustelemaan siitä, miksi ilmastonmuutokseen ei vieläkään suhtauduta vakavasti.

Sosiaalipolitiikan professori kyllästyy siihen, etteivät hänen työnsä nouse julkisuuteen, ja kirjoittaa tutkimusalastaan dramaattisen, tunteisiin käyvän romaanin.

Monialainen tekeminen kunniaan

Miten tiede, taide ja viihde saataisiin keskenään entistä tiiviimpään vuorovaikutukseen? Jo nyt moni suomalainen tieteen rahoittaja toivoo tekijöiltä monialaista yhteistyötä. On myös paljon tieteentekijöitä, jotka kirjoittavat työnsä ohessa fiktiota tai harrastavat jotain muuta taiteellista ilmaisumuotoa. Ehkä heillä on tarve kertoa ajatuksistaan muutenkin kuin tieteellisten kanavien kautta.

Luovan kirjoittamisen kursseja tutkijoille? Käsikirjoittajien ja tieteentekijöiden meet&greet-tapahtumia? Yliopistoilta aktiivisempaa viestintää nimenomaan taiteilijoiden ja viihteentekijöiden suuntaan? Paljon tehdään jo, ja lisää ideoita on helppo kehitellä.

Varmaa on se, että esimerkiksi suurten ympäristökriisien selättämiseen tarvitaan niin laajaa ymmärrystä ja hyväksyntää, etteivät perinteisen tiedeviestinnän kenttään mahtuvat keinot riitä. Viihde tavoittaa sellaisenkin yleisön, joka ei seuraa esimerkiksi journalismia juuri lainkaan.

Tiina Raevaara

Julkaistu

18 syys, 2022

Suomen Tiedetoimittajain liitto

JULKAISIJA

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

TOIMITUS

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti)