Myönnän. Lähdin lukemaan tätä kirjaa väärin. Oletin, että se on self helpiä, jonkinlainen niksivalikoima siihen, kuinka ihminen voisi pysyä henkisesti kasassa tuhoutuvan luonnon keskellä.

On Harri Virtasen Trauma ja luonto hieman sitäkin. Neuvoja ja näkökulmia henkilökohtaiseen muutokseen löytyy kyllä. Ennen kaikkea se on kuitenkin tekijänsä henkilökohtainen heräämiskertomus, ja sellaisena tarpeellinen. ”Tämä on matka luontosuhteeni historiaan, sen ruumiinavaus. Teen tiliä siitä, miten olen elänyt suhteessa maapalloon”, Virtanen alustaa.

Epätoivon ja lamaannuksen kautta tekoja kohti

Harri Virtanen on tietokirjailija ja terapeutti, jonka kirjan ytimessä on siis syvä henkilökohtainen ongelma. ”Viisikymppinen valkoinen mies etsii planetaarista hyvinvointia”, on yhden kirjan luvun nimi, ja se tiivistää hyvin myös koko kirjan idean.

Kirjailija alistaa itsensä koekaniiniksi: onko luonnon resursseja tuhlailevan keski-ikäisen mahdollista muuttua? Ekologisesti kestävä yhteiskunta tarkoittaisi sitä, että pitäisi irtautua ”kuluttamisen ja kasvun mielettömistä vaatimuksista”. On turha odottaa yhteiskunnan tekevän sitä, jos yksilökään ei löydä itseltään motivaatiota.

Koronavuodet kuluvat, kun Virtanen tarkkailee luontoa ympärillään, yrittää löytää siihen aiempaa syvemmän yhteyden, katselee elämäänsä taaksepäin ja yrittää löytää kirjallisuudesta apua siihen, kuinka ihmiskunta voisi muuttua.

Mihinkään omavaraistalouteen Virtanen ei sentään kirjanteon aikana ryhdy. Olennaista on muuttaa ensin ajattelu, saada prosessi käyntiin. Hän kokeilee vegaanihaastetta, listaa elämänsä varrella omistamiaan autoja, vierailee samaanin luona vahvistaakseen sidettä luontoon.

Ympäristökriiseistä aiheutuvan ekoahdistuksen Harri Virtanen näkee enemmän voimavarana kuin jonain, josta pitäisi keinolla millä hyvänsä hankkiutua eroon. Ammattitaustastaan huolimatta hän ei liioin näe terapiaa ratkaisuna ympäristökriisien tuottamaan ahdistukseen. Ongelma ei ole yksilöissä vaan koko yhteiskunnassa. Terapiaan eivät kaikki edes mahdu.

Sitä paitsi ahdistuksesta kärsivän yksilön ei pidäkään käpertyä tarkastelemaan itseään vaan siirrettävä huomio itsensä ulkopuolelle: ”Ratkaisua on etsittävä ruohonjuuritasolta, arjesta, jokapäiväisistä valinnoista, yhteisöllisyydestä ja toiminnasta.”

Ekopsykologiaa ja ekoanalyysia

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Virtanen lähtee liikkeelle siitä, kuinka heräsi huomaamaan oman suhteensa – tai ehkäpä oman puutteellisen suhteensa – luontoon ja muunlajisiin eläimiin. Hän avaa lukijalle ekopsykologian käsitettä ja historiaa.

Toisessa osassa Virtanen päästää ääneen synkät ajatuksensa. Onko koko planeettaa muokkaavien ympäristökriisien keskellä mitään sijaa toivolle? Kuinka radikaaleja muutosten oikein täytyisi olla, jotta ihmiskunta voisi selviytyä? Miten ihmismieli muka pystyisi tarvittavaan uudelleenohjelmointiin, kun niin suuri osa ihmisistä raivostuu jo pelkästään siitä, että joku toinen on ryhtynyt vegaaniksi?

Kirjan kolmas osa, ”Tie yhteyteen”, hahmottelee parempaa tulevaisuutta. Jotta ihmiset pääsisivät irti luontoa tuhoavasta kuluttamisen noidankehästä, tarvitaan paljon pieniä muutoksia. Pitää päästää irti kiireestä; suostua liikkumaan pyörällä, kasvattamaan itse ruokaa tai ainakin olla tietoinen siitä, mitä syö. Pitää tehdä taidetta ja etsiä jatkuvaa yhteyttä luontoon.

Viimeisessä osassa Virtanen esittelee lukijalle ekoanalyysin käsitteen. Kun psykoanalyysissa tunkeudutaan psyykeen tarkastelemaan siellä vaikuttavia voimia, ekoanalyysissa arvioidaan yksilön suhdetta biosfääriin, kaikkeen elolliseen. Tuo suhde on meillä kaikilla vähän erilainen: eletyn elämän ja synnynnäisten persoonallisuuspiirteiden lisäksi siihen vaikuttavat vahvasti vaikkapa ne arvot, joiden ympäröimänä olemme lapsuutemme viettäneet. Virtanen pohtiikin kirjassa paljon sitä, millaisia malleja hän itse sai lapsuudessaan ihmisenä olemiseen muun elollisen keskellä.

Olisin kaivannut kirjaan nykyistä mietitympää rakennetta, argumentin kehittymistä kirjan edetessä. Nyt toteutustapa on hieman toistelias, ehkä sekavakin. Teksti veti kuitenkin hyvin mukaansa; yksityinen ja yleinen olivat mainiossa suhteessa toisiinsa. Kirjailija on antanut tunteidensa näkyä tekstissä – välillä se on suorastaan raivokasta, täynnä vihaa ja turhautumista.

Tunteet ovat tärkeitä, sillä ne kertovat usein siitä, kuinka hyvin arvomme toteutuvat ympäröivässä todellisuudessa.