Maailman suurin journalistipalkinto on aika huonosti tunnettu ollakseen maailman suurin. Fetisov Journalism Award on venäläismiljardööri Gleb Fetisovin perustama palkinto, jossa kisataan neljässä kategoriassa: tutkiva journalismi, ympäristöjournalismi, rauhan edistäminen ja kansalaisoikeuksien edistäminen. Kunkin kategorian voittaja voi saada huikeat 100 000 sveitsin frangia (100 000 euroa). Vertailun vuoksi: Pulitzer-palkinto on 15 000 US-dollaria.
Se, miksi venäläinen oligarkki rahoittaa massiivisesti laatujournalismia, lienee suuri kysymysmerkki Fetisovin taustasta löytyy toki netistä niukahkosti tietoa, mutta totuus on, että palkinnosta kisaavat toinen toistaan hienommat journalistiset teokset. Esimerkiksi ”rauhan edistäminen” ei tänä päivänä näyttäisi olevan kovinkaan suosittu teema journalismissa.
Kun Sauli Niinistö totesi, että ”mikä tahansa yritys rauhan saamiseksi on yrittämisen arvoinen, vaikka se ei onnistuisi”, media ei lausuntoon juuri tarttunut, vaikka vielä tammikuussa uutisoitiin Niinistön rauhanpuheiden hätkähdyttäneen Kiovassa. Ilmeisesti vanhempi valtiomies saa sanoa epäsuosittujakin asioita ilman, että asiasta nousee myrsky.
Millaista sitten on rauhanjournalismi sotivassa Euroopassa 2020-luvulla? Jos Fetisovin palkintoa mittarina käytetään, siinä puhuvat naiset. Kategorian nimittäin voitti bosnialainen Nidžara Ahmetašević Real-Life Heroines -jutullaan. Siinä äänessä ovat Srebrenican kansanmurhan läpikäyneet naiset. Bosnia-Hertsegovinan Srebrenicassa 1995 serbijoukot murhasivat heinäkuussa 1995 yli 8000 muslimimiestä ja -poikaa.
Koskettavassa juhlapuheessaan Ahmetašević totesi, että Srebrenican naiset eivät halua maailman sääliä. ”He halusivat tarinansa kerrottavan siksi, että sama ei toistuisi. He halusivat, että ihmiskunta pystyisi ratkaisemaan asiansa ilman sotia.”
Jutussa Ahmetašević kertoo naisten elämästä kansanmurhan jälkeen. Joka kuukauden 11. päivä ryhmä naisia on kokontunut Tuzlan pääaukiolle muistuttamaan kansanmurhasta. Suuri osa ruumiista jäi löytymättä, sillä sotarikoksista tuomitut serbikomentajat Ratko Mladić ja Radovan Karadžić käskivät haudata ruumiit joukkohautoihin, joita siirrettiin paikasta toiseen jälkien peittelemiseksi. Srebrenican Potočariin perustetulla muistomerkillä oli jutun kirjoittamishetkellä 6652 ihmisen jäännökset.
Srebrenican naiset aloittivat työnsä jo tammikuussa 1996, muutamia kuukausia kansanmurhan jälkeen. He ovat toimittaneet materiaalia syyttäjälle, todistaneet sotarikosoikeuskäynnissä ja vaatineet vastuuseen myös YK:ta ja muita kansainvälisiä toimijoita, jotka eivät pysäyttäneet kansanmurhaa. He ovat järjestäneet massahautajaisia ja vieneet Srebrenicaan monia ihmisiä – mukaan lukien Yhdysvaltain entisen presidentin Bill Clintonin, joka naisen mielestä olisi voinut estää kansanmurhan. Heidän ansiostaan Euroopan parlamentti hyväksyi heinäkuun 11. päivän Srebrenican kansanmurhan muistopäiväksi.
Myös Ukrainan sodassa on tehty sotarikoksia. Butšan ja Izjumin kaupunkien joukkohaudat, Mariupolin teatteripommitus ja lukuisat muut tähän mennessä havaitut rikokset kertovat, että ihmiskunta toistaa raakuuksiaan. Tuhotut ukrainalaiskaupungit kertovat brutaalista sodasta, joka ei säästä siviilejä.
Silti nytkään, sodan jatkuessa, äänessä ei ole rauhanliike. Mediatutkija Anu Koivunen kirjoitti Suomen Kuvalehden mediakolumnissaan heti maaliskuussa 2022, että ”olemme jo sodassa.” Journalismi seuraa nyt joukkojen liikkeitä ja esittää kysymyksen, miksei Ukraina saa enempää aseapua. Rauhantutkijoita näkyy TV-studioissa paljon harvemmin kuin sotilaita, vaikka selvää on, että rauhaan on pakko päästä. Kansallisen turvallisuuden näkökulma on kuitenkin Suomessa niin dominoiva, että ympäri on hyvin vaikea kiertää. Tämän osoitti myös maaliskuussa julkaistu Tampereen yliopiston tutkimus Ukrainan sodasta yhdeksän maan TV-uutisissa.
Putinin julma hyökkäyssota herättää tunteita, sen tuomitsevat kaikki. Silti olisi tärkeä kuulla toisiakin ääniä, niitä, jotka sanovat kuten Srebrenican naiset: haluamme vain oikeutta ja sitä, ettei tämä koskaan toistu.
