Yhteiskunnan ja oikeastaan koko maapallon suurin ongelma on se, ettei tieto johda tekoihin. Ihmiskunnalla on hallussaan enemmän tieteellistä tietoa kuin koskaan, mutta silti emme ole kyenneet hoitamaan ilmastonmuutosta ja luontokatoa pois päiväjärjestyksestä.
Tilanne ei tunnu millään liikahtavan kohti parempaa. Hiilidioksidipäästöjä ei ole onnistuttu leikkaamaan, ja Ukrainan sota on osoittanut, kuinka vaikea yhteiskunnan on irtautua fossiilisesta energiasta, vaikka halu olisi kova.
Luonnon monimuotoisuus vähenee edelleen – pikemminkin kiihtyvässä kuin hidastuvassa tahdissa. Mikään laji (paitsi ihminen itse) ei ole turvassa: yleinenkin eliölaji saattaa taantua häviämisen partaalle muutamassa kymmenessä vuodessa. Luontokato on tietenkin uhka myös ihmiselle itselleen muun muassa pienenevien satojen takia.
Eri tieteenalat ovat vuosien ja vuosikymmenten saatossa keränneet valtavasti tietoa siitä, miten elämäntavastamme tulisi nykyistä kestävämpää. Miksi muutoksia ei sitten tapahdu, tai jos tapahtuu, miksi vauhti ja volyymi ovat riittämättömiä? Uusissa kirjoissaan tähän paradoksiin tarttuvat ekologi, tietokirjailija ja ympäristöaktiivi Maria Katajavuori sekä yhdysvaltalainen toimittaja-kirjailija Naomi Klein.
Katajavuoren kirja Valas lasimaljassa keskittyy kuvailemaan sitä, millaisen häkin – lasimaljan – ihmiskunta on ympärilleen rakentanut; kuinka meidän omat käytäntömme, rutiinimme, lakimme ja puuhastelutaipumuksemme estävät asioiden muuttamisen parempaan suuntaan. Olemme itsemme vankeja.
Kleinin Tuli on irti -teos on koottu hänen kymmenen vuoden aikana kirjoittamistaan artikkeleista, mielipidekirjoituksista ja puheista. Kirja kertoo ennen kaikkea green new dealistä, poliittisesta ohjelmasta tai ehkä paremminkin nipusta poliittisia ohjelmia, joilla yritetään muuttaa teknologiaa ja energiankäyttöä ympäristöystävällisemmäksi sekä sitoa vihreään siirtymään myös sosiaalinen kestävyys esimerkiksi uusien työpaikkojen luomisen kautta.
Päädyin lukemaan kirjat perätysten aika lailla sattumalta, pelkästään siksi, että ne vaikuttivat esittelytekstiensä perusteella kertovan suunnilleen samasta aiheesta, yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuudesta.
Valinta osoittautui oivalliseksi. Kirjat todella keskittyvät yhteisen ongelman ympärille ja tuntuvat keskustelevan keskenään. Niissä on herkullisia eroja: Naomi Kleinin kirja on hyvin toiveikas. Häntä kiehtovat vahvat, muutosta vaativat äänet, sellaiset kuin Greta Thunberg tai Alexandria Ocasio-Cortez. Klein uskoo, että muutos on mahdollista, kunhan ihmiset vaativat sitä poliittisilta päättäjiltä ja teollisuudelta tarpeeksi voimakkaasti.
Informaatioilluusio: tutkimustieto ei muuta käyttäytymistä
Katajavuoren teksti on paljon turhautuneempaa. Hän on pettynyt tiedon surkeaan vaikuttavuuteen: Samaan aikaan kun ilmastotutkijat tuottivat yli kolmekymmentätuhatta globaalia lämpenemistä käsittelevää artikkelia, lisäsimme lähes yhtä monta megatonnia hiiltä vuotuiseen päästökertymäämme.
Sama seikka koskee luontokatoa. Monimuotoisuus hupenee samaan aikaan kuin sitä koskeva tutkimustieto moninkertaistuu.
Katajavuori on pettynyt myös tiedeyhteisöön, joka ymmärtää muita paremmin, kuinka suuren katastrofin partaalla hoipumme, mutta kiihdyttää itsekin ilmastokriisiä lentelemällä kenttätöihin ja kongresseihin toiselle puolelle maailmaa.
Valas lasimaljassa lähtee siis liikkeelle umpisolmusta. Kirjailija puhuu ”informaatioilluusiosta”, siitä, että luulemme lisääntyvän tiedon väistämättä johtavan muutokseen.
Suomalaiseen mielenmaisemaan Maria Katajavuoren kirja sopii ehkä paremmin kuin paljolti Yhdysvaltojen politiikkaan kiinnittyvä Tuli on irti. Itseni on helpompi yhtyä Katajavuoren pettymykseen ja turhautumiseen kuin Kleinin hehkutukseen esimerkkien voimasta. Kyllä, Elokapina on hieno liike, mutta saako se muutoksia aikaan?
Valas lasimaljassa on myös kirjoista eheämpi ja sisältää vähemmän toistoa. Toisaalta kirjallinen vertailu on hieman epäreilua, sillä Kleinin teos on kokoelma eri tarkoituksiin tehtyjä kirjoituksia. Alun perin puheeksi kirjoitetut tekstit voivat olla kömpelön oloisia luettuna.
Ratkaisuja kannattaisi etsiä mahdollisimman läheltä — itsestään
Ratkaisuja kohti kulkee myös Maria Katajavuori. Onneksi, sillä pakkohan niin on tehdä. Kuinka hän auttaisi ihmiskunnan ulos lasimaljasta? Ensisijaisesti tukeutumalla ihmislajin luontaisiin taipumuksiin. Toimimme tehokkaasti ja yhteisöllisesti silloin kun saamme toimia tarpeeksi pienissä ryhmissä. Emme halua pilata omaa tai naapurin ympäristöä. Käyttäytymistämme voi ohjata varsin pienillä kikoilla oikeaan suuntaan – tarvitaan vain käyttäytymisbiologista ymmärrystä ja yksilön talouden kannalta realistisia vaihtoehtoja. Tähän kohtaan pitäisi myös tiedemaailman tarttua: ratkaisut piilevät ihmisluonnossa.
Oikeastaan ratkaisuehdotukset ovat varsin samansuuntaisia kuin ne, joita Naomi Klein hehkuttaa. Tarvitaan osallistavaa demokratiaa, tasaisesti jakautunutta taloudellista hyvinvointia sekä sen harhan purkamista, että kapitalismi johtaisi aina lopulta hyvään lopputulokseen.
