Kirjan nimessä vihjataan, miten välttää liiallista netissä surffailua, josta todistetusti koituu niin fyysisiä kuin henkisiäkin terveydellisiä ongelmia. Mutta kirjassa pureudutaan netin syvätasolla piileviin maailmankuvaan ja etiikkaan liittyviin ongelmiin, ja lopulta kritiikki laajentuu kohdistumaan koko läpeensä digitalisoituneeseen markkinayhteiskuntaan.
Mieleen tulee Karl Marxin Pääoma, jossa Marx lähtee liikkeelle yksittäisestä esineestä tai tavarasta, ja siitä kehii esiin koko kapitalistisen yhteiskunnan kehityksen ja perusristiriidan.
Yksi aivan arkipäiväinen totuus on, että kun ihminen löytää vastauksen kysymykseen kuin kysymykseen nappia painamalla netistä, hän samalla luovuttaa oman henkisen pääomansa netille. Ja näin luopumalla ajattelun vaivasta ihminen passivoituu ja apatisoituu, jopa niin pitkälle, että netin vaikutusta voi verrata muistisairauteen.
Ihmiset eivät kuitenkaan tiedä mitä kulissien takana tapahtuu. Nettiä hallitsevat Googlen ja Applen kaltaiset kaupalliset jättiläiset. Ja esimerkiksi se, että netissä klikkaa usein niin helposti ”väärää” linkkiä, ei välttämättä ole sattuma.
Suurempi ja vielä vaikeammin havaittava ongelma on se, ettei netissä ole rajoja missään suunnassa. Surffailija ei pysty ankkuroitumaan mihinkään, vaan leijuu ja ajelehtii kuvien ja tekstipätkien päämäärättömässä virrassa. Tätä rajattomuutta on tosin ylistetty siitä, että se murtaa hierarkiat ja avaa vapauden leikitellä merkityksillä äärettömyyksiin asti.
Jylhämön mielestä alituinen ärsykkeiden tulva estää ymmärtämästä merkityksiä, ja vauhti ja kiire turmelevat kyvyn pysähtyä, rauhoittua, keskittyä ja syventyä – mitkä ominaisuudet taas kehittyvät ja vahvistuvat tavallista painettua teosta lukiessa. Tietokoneiden käyttö kouluissa onkin tutkimusten mukaan heikentänyt oppimista ja oppimistuloksia.
Tykkäykset korvaavat argumentit, impulsiiviset fiilikset menevät kriittisen järjen ohi, paneutumista vaativa teksti vaihtuu nopeasti vilistäviin kuviin – ei ihme, että Donald Trumpin kaltaiset populistit ovat nousseet yhtä jalkaa netin kanssa suureen suosioon.
Netin ylivalta näkyy selvästi myös yliopistoissa, jossa yritysjohtajat, konsultit ja muut talouden toimijat ovat syrjäyttämässä tutkijoita ja muuta perinteistä yliopistojen henkilökuntaa. Tulevaisuudessa tekoäly korvannee jo ihmisälyn jopa tutkimuksen korkeimmilla huipuilla, ainakin suureellisimmissa visioissa.
Jylhämö kiteyttää:
”Monet ajattelevat, että internet on jopa malli maailmalle. Ihmiset käyttävät verkossa sovelluksia, jotka esitetään mallina laajemminkin kaikelle inhimilliselle toiminnalle. Wikipediasta tuli malli politiikalle, Facebookista malli kansalaistoiminnalle, Amazonin arvioista malli kritiikille, Googlesta malli sosiaalisille innovaatioille ja käyttäjädata alkoi tarkoittamaan todellista tietoa yhteiskunnasta. ”
Kaiken taustalla on Jylhämön mukaan uusliberalistinen markkinalogiikka. Talous tanssittaa niin nettiä kuin mediaa ja politiikkaakin. Netti tuottaa ennen kaikkea supersuuria voittoja, ja kaikki ovat tietäen tai tietämättään mukaansa imevän netin välityksellä suurpääoman palveluksessa.
Suurin kirjan ongelma on, että miten päästä ulos digitaalisesta maailmasta ja murtaa uusliberalismin ylivalta. Jylhämö toteaa, että netti on kaikkialla ja läpäisee koko yhteiskunnan. Mistä löytää Arkhimedeen piste, jolla kammeta se sijoiltaan?
Jylhämö toisaalta kaipaa vanhaa konkreettisten kirjojen ja tilojen maailmaa, kannattaa ohjausta ja suunnitelmallisuutta taloudessa ja muutenkin, myöntää pitävänsä Marxin kapitalismikritiikkiä edelleen relevanttina jne. Useimpien korvissa tämä kuulostanee aika utopistiselta ja nostalgiselta haaveilulta. Eikä kirjan läpi kulkeva hienoinen vastakkainasettelu hyvien pyyteettömälle totuuden etsinnälle omistautuneiden tutkijoiden ja rahanahneiden uusliberalististen yritysjohtajien, konsulttien ja muiden talouden toimijoiden välillä innostaa moniakaan.
