Suomen tiedetoimittajain liiton julkaisu

Monen kuvauksen saamelaiset – Saamelaisten historiaa kirjoitetaan uudelleen

Eksoottiseksi koetut saamelaiset ovat olleet laajan kiinnostuksen kohteina vuosisatojen ajan aina ulkomaita myöten. Viime vuosikymmeninä saamelaiset ovat yhä enemmän alkaneet tutkia omaa kulttuuriaan ja yhteiskuntaa. Aiheen politisoituminen on vaikuttanut tapaan käsitellä alkuperäiskansaan liittyviä asioita medioissa.

Kuva: Kukka Ranta, Vastatuuleen-kirjan kokoelma
Saamelaiset kuuluvat maailman tutkituimpiin kansoihin.Vanhan kaskun mukaan saamelaiseen laajaan perhepiirin kuuluu kiinteästi tutkija, joka havainnoi eksoottiseksi kokemaansa tutkimuskohdettaan. Kuvassa Niiles Jouni Aikio sukunsa pyhällä paikalla.


Saamelaisten asuinalueilla on vieraillut tutkijoita, virkamiehiä ja matkailijoita aina 1600-luvulta lähtien, ja monet heistä kirjoittivat kuvauksia kokemastaan. Julkaisujen myötä Lappi ja saamelaiset tulivat tunnetuiksi aina eteläisintä Eurooppaa myöten. Esimerkiksi italialainen tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi kulki vuosina 1798–1799 Suomen ja Lapin halki Nordkappiin. Retkensä jälkeen hän julkaisi matkastaan laajan englanninkielisen teoksen. Acerbin kirjassa on runsaasti myönteisiä havaintoja liittyen pohjoisessa asuviin suomalaisiin, mutta saamelaisista hän ei antanut kovin mairittelevaa kuvaa. Monen muun tapaan hän käsitteli saamelaisia omasta sivistysihanteen näkökulmastaan.
– Historian esityksissä vallitseva kuvaustapa oli näyttää saamelaiset heikkona ja häviämään tuomittuna kansana, joka joutui peräytymään pohjoiseen voimakkaampien kansojen tieltä. Aluksi tieto oli hajanaista ja perustui usein ennakkoluuloihin. Esimerkiksi saamelaisten asumismuotoa pidettiin kehittymättömänä. Vuotuiskierto luonnonolojen mukaan ei avautunut tutkijoille, sen sijaan saamelaisten nähtiin kulkevan päämäärättömästi tuntureilla ja järvien rannoilla, tutkija Jukka Nyyssönen kertoo. Nyyssönen tutkii saamelaista tieteenhistoriaa ja historiankirjoitusta Norsk institutt for kulturminneforskningissa Tromssassa.
Vanhemmissa kirjoituksissa kiisteltiin esimerkiksi siitä, seurasiko ihminen poroa näiden laiduntamisen tahtiin vai seurasiko poro ihmisiä. Toistuva aihe oli saamelaisten asumusten likaisuus, joka saatettiin myös kuvata kansanpiirteeksi.
– Saamelaisia pidettiin alempiarvoisina muun muassa siksi, että he harjoittivat pyyntikulttuuria eivätkä maanviljelyä, ja sen katsottiin olevan este sivistymiselle. Muutenkin 1800-luvulla heidät oli tapana kuvata alkeellisina paimentolaisina järkevien ja yritteliäiden maanviljelijäsuomalaisten vastakohtana.
– Tutkijapiireissä on kuitenkin myös haluttu korostaa sitä, että Suomessa ei vallinnut yhtä voimakkaasti hierarkisoivaa ajattelutapaa kuin Norjassa ja Ruotsissa. Sosiaalidarwinistinen tieteenmetodi vaikutti kuitenkin myös meillä. Saamentutkimus kehittyi omaksi tieteenalakseen osana kansainvälistä alkuperäiskansaliikettä ja -tutkimusta 1970-luvulta alkaen ja saamelaiset ovat alkaneet yhä enemmän itse tutkia kulttuuriaan, Nyyssönen toteaa.

Ihmisluukokoelmia ja rotututkimusta

Tieteen metodien systematisoitumisen myötä saamelaisia pyrittiin luokittelemaan ja heidän kulttuuriaan sekä fysiologiaansa käsiteltiin erityisesti vertailemalla muihin kansoihin. 1800-luvulta alkanutta rotututkimusta on pidetty tieteellisenä ja puolueettomana alana myös Suomessa. Sen yhtenä osa-alueena oli kranologia, eli kallonmittausoppi. Pohjoismaissa oltiin erityisen kiinnostuneita saamelaisten kalloista. Helsingin yliopiston anatomian laitos keräsi eri aikoina saamelaisten hautausmailta vainajien jäänteitä omiin kokoelmiinsa. Esimerkiksi Inarin Vanhasta Hautuumaasaaresta kaivettiin tutkimusta varten ylös ainakin 152 pääkalloa vuosina 1878 ja 1934. Osa vainajista oli eräiden tietojen mukaan haudattu vain noin kymmenen vuotta aiemmin.

Kuva: Ulla Järvi
– Tutkijapiireissä on haluttu korostaa sitä, että Suomessa ei vallinnut yhtä voimakkaasti hierarkisoivaa ajattelutapaa kuin Norjassa ja Ruotsissa, kertoo saamelaista tieteenhistoriaa tutkiva Jukka Nyyssönen.


Ihmisluukokoelmia perustettiin eri puolilla maailmaa ja aineistoksi kelpasivat ylipäätänsä eri kansojen edustajien jäänteet. Myös suomalaisten kalloja pidettiin kiinnostavina, sillä rotuopin mukaisesti suomalaisten ajateltiin olevan Euroopan ulkopuolista, lyhytkalloista rotua. Esimerkiksi Karoliinisella instituutilla Tukholmassa on yhä hallussaan yli 80 suomalaista pääkalloa, joista ainakin puolet on kaivettu Pälkäneen kirkon hautausmaalta vuonna 1873. Ilmiö on kiinnostava, sillä haudanryöstö on ollut rikos, mutta siitä huolimatta ihmisten jäänteitä on annettu kaivaa ylös ja viedä pois.
Yleensä rotututkimukset liitetään 1900-luvun alkuvuosikymmeniin. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus: rotututkimukset jatkuivat pidempään ja koskettavat siten yhä elossa olevia ihmisiä henkilökohtaisesti.
Suomen hallitus aloitti vuonna 2017 saamelaisten asioita koskevan totuus- ja sovintokomission valmistelun. Komission kuulemisraporteissa saamelaiset kertovat omakohtaisesti kokemuksistaan tutkimusobjekteina. Vielä 1960-luvun lopulla esimerkiksi Inarissa suoritettiin fyysisen antropologian nimissä saamelaisten mittauksia. Järjestetyissä tilaisuuksissa alastomia ihmisiä tutkailtiin eri puolilta, valokuvattiin kasvonpiirteitä sekä arvioitiin sukuselvityksin saamelaisen rodun puhtautta.
– Suomessa eugeniikka sai sijaa lähinnä ruotsinkielisten tutkijoiden keskuudessa. Folkhälsanissa toimineilla oli ollut tiiviit yhteydet rotubiologista ajattelua kannattaviin tahoihin Ruotsissa ja Saksassa. Todennäköisesti suomalaisten rotututkijoiden varovaisuuteen vaikutti se, että rotuteorian mukaan suomalaiset itse kuuluivat germaaneja arvottomampaan itäbalttilaiseen tai jopa mongolirotuun, eikä sitä haluttu alleviivata, Nyyssönen arvioi.

Mitä tehdä hautausmaiden jäänteille?

Joitakin saamelaisten hautausmaista kaivettuja jäänteitä on jo pyritty palauttamaan. Vuonna 1995 lähes sata pääkalloa haudattiin uudelleen Inarissa.
Vuonna 2001 Helsingin yliopisto luovutti saamelaisten kansallismuseo Siidalle luukokoelmansa säilytettäväksi. Siihen kuuluu yhteensä 170 kappaletta saamelaisalueelta tutkimuskäyttöön kaivettuja luita ja pääkalloja. Museossa pohditaan edelleen, kuinka jäänteiden kanssa tulisi toimia.
Luiden ja kallojen lisäksi saamelaisalueelta on viety 1600-luvulta alkaen runsaasti muuta aineistoa, kuten noitarumpuja, seitoja, koruja ja käyttötaidetta. Aineistoa on sijoitettu saamelaisalueen ulkopuolisiin museoihin ja laitoksiin aina Oxfordia myöten. Repatriaatiota eli esineistön palauttamista alkuperäiskansalle on vaadittu jo pitkään. Suomen Kansallismuseon saamelaiskokoelma on historiansa ja laajuutensa perusteella kansainvälisestikin merkittävä ja siihen kuuluu noin 2600 esinettä. Vuonna 2017 allekirjoitettiin aiesopimus, jonka päämääränä on siirtää Kansallismuseon saamelaiskokoelmat Siidaan.

Kuva: Vastatuuleen-kirjan kokoelma
Vielä 1960-luvun lopulla esimerkiksi Inarissa suoritettiin fyysisen antropologian nimissä saamelaisten mittauksia.


Kansallismuseosta palautuvaa saamelaisesineistöä varten Siidassa on käynnissä kevään 2021 aikana museon laajennusosan rakennustyöt. Oikeus omaan historiaan liittyy konkreettisesti esineistöön, mutta laajemmin kyse on siitä, kuinka alkuperäiskansat voivat vaikuttaa kuvaan omasta menneisyydestään.

Tutkimusta rasittavuuteen asti

Todennäköisesti saamelaiset kuuluvat maailman tutkituimpiin kansoihin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ohella. Vanhan kaskun mukaan saamelaiseen laajaan perhepiirin kuuluu kiinteästi tutkija, joka havainnoi eksoottiseksi kokemaansa tutkimuskohdettaan. Kansallisromantiikan aikakaudella tieteellinen kiinnostus kohdistui kieleen ja kansanperinteeseen, sittemmin on selvitetty esimerkiksi saamelaisten kylmänsietokykyä, hengellisyyttä tai suolistomikrobeja.
Saamelaisia on haastateltu ja käytetty informantteina, mutta kerätty tieto ei välttämättä ole päätynyt heille itselleen. Uskontotieteen professori Juha Pentikäinen totesi kirjoituksessaan vuonna 1995, että kenttätyössä on havaittavissa saamelaisten kokema tutkimusväsymys. Suomensaamelainen, Helsingin yliopiston tohtorikoulutettava Helga West on käsitellyt blogissaan saamelaisiin yhä usein kohdistuneita tutkimuspyyntöjä ikään kuin alkuperäiskansa olisi kaikkien yhteinen. Asian toinen puoli on se, että tutkimuksen kautta on myös kyetty elvyttämään joitakin perinteitä ja tutkijat ovat lisäksi taltioineet muuten ehkä häviävää tietoa. Jonkinasteisesta epäluottamuksesta kuitenkin kertoo se, että Saamelaisten totuus- ja sovintokomission komissaareja valittaessa saamelaiset ovat nimenomaan toivoneet, että tutkijoita ei otettaisi mukaan komissioon.
Saamelaisasiat ovat nykyään voimakkaasti politisoituneita.
– Keskeinen kysymys on, kenellä on oikeus kuulua saamelaisten itsehallintoelin Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ja kuka voi määritellä siihen kuulumisen kriteerit. Tutkimustiedosta haetaan konkreettisia vastauksia kiistaan, ja tutkijan saatetaan nähdä olevan tietyn poliittisen näkökannan palveluksessa. Toisinaan hänen työtään tulkitaan tätä kautta, siis automaattisesti poliittisesti värittyneenä tutkimuksena, Jukka Nyyssönen huomauttaa.

Kuva: Saamelaismuseo Siida
Vuonna 2017 allekirjoitettiin aiesopimus, jonka päämääränä on siirtää Kansallismuseon saamelaiskokoelmat Siidaan. Siidasta halutaan aidosti saamelaisten kansallismuseo.


Ajoittain on avoimesti väitetty, että saamelaiset tutkijat olisivat ikään kuin automaattisesti vähemmän objektiivisia tutkimaan omaa yhteiskuntaansa kuin vaikkapa suomalaiset tutkijat. Esimerkiksi saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola on osoittanut, että saamelaisia ei aina ole nähty asiantuntijoiksi omissa asioissaan ja että tällä on ollut saamelaiselle yhteiskunnalle epäedullisia seurauksia. Tämän voi ajoittain havaita myös tiedeviestinnässä. Menneisyyden arviointi on yksi tapa käyttää valtaa.
Saamentutkimuksen ala on vahvistunut viime vuosikymmeninä. Lapin yliopistoon on perustettu saamentutkimuksen ja arktisen alkuperäiskansatutkimuksen professuurit. Lisäksi Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa on tehty pitkään alan pioneerityötä. Tutkimuksen painopiste on siirtynyt kohti globaalin alkuperäiskansatutkimuksen yleisiä lähtökohtia.
Saamelaisaihe herättää tunteita suomalaistenkin keskuudessa, kuten voi havaita kirjan ”Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta” (Kustantamo S&S) saamasta vastaanotosta vuonna 2019. Kirjan ovat tehneet Lapin yliopiston väitöstutkija, toimittaja Kukka Ranta ja toimittaja Jaana Kanninen. Tietokirja käsittelee erityisesti assimilaatiota ja saamelaisten maiden haltuunottoa ja se on tehty tiiviissä yhteistyössä saamelaisten kanssa. Aineistona on käytetty muun muassa Valtioneuvoston julkaisemaa Saamelaisten asioita koskevan sovintoprosessin kuulemisraporttia (2018), jossa saamelaiset kertovat omakohtaisia kokemuksiaan ja sukunsa kohtaamia asioita.
Kirja joutui saman vallankäytön kohteeksi, kuin mistä se kertoo. Dosentti Lassi Saressalo kirjoitti kirjasta arvostelun, joka herätti hämmennystä kirjaan perehtyneiden keskuudessa. Saressalon mukaan ”Rannan ja Kannisen teos on haastava. Sitä tulee lukea varovaisen lähdekriittisesti ja pitää mielessään lähdeaineiston osittainen vajavaisuus. – – Joissain kohdin asenteellisuus tulee sen verran voimakkaasti esiin, että voisi olettaa, että tekijöitä on hiukan ”vedätetty”. Tai sitten kyse on tyylilajista, ”pamfletinomaisesta tietokirjasta””. Saressalon arvostelu julkaistiin Suomen Kotiseutuliiton sivuilla sekä historiantutkijoiden Agricola-verkkosivuilla.

Kuva: Ulla Järvi
Tromssassa saamelaisten historiaa esittelevässä Norsk institutt for kulturminneforskningin museossa käsitellään myös ”ei niin kiiltokuvamaista” saamelaishistoriaa. Nykysaamelaisiinkin kohdistuu vähättelyä, jopa painostusta.


– Keskustelin arvostelusta monien kirjahankkeessa mukana olleiden saamelaisten kanssa, Kukka Ranta kertoo.
– Monet kokivat Saressalon kirjoituksen asenteelliseksi ja virheelliseksi. Lisäksi se herätti pohdintaa siitä, miten saamelaiset uskaltavat ryhtyä totuus- ja sovintokomission kaltaiseen ylisukupolvisten traumojen käsittelyyn, kun niin usein suomalaiset kieltävät heidän kokemuksensa ja yrittävät hiljentää saamelaisia leimaamalla heitä perusteettomasti. Juuri tämänkaltainen Saressalon kirjoitus vain vahvistaa näitä pelkoja, Ranta arvioi.
– Asiallisen kritiikin sijaan Saressalon kirjoitus edustaa pikemminkin haitallista leimaamista ja hiljentämistä. Kyse on ennen kaikkea suomalaisten tavasta käyttää valtaa saamelaisia kohtaan. Tämä on tuttua myös monille saamelaisaiheita tutkiville, varsinkin, jos he itse ovat saamelaisia, toteaa Kukka Ranta.

Julkaistu

2 touko, 2021

Suomen Tiedetoimittajain liitto

JULKAISIJA

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

TOIMITUS

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti)