Tiedeyhteisön oman toiminnan ja tiedeviestinnän tulee myös olla tieteellistä eli perustua parhaaseen tietoon ratkaisujen vaikutuksesta. Yksi monen sodan todistama tosiasia on, että sotavankeja ja vihollismaan siviiliväestöä kannattaa kohdella hyvin. Jo taktisista syistä, koska näin voidaan horjuttaa vastustajan moraalia. Huono kohtelu sitä vastoin auttaa vihollista. Silloin siviilit ryhmittyvät oman, despoottisenkin hallituksen taakse.
Hybridisodankin aikana enemmistö väestöstä, myös enemmistö tutkijoista, työskentelee kaukana sotateollisesta kompleksista.
Osa toimista, joilla Länsi-Euroopan tiedeyhteisö on ilmeisen vilpittömästi pyrkinyt tukemaan Ukrainaa ja vaikeuttamaan Venäjän hyökkäystä, vaikuttaa historiallisen kokemuksen valossa eri tavalla kuin toivotaan. Totaaliset sanktiot osuvat myös tieteen siviileihin.
Valikoimaton venäläisen tiedeyhteisön boikotointi auttaa Kremliä ja vahingoittaa Ukrainaa. Hyökkääjä saa tukea tarinalleen konfliktista venäläisen ja länsieurooppalaisen kulttuurin välillä. Yhteistyön lopettaminen hyvissäkin asioissa työntää venäläisiä tutkijoita Kremlin puolelle. Propagandatappio olisi hyväksyttävissä, jos vastineeksi saataisiin jotain enemmän, mutta todellisuudessa vastine on nolla. Kuinka monta panssarivaunua Ukrainan armeija saa siitä hyvästä, että länsieurooppalainen yliopisto katkaisee yhteistyön slaavilaisen filologian tai puhtaan matematiikan alalla?
Jos tarkoitus on tukea Ukrainaa, viisasta on yrittää vahvistaa yhteyksiä esimerkiksi ilmastotutkimuksessa ja lääketieteessä. Silloin hyökkääjän kannatus kotimaassa heikkenee ainakin hiukan. Vielä suurempia hyötyjä tulee sodan jälkeen, kun kansainvälisiä suhteita aletaan jälleenrakentaa.