Yhteiskunnan ja maailman suurimmat haasteet ja pirullisimmat ongelmat ovat ihmisen aiheuttamia.
Näin vakavasti oikeuttavat historioitsija Tuomas Heikkilä ja filosofi Ilkka Niiniluoto jälleen kehotuksensa, että ihmistä tutkivat humanistit astuisivat ratkaisemaan aikakautemme vaikeimpia kysymyksiä.
Parivaljakolta ilmestyi jo vuonna 2016 kirja Humanistisen tutkimuksen arvo. Kuusi murrettavaa myyttiä ja neljä uutta avainta, jossa tekijät vaativat humanisteja ”vastuullisesti yhteiskunnan palvelukseen”. Myös uutta kirjaa varten teetetty kyselytutkimus osoittaa, että humanistiset tutkimusalat herättävät kiinnostusta ja arvostusta, mutta rahoituksen myöntämisessä poliitikot toimivat päinvastaisesti.
Siitä huolimatta kokoelman tutkija- ja dekaanikirjoittajat jaksavat perustellusti puolustaa yhtäältä humanistisia alojaan ja toisaalta humanistista tutkimusta yleisesti.
Lotta Aarikka kirjoittaa Gaudeamuksen toisessa uutuuskirjassa:
[…] humanistit ovat mukana selittämässä ja ratkaisemassa ihmiskuntaa ja suomalaista yhteiskuntaa piinaavia viheliäisiä ongelmia […].
Aarikan ja Piia Alvesalon toimittamassa teoksessa pienimuotoisemmin annetaan humanistisen koulutuksen saaneiden kertoa kokonaan toisille aloille johtaneista urapoluistaan ja ihmistieteellisen taustan vaikutuksesta ammatinvalintoihinsa sekä nykyisiin työtehtäviinsä.
Näennäisesti eri aiheita käsitteleviä kirjoja yhdistää jatkumo tutkimuksesta koulutukseen ja sitä kautta työelämään, eikä jatkumo rikkoonnu, vaikka joku ryhtyisi tutkijaksi tai opettajaksi – tai joksikin muuksi kuin humanistiksi, kuten Ratkaisevan humanistin juristi ja pelialan työntekijä. Hekin voivat yksityisellä työpanoksellaan, humanistisen koulutuksen ansiosta, parantaa maailmaa. Niin kirjassa ainakin väitetään.
Aarikan mukaan heidän kirjansa ”itsestään selvä lähtökohta on, että humanistisella koulutuksella, tutkimuksella ja työllä on mittaamaton itseisarvo ja euromääräinen lisäarvo”.
Sen sijaan Aika haastaa humanistit -kirjassa kamppaillaan enemmän humanismin itseisarvon ja välinearvon välillä ennen kompromissitonta päätelmää:
Humanistien tuleekin pitää kiinni omien alojensa perustutkimuksen itseisarvosta, joka on pohjana myös niiden hyödyllisyydelle tai välinearvolle.
Kahta kirjaa kantaa myös humanismissa toteutuva yhteys tutkimuksen ja koulutuksen välillä. Liberaalifilosofi ja valtiomies Wilhelm von Humboldt (1767–1835), jonka Heikkilä ja Niiniluoto mainitsevat, piti koulutusta riippuvaisena tutkimuksesta, joka synnyttää autonomisissa yliopistoissa uutta tietoa. Kun ulkoisista rajoitteista vapaa humanistinen tutkimus etenee uusiin suuntiin, kyseisen alan koulutustakin joudutaan rukkaamaan vastaavasti.
Perinteinen erottelu humanistisen ja luonnontieteellisen tutkimuksen välillä ei nykynäkökulmasta juuri auta, vaikka dikotomian oli tarkoitus korostaa humanismin erikoislaatuisuutta. Anakronistisesti ottaen olennaisempi on Humboldtin käsitys tutkimuksesta ja koulutuksesta. Ihmisen mieltä, kieltä ja kulttuuria tutkitaan; sitten niitä voi opettaa – mutta että humboldtilaiseen tapaan täysin vapaana ulkopuolisista rajoitteista ja suuntaviitoista?
Tässä humboldtilaiseen periaatteeseen tulee särö Heikkilän ja Niiniluodon asettamien tavoitteiden kannalta. Jos koulutusta edeltävä tutkimus asetetaan ratkaisuvastuuseen etukäteen nimetyistä aikalaisongelmista – ilmaston lämpenemisestä väestöräjähdykseen ja energiantuotannosta demokratian rappioon –, tutkimusongelmat määräytyvät yliopiston ulkopuolelta.
Kirjan toimittajat puolustavat johdonmukaisesti perustutkimuksen itseisarvoa, mutta yrittävät vakuuttaa lukijan myös humanistisen tutkimuksen yhteiskunnallisesta tai muuten yleisemmästä hyödyllisyydestä – kuin tutkimusalan välinearvo syntyisi itsestään antamalla perustutkimuksen kulkea polkujaan.
Näkökulma uusiksi!
Ratkaisu dilemmaan löytyy Heikkilän ja Niiniluodon korostamasta monitieteisyydestä, joka saa humanisminkin kukoistamaan – ja ulottumaan aina aikalaisongelmiin asti. Esimerkiksi iänikuinen filosofinen kysymys tietoisuuden synnystä ja toiminnasta aineellisessa ihmiskehossa vetää yhteen humanisteja ja luonnontieteilijöitäkin. Kun eri alat perustutkimuksensa lähtökohdista kohtaavat, uusia ratkaisuehdotuksia myös reaalimaailman ongelmiin kehittyy tutkimussuuntausten tarkoituksellisissa yhteentörmäyksissä. Tämä onnistuu vain, kun tutkimusalat pitävät kiinni omista erityispiirteistään, joilla muita aloja ja monitieteistä kokonaistutkimusta rikastutetaan.
Mutta humanistisen tutkimuksen ensiarvoisena tehtävänä säilyy ihmisen sekä tämän kielen ja kulttuurin monimuotoinen perustutkimus – ehkä välineellisesti myös niiden muuttamiseksi.
Jarno Hietalahti toteaa kirjassaan Ihmisyyden ytimessä (Gaudeamus 2022):
Humaanisuuden ymmärtämiseen tähtäävä tutkimus vaatii heittäytymistä ja näkökulmien kääntämistä uusiksi.
Esimerkiksi filosofi Maija-Riitta Ollila on hiljattain tarkastellut teknologioihin liittyen tulevaisuuden ihmisen eri tavoin ennustettavia muotoja teoksessaan Tulevaisuuden paranneltu ihminen (Otava 2023)
Näkökulman kääntäminen uusiksi voisi tuottaa tulevaisuuden parannellun maailmantilanteen. Jos poliitikot pysähtyisivät miettimään itseään ja edustamiaan kansalaisia ensisijaisesti ihmisinä, voisivat mielenkiinto ja kunnioitus humanistista perustutkimusta kohtaan aineellistua rahana. Ei parempaa sijoituskohdettakaan osaa kuvitella kuin vapaus viheliäisistä ja pirullisista ongelmista.
