Myyttiä vai ei? (Kuva: Pixabay.com/Creative Commons CCO.)
Natsit ovat aina überkiinnostavia. Heistä liikkuu yhä kaikenlaisia tarinoita.
Luin natsimyyteistä hiljattain tiedetoimittajien Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirjasta 101 historiska myter, ja taannoin törmäsin Simo Laakkosen ja Henrik Seegerin kiinnostavaan artikkeliin ”Kolmannen valtakunnan ympäristöpolitiikka” (teoksessa Sodan ekologia, 2007).
Historian kirjoittavat voittajat, sanotaan. Monien ihmisten mielissä natsivaikutus saastutti ja mitätöi kaikki saksalaisten hyvätkin saavutukset, eikä sieltä ole heidän mielestään koskaan, ei ennen sotia eikä sotien jälkeen, tullut paljon muuta myönteistä kuin ehkä autoja, oluita ja makkaroita.
Persson & Oldrup kertovat kansantarinoista, joiden mukaan Adolf Hitler olisi ollut kajahtanut yksikiveksinen homo tai jopa sukujuuriltaan juutalainen. Lyhytkasvuinen, kuppatautinen ja narkomaani. Keskitysleirit olivat liittoutuneiden tekaisemia valheita. Ellei tällaisia huhuja säännöllisesti oiottaisi, niistä tulisi epäilemättä yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, ja ne vaikuttaisivat jopa epäsuorasti mielikuvaan kaikista saksalaisista.
Niin hupaisaa kuin ehkä onkin mustamaalata Führerin ja kumppaneiden kaltaisia kiusankappaleita, historialliset myytit ovat vaarallisia, koska niillä monesti kuitataan vitseiksi asiat, joista pitäisi ottaa oppia ja joiden ei soisi enää koskaan toistuvan.
On varottava vääristelemästä historiaa, luomasta myyttejä. Edellä mainitut myytit ovat esimerkkejä täysin hihasta vedetyistä tarinoista, joiden on tarkoitus olla etupäässä jonkin sortin sukkeluuksia. Toinen tarinatyyppi ovat ne myytit, joissa tosiasioita ryyditetään jollain omiin tarkoituksiin sopivalla päättelyketjulla.
On kätevää esimerkiksi luoda myytti siitä, että natsi-Saksassa olisi vallinnut yhtenäinen pahuuden eetos. Mutta kuten Laakkosen ja Seegerin artikkelissa vihjataan, Saksa oli paradoksien valtakunta – äärimmäisen pahuuden joukkoon mahtui myös äärimmäisen edistyksellisiä asioita.
Tieteen ja teknologian lisäksi natsit harrastivat esimerkiksi luonnonsuojelua, ja natsi-Saksan vuonna 1933 voimaan tullut eläinsuojelulaki oli sangen edistyksellinen. Kasvissyöntikin oli natsijohtajien parissa melko yleistä. Tätä pidettiin aikoinaan outona, ja siitä kai lähtikin liikkeelle outo käänteinen myytti: jos natsit olivat kerran eläinsuojelijoita ja kasvissyöjiä, asia olisi kai sitten myös toisin päin. Muistan nähneeni tällaista ”argumentointia” vielä opiskeluaikanani 90-luvulla.
Natsien yhteydessä mieleen juolahtavat tietysti myös uusnatsit. Uusnatsit ovat melkoisen kirjavaa porukkaa, ja Hitlerin hallinnossa monet heistä olisikin passitettu pelkän pärstäkertoimen tai geeniperimänsä perusteella suoraan keskitysleiriin.
Uusnatsismin monimuotoisuus osoittaakin, että minkä tahansa asian voi perustella mieleisellään tavalla, jos maailmankuva perustuu mielikuviin ja myytteihin. Merkittävin yhdistävä tekijä on kuitenkin kai muukalaisviha, jota voidaan mytologisoida ties millä argumentilla tarpeen mukaan: vievät työpaikat ja elävät työttömyyskorvauksilla!
Toiseuden pelko kasvaa helposti erilaisissa nurkkakuntaisissa yhteisöissä, joissa on edullista syytellä muita omista ongelmistaan.
Myyttien murtamisessa on loputon työ, mutta se on tarpeen, jos haluamme oppia historiasta ja tunnistaa nykyajassa vaikuttavan vaarallisen aineksen. Kansallissosialistit eivät olleet mikään Iron Sky -elokuvan parodiapoppoo. Eikä Hitler höperö kiveksetön käppänä, vaan terävä strategi, joka vain toteutti järjestelmällisesti vahingollista maailmankatsomustaan.
Nykyaikanakaan vaarallisimpia eivät ole toreilla mellastavat ääriainekset, vaan päättäviin asemiin pyrkivät terävät strategit, jotka vain toteuttavat järjestelmällisesti omaa maailmankatsomustaan.