Esa Saarisen kirjan ensimmäinen luku on taitavasti ja vetävästi rakennettu johdanto yhtaikaa Saarisen uraan, ajatteluun, sekä taustaan eli kannustavaan työyhteisöön, ajattelun
käännekohtaan että tähän kirjaan. Käännekohta on Porthaniassa 1984 pidetty luento, jonka ytimessä oli Aristoteleen erottelu aktuaaliseen ja potentiaaliseen. Saarinen ryhtyy kehimään auki nimenomaan potentian potentiaalia–siinä valossa, minkä tuore rakastuminen Pipsa Pallasvesaan eli oma kokemus oli antanut.

Vasta viime aikoina nyt 68-vuotias Saarinen on tajunnut, millainen käänne tuo luento oli. Mitä jos hän ei olisikaan koskaan kohdannut Pipsaa:

Entä jos olisin jatkanut itsevarmana nuorkukkona intoutuen yhä enemmän näyttävyyselämästä kohti kukkulan johtavan sonnin pullistelupalkintoja?

Rakastumisen myötä syntyi myös tapa käyttää omaa kokemusta ja kaikkia elämässä ilmeneviä virikkeitä ajattelun ja käsitteiden kehittämiseen:

Toki ammattifilosofi teorian tasolla voi ajatella, että filosofian tulee liittyä elettyyn arkeen, meidän tavallisten ihmisten jopa, sitä vain ei yliopistokunniaa tavoiteltaessa tule ajatelleeksi potentiana eteenpäin.

Esa Saarinen on kotoisin tavallisesta perheestä Hyvinkäältä, huomasi fiksuutensa ja omaperäisyytensä avulla pärjäävänsä huimassa työympäristössään Helsingin yliopiston filosofian laitoksella, väitteli 1977, riehaantui nousevan sukupolven kapinallisena ottamaan Anja Kaurasen kanssa irti vanhoista 1960- ja 1970-lukujen hämyistä ja sai runsaasti mediajulkisuutta. Menestys nousi nousukkaalle päähän, 1980-luvun alussa mies tosiaan koki olevansa ylivoimainen nuorkukko, jolle kaikki on mahdollista. Sitten tuli Pipsa, johon mikään liehakointi ei tehonnut ja joka katseli kaikkia ihmisiä silmiensä tasalta, myös Esa Saarista. Jotta Esa pystyi saamaan Pipsan, miehen oli muututtava: oli opittava nöyryyttä, muiden ottamista huomioon ja ymmärrettävä elämää käsitteiden alla. Ja pitkin kirjaa käy ilmi, että Pipsa sen jälkeen todella on ollut keskeinen ”mentori”, uusien näkökulmien ja kysymysten esittäjä, jotka Saarinen on ottanut vakavasti ja ryhtynyt niitä työstämään.

1990-luvulla Saarinen alkoi pitää luentoja yritysmaailman johtajille ja insinööreille muun muassa Nokiassa. Sana levisi ja kysyntää syntyi. Vuonna 2000 Saarinen kutsuttiin Teknilliseen korkeakouluun Otaniemeen opettamaan tulevia insinöörejä. Professori Raimo Hämäläinen perusteli kutsua: ”Me haluamme parantaa asioita – kuten sinä.”

Luentosarjan nimeksi tuli ”Filosofia ja systeemiajattelu”. Kaikkiaan 21 ”tuotantokauden” aikana kurssin suoritti 6 720 opiskelijaa. Viimeisten vuosien luennot toteutettiin koronarajoitusten vuoksi kokonaan verkossa. Viimeistä luentoa seurasi 1 500 opiskelijaa ja Helsingin Sanomien jakaman linkin kautta 101 000 osallistujaa. ”Otaniemen Sokrates piti viimeisen luentonsa”, otsikoi HS huhtikuussa 2022.

Esa Saarinen kirjoittaa ylikoristeellista kieltä, on tietoisesti toisteinen, ei käytä kronologiaa, vaikka kuvaa samalla ajattelijan ja toimijan elämänkertaansa, vaan rakentaa eräänlaista palapeliä, jossa aikatasot liikkuvat ja limittyvät palvelemaan syntyviä ajatuksia ja toimintamalleja – ja jollain kummallisella tavalla saa orkesterinsa soimaan. Saarinen ei pyri viemään läpi tai propagoimaan mitään teesejä tai teorioita, vaan esimerkein, tarinoiden ja kirjoista ja elokuvista omaperäisesti rakennettujen pelkistysten (James Bond -koodi!) avulla Saarinen pyrkii käynnistämään kuulijoiden omien kokemusten ajattelua ja uudelleen arviointia.

Pitkin kirjaa Esa Saarinen availee, kokeilee ja kehittelee sitä ajattelu- ja toimintatapaa, mihin päin hän on ollut menossa. Ajatus alkaa hahmottua näin: pyrkimys on vapauttaa ja voimaannuttaa ihmisten omaa mieltä, saada heidät ajattelemaan omaa ajatteluaan eli omaa elämäntapaansa ja kokemuksiaan ja niistä tehtyjä tulkintoja. Ajatusten liike on ensisijaista, eivät valmiit ajatukset, sisällöt tai tiedot. Tavoitteena nimenomaan on, että kuulijat ja lukijat ajattelevat omiaan ja päätyvät omille teilleen.

Esa Saarinen ei edusta perinteistä, vaan tuoreella ja epäsuoralla tavalla käytännöllistä filosofiaa.