Onko sosiaalisessa mediassa käytävä keskustelu vain tuuleen huutamista tai piirileikkiä, joka tuntuu tärkeältä pelkästään osallistujien mielestä? Ei ole, vastaavat Öyhökratia-kirjan kirjoittajat ja listaavat maailmaan vaikuttaneita some-kohuja. Mukana on toki kaikkien tuntemia globaaleja esimerkkejä, mutta enimmäkseen pysytellään suomalaisen yhteiskunnan ja keskustelun sisällä.
Kirjoittajista Johannes Koponen tekee väitöskirjaa journalismin ja alustatalouden suhteesta, Minea Koskinen on Instagram-vaikuttamiseen perehtynyt journalisti ja Jussi Pullinen työskentelee Helsingin Sanomien talouden ja politiikan toimituksen esihenkilönä.
Mitä sitten on itse öyhökratia, kirjoittajien oma termi, jonka he ovat nostaneet kirjan nimeksi saakka? Yhden virkkeen määritelmä kuuluu näin:
Öyhökratia on vallankäytön muoto, jossa keskeistä on retoristen ja teknologisten taktiikoiden käyttäminen sosiaalisessa mediassa strategisten tavoitteiden saavuttamiseen.
Puhe on siis sellaisesta somen mahdollistamasta kiihkoilusta, jolla esimerkiksi karkotettiin Kirsi Piha Helsingin pormestariehdokkuudesta. Kun Piha korosti haastattelussa maahanmuuttajien tärkeyttä Helsingille ja valitteli ”natsikulkueen” näkymistä katukuvassa, hän sai vastaansa Twitter-vyöryn, johon osallistui myös hänen oman puolueensa kannattajia. Vyöry sai Pihan luopumaan ehdokkuudesta.
Kovaäänisimmät muokkaavat yhteiskuntaa
Öyhökratia-kirjan tekijät eivät halua käsitellä ilmiötä vain kommunikaation tapana, vaan pikemminkin yhteiskunnan tilana.
Öyhökratia on harvainvaltaa, sillä siinä yhteiskuntaa muokkaavat ne, jotka pystyvät huutamaan kovaäänisesti somessa. Se syntyy kuitenkin kolmen voiman liitoskohdassa: tarvitaan sosiaalista mediaa, perinteistä uutismediaa sekä päätöksentekijöitä. Some-keskustelijat edustavat kansalaisyhteiskuntaa, uutismedia voi nostaa asiat yleisjulkisuuteen, ja päätöksentekijät kantavat vastuun siitä, muuttuvatko asiat oikeasti. Nämä kolme voimaa pyrkivät olemaan toisistaan riippumattomia, mutta käytännössä tarvitsevat toisiaan toimiakseen.
Parhaiten (ja ehkä pessimistisimmin) tilannetta kirjassa kuvaa Valtioneuvoston kanslian entinen viestintäjohtaja Päivi Anttikoski. Hänen puheissaan päättäjät ja virkamiehet elävät jatkuvassa some-myrskyjen pelossa. Kaikkea tekemistä tarkastellaan sen kautta, onko vaarana kohu, joka lopulta päätyisi uutismediaan.
Öyhökratia on oikein toimiva nykyisen keskustelukulttuurin ja julkisuuden ruumiinavaus. Kirja auttaa ymmärtämään muun muassa populismin lähtökohtia, median toimintaperiaatteita ja sosiaalisen median vastakkain asettelevaa luonnetta.
Itse öyhökratian käsite jää oikeastaan toisarvoiseksi: kirja olisi pärjännyt hyvin ilman sitäkin. Toisaalta monesta uudesta termistä pidin, vaikkapa ”seuraajistosta” ja ”laahuksesta”. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä reagoinnin sävyä ja massaa, jota jokainen some-vaikuttaja vetää perässään.
Pienen miinuksen annan virkkeiden ajoittaisesta löysyydestä. Kun aihe on monimutkainen, pitäisi kielen olla koko ajan kirkasta.
