Vuoden tiedetoimittaja 2024 Niko Kettunen osaa nykyisin pitää varansa, eikä erehdy syömään hodaria Japanissa: Sämpylän välistä voi löytyä mustekalaa, joka ei Kettusen mielestä ansaitse tulla tarjoilluksi pikaruokana. Siihen se on aivan liian kiehtova otus.

Pikkujouluaikaan vuonna 2012 Helsingin Sanomissa pohdittiin uutta Lauantai-liitettä. Alkuun haluttiin ajankohtainen, makasiinityyppinen kokoelma pieniä palstoja, joista yksi voisi olla tieteen alalta ja eläinaiheinen.

– Toimituksen esimies Tuomas Kaseva kuvaili sitä siten, että juuri nyt liukkailla kaduilla kannattaisi olla ketterä kuin kissa. Tai jos kuitenkin liukastuu, ei käy pahasti, kun on yhdeksän elämää, freelancetoimittaja ja vuoden tiedetoimittaja 2024 ja Niko Kettunen muistaa.

Hän sai viikottaisen palstan tehtäväkseen, ja lähti kehittämään sitä ajatuksella, että haluaisi yhdistää tiedettä ja poliittista satiiria. Tällä hetkellä suuren suosion saavuttanut Viikon eläin on ilmestynyt kerran viikossa jo 11 vuoden ajan, ja tekstit ovat päätyneet myös kahteen kirjaan. Viikon eläintä ovat siteeranneet niin radio-ohjelma Aamulypsyn juontajat kuin tasavallan presidenttikin.

Kun kaikki tieteenalat kiinnostavat

Kaikki alkoi kuitenkin kirjastosta. Niko Kettunen oli oppinut lukemaan nelivuotiaana ja ratsasi vuosien ajan huolella Espoon Kivenlahden kirjaston tieteishyllyn. Kotiin lähti puolentusinaa scifikirjaa kerrallaan.

­– Scifissä ihmiskunta kirjoittaa itselleen tulevaisuutta. Monet asiat, jotka on nähty fantasiana scifissä 1950–60-luvuilla, ovat pikkuhiljaa toteutumassa. Vaikka tarinat ovat kuvitteellisia, ne eivät ole höttöä, Kettunen innostuu.

Mutta mitä tehdä lukion jälkeen, kun aivan kaikki tieteenalat kiinnostavat? Kettunen ratkaisi asian hakeutumalla autopesulaan töihin.

– Ensimmäinen ammattini on autofiksari ja rengasasentaja, hän kertoo.

Autopesulassa hän vaihtoi renkaita, asensi niitä vanteille ja tasapainotti, pesi ja vahasi ulkopintoja ja puunasi sisätiloja.

­– Vielä nykyäänkin, kun näen autoja, joissa on vähän himmeä maalipinta tai naarmua, tulee mieleen, että pääsisipä tuota vähän laittamaan, hän hymyilee.

Kiillotuskoneen hyristessä käsissä kiiltävää maalipintaa hän pyöritteli ajatusta, että yliopistoon pitäisi lähteä. Hän päätteli, että koska äidinkieli ja kirjoittaminen tuntuivat omilta, hänestä tulisi siis toimittaja. Kettunen otti lopputilin autopesulasta ja alkoi päntätä pääsykokeisiin. Rimaa hipoen, mutta kuitenkin, hän pääsi Tampereen yliopistoon lukemaan tiedotusoppia.

­– Viestinnän teoria ei kiinnostanut pätkääkään, mutta siellä pääsi harjoittelemaan toimittajan töitä. Luin historiaa ja kaikkea ihan muuta kuin viestintää, hän kertoo.

Toimittajan työt lähtivät avautumaan, kun hän pääsi työharjoitteluun Hämeenkyrön Sanomiin ja Pohjois-Satakuntaan Ikaalisiin vuonna 2011.

­– Se oli kuin venäläinen uimakoulu, että tuossa on sinulle kamera, lähde tekemään juttuja, hän muistaa.

Sieltä hän sai mukaan nipun julkaistuja juttujaan. Niiden kanssa oli hyvä lähteä hakemaan seuraavaksi kesäksi töitä Helsingin Sanomista sillä missiolla, että hän halusi tehdä tiedejuttuja ja autojuttuja. Niitä hän on tehnyt Helsingin Sanomissa ja toimitukseen yhdistetyssä Tiede-lehdessä siitä lähtien, aluksi pätkissä ja myöhemmin vapaana toimittajana.

Ketut ovat kekseliäitä

Kettunen kiinnostui eläimistä työn kautta. Hän syö edelleen lihaa, myös älykästä possua, mutta yhdessä kohdin menee raja. Asuessaan vaimonsa työn takia kuukausia Japanissa, hän erehtyi tilaamaan hodarin. Pian hänelle selvisi, että sen pahanmakuinen ja sitkeä sisus oli itse asiassa kaikista eläimistä kiehtovinta.

­– En muistanut, että olimme Japanissa, jossa nakkikaan ei ollut nakki, vaan mustekalaa. Huh huh, se otti koville, hän puhisee.

Kettunen ihailee vilpittömästi mustekalojen kykyä vaihtaa muotoa ja väriä, ja niiden taitoa maastoutua ympäristöönsä. Mustekalat pystyvät koralliriutalla tekemään pintaansa 3D-kuvion, ja häviävät näkyvistä. Matkijatursas kykenee jäljittelemään myös toisia eläimiä: se asettelee lonkeronsa virtaviivaisesti ja ui kuin kala. Tai sitten se vetää itsensä littanaksi pohjaan ja näyttelee merikäärmettä.

­– On aivan huikeaa, miten evoluutiossa tällainen matkiminen ja suojautuminen kehittyvät. Se on kiinnostava kysymys tieteellisestikin, Kettunen sanoo.

Jotkut mustekalalajit kehittyvät munissa, joista pienet mustekalat näkevät läpi.

­– Kuin ihmisvauva katselisi kohdusta ympäröivää maailmaa. Siinä ne tsiigailevat pari päivää, mitä meressä tapahtuu, puhkaisevat sitten munankuoren ja lähtevät uiskentelemaan, hän hymyilee.

Kotona Kettusella ja hänen vaimollaan on pientä pystykorvaa muistuttava Japanin alkuperäistä shiba inu -rotua edustava Moji. Koirarodusta sanotaan, että sen luonne on yhdistelmä koiraa, kissaa ja kettua. Kettunen sanoo, että hän tuntee jo sukunimenkin, ketun deminutiivin, kautta yhteyttä kettuihin.

­– Ne ovat valtavan hienoja ja kekseliäitä, monipuolisia, monessa pärjääviä ja veikeän näköisiä. Olen asunut myös maaseudulla, mutta kettua en ole koskaan nähnyt luonnossa ennen, kuin muutimme Espooseen. Täällä riittää citykettuja, kun luonto sopeutuu ihmiseen, hän sanoo.

Juttu kirjoittaa itse itsensä

Tavanomaisuus ei ole Kettusta varten.

­– Minun on pakko saada tehdä omannäköistä, omalla tavalla. Nykyinen tilanne mahdollistaa sen, hän sanoo.

Kettusen työviikko pitää sisällään tavallisesti kolme juttua: Viikon eläimen, autojutun ja tiedeuutisen. Ennätysvuonna hän teki 340 juttua, mutta niin kiireistä tahtia hän ei enää halua. Tiedejuttujen vastapainoksi hän ajelee lähiseuduilla autoilla, joista tekee koeajojuttuja.

­– Hyvä teksti yrittää ymmärtää aihetta laajemmalti. Se ei ole insinööreille kirjoitettua tekniikkamanuaalia, vaan yhdistää maailman ilmiöitä laajemmalle lukijakunnalle. Se on tiedejournalismissakin minusta se juttu. Aiheet voivat olla todella vaikeita ja teknisiä, mutta hyvä tiedetoimittaja löytää niistä sen jekun: ”Mikä tässä kiinnostaa ihmistä”, hän havainnollistaa.

Samalla hän haastaa itseään etsimällä tekstille muotoa, joka on samaan aikaan ymmärrettävä, mutta ei niin yksinkertainen, että se aliarvioi lukijan älykkyyttä. Usein prosessi vaatii tarpeeksi aikaa ja rauhaa.

­– Kun lähden tekemään juttua, luen siitä ensin paljon, ja aihe jauhautuu päässä. Olen huomannut, että monasti juttu kirjoittaa itse itsensä, kun kävelen koiran kanssa luonnossa. Alan kirjoittaa sitä vasta siinä vaiheessa, kun koen, että pystyn tekemään sen yhdeltä istumalta, ensimmäisestä sanasta viimeiseen, ja se on siinä. Ajatustyö on tärkeää, Kettunen kertoo.

Hän ei koe olevansa koskaan varsinaisesti vapaalla.

­– En pystyisikään sellaiseen, että nyt tippuu kynä kun kello on viisi. Työ kulkee mukavasti tässä muun elämän ohessa, hän miettii.

Kettunen kirjoittaa olohuoneessa, kunnes uuden asunnon yhdistetty musiikki- & työhuone valmistuu. Sen sisustukseen tulee kuulumaan kohta myös 1960-luvun kaunotar, Epiphone Firebird -sähkökitara, jonka hän aikoo hankkia Vuoden tiedetoimittaja 2024 -tunnustuksen palkintorahoilla.

­– Olen tosi kiitollinen, että olen asemassa, jossa olen voinut luoda itselleni omannäköisen työn. Pystyn tarttumaan aiheisiin, jotka minua kiinnostavat ja joissa olen hyvä. Toivottavasti se näkyy myös työn jäljessä: Että jutuista paistaa kirjoittamisen ilo ja innostus.