Lukuisat suomalaiset kärsivät nykyään luonnontilaisten maisemien tuhoutumisesta. Harva uskalsi ennen puhua aiheesta, koska ”akkojen hempeilylle” ilkuttiin. Nykyään paikkasurusta puhumista yritetään selittää pois ”aktivistien vouhkaamisena”. Tutkija puhuu solastalgiasta, paikkasurujen eri ”lajeista”, ilmastoahdistuksesta ja ylisukupolvisesta ympäristötraumasta.

”Lapsena en tiennyt epämääräiselle surulle nimeä. En edes tunnistanut, että se oli mikään ilmiö”, dosentti Outi Autti muistelee. Hän on kotoisin Vanttauskoskelta, viisi peninkulmaa Rovaniemeltä Kemijoki-vartta ylöspäin.

Perhe asui kuohuvan kosken rannalla. Joki padottiin ja tilalle rakennettiin betoninen voimalaitos 1967–1972. Se muutti ympäristön ja vaikutti koko perheeseen, erityisesti vanhempiin.

”Isä syntyi ja kasvoi Kemijoen rannassa, ja joki oli iso osa hänen elämäänsä. Kemijoen patoamisen jälkeen hän mykistyi ja käänsi selkänsä Kemijoelle lopullisesti. Aloimme liikkua metsälammilla ja hankimme kesämökin Simojärveltä.”

”Isälläni oli ympäristötrauma. Hän muuttui ihmisenä. Trauma siirtyi meihin lapsiinkin. Kasvoimme siihen sisään”, Outi Autti kertoo.

Neljä tapaa reagoida menetykseen

Kaikki jokivartiset eivät kääntäneet selkäänsä joella ja mykistyneet, kun edistyksen puskutraktori jyräsi törmät sileäksi, kaatoi pihakoivut ja tuhosi rakkaan maiseman. Autti jakaa väitöskirjassaan (1) vesistörakentamisen kokeneet neljään ryhmään.

Tekniikasta kiinnostunut tunsi aloittavansa uuden elämän uneliaassa jokivarressa. Muuan nuori kertoi, että Kemijoen patoaminen oli parasta, mitä hänelle on tapahtunut. Hän sai mieluisaa työtä ja kouluttautui uuteen ammattiin. Hänet Autti liittää rakentajien ryhmään.

Rakentamisen vastustajakaan ei mykistynyt vaan puhui äänekkäästi voimalan haitoista. Vastustajia oli vähän, eivätkä he pystyneet organisoitumaan. Poliitikot ja rakentamisen kannattajat leimasivat vastustajat kehityksen jarruiksi ja mielenvikaisiksi. Moni Kemijoen puolustaja uupui matkalla, kun sai jatkuvasti ivaa ja naurua niskaansa.

”Neljäs ryhmä alistui, koska halusi mennä elämässä eteenpäin siinä ympäristössä, mikä siihen jäi. Alistujat uskottelivat teollisuuden ja valtion äänellä, että joki kannatti rakentaa, puhuivat nykyajan vaatimuksista ja sähköntuotannon tärkeydestä.”

Joen rakentamista äänekkäästi vastustaneet ja puolustaneet säästyivät traumalta, koska pystyivät käsittelemään ongelmaa ja ahdistusta. Trauma ei jäänyt kytemään tulehtuneeksi möykyksi sisälle.

Jokisuru vai ympäristötrauma?

Väitöskirjan jälkeen Autti alkoi epäillä, että kulttuurisen trauman käsite oli liian kapea kuvaamaan jokivartisen kokemaa menetystä. Täsmälliset käsitteet ovat tutkijalle ajattelun työkaluja. Hän vaskaa niitä kuin kullankaivaja hippuja. Kului melkein kymmenen vuotta ennen kuin tohtori Autti uskalsi kirjoittaa tieteellisen artikkelin syventyneestä ymmärryksestä.

”Ympäristötrauma on hyvin monimuotoinen, ja se näkyy eri ihmisissä eri tavoin. Myös erityyppiset asiat voivat aiheuttaa ympäristötrauman,”, Autti kertoo.

Yle kertoi alkuvuodesta, että psykologi Juni Sinkkonen tekee väitöskirjaa metsäsurusta. Talvien lyheneminen aiheuttaa lumisurua. 2000-luvun alussa alettiin kansainvälisesti puhua paikkasurusta, solastalgiasta. Nämä eri surujen ”lajit” liittyvät samaan ympäristökriisiin.

”Puhun mieluummin jokivartisten ympäristötraumasta kuin surusta. Haastateltavani kertoivat, että kotitalon, maiseman tai elinympäristön menettäminen lamaannutti vuosia. Joen näkeminen raastaa sisintä joka päivä, vaikka rakentamisesta on kulunut yli puoli vuosisataa.”

Surun syyt ja seuraukset yleensä tunnistaa. Suru haalenee ajan kuluessa. Trauma on jäsentymätön möhkäle jossakin epämääräisessä kohtaa kehoa. Siihen ei saa otetta. Se ei ilmene selkeänä alkuna. Keskikohtana. Loppuna. Vaan katkelmina. Pirstaleina.

”Tiesin lapsena, että joku mättää ja on vialla, mutta koskaan en pystynyt osoittamaan edes sitä, mikä se on. Sitten aloin aikuisena kaivaa arkistoja. Törmäsin asiakirjaan, joka kertoi isäni olleen lohenpyytäjä. Mitä? Näin vähän meillä puhuttiin asiasta kotona.”

Solastalgia, paikkasuru

Solastalgia muodostuu sanoista, joissa kipu ja kärsimys yhdistyvät lohduttomuuteen tai hylätyksi tulemiseen. Solastalgia kuvaa ahdinkoa, jonka ympäristön muutos aiheuttaa. Käsitteen keksi filosofi Glenn Albrecht 2005, ja hän julkaisi ensimmäisen artikkelin (2) solastalgiasta 2005.

”Hänelle solastalgia tarkoittaa paikkasurua silloin, kun siitä paikasta ei tarvinnut lähteä pois tai sitä ei menetä. Paikka vain muuttui tunnistamattomaksi”, Autti sanoo.

Joku voi kokea metsäsurua jo ihan yksittäisen puun kaatamisesta, jos se oli tärkeä osa ympäristöä. Surut voivat aiheutua pienistäkin muutoksista, joita useimmat eivät edes huomaa. Silti suuriakaan suruja ei saatu surra ihmisen tavoin.

Melkein koko Kemijoki-varsi rakennettiin Perämereltä Saariselän tuntureille, ja latvoilla on kaksi Suomen suurinta tekoallasta. Luonnontilaisen joen menetystä surtiin salaa ja traumatisoiduttiin. Rakentajat, poliitikot ja osa Lapin mediasta ilkkuivat ”akkojen hempeilylle”.

Metsäsuru koskee nyt suurta osaa suomalaisista. Tv-toimittaja seisoi vuosi sitten talousmetsässä ja käytti siitä sanaa ”urskog” (vanha tai ikimetsä). Hän ei selvästi ollut edes nähnyt luonnontilaista, vanhaa metsää. Paikkasurut ovat henkilökohtaisia ongelmia ja syvempiä tragedioita. Suomalaiset surevat menettäessään jo moneen kertaan hakattuja metsiä, ”rääseikköjä”.

Lähteet:
(1) Autti, Outi. Valtavirta muutoksessa. Vesivoima ja paikalliset asukkaat Kemijoella. Oulun yliopisto 2013.
(2) Albrecht Glenn (2005). Solastalgia’ A New Concept in Health and Identity.