Historia opettaa kaiken – myös tulevaisuuden, siteerasi toimittaja Marzenna Nowakowska ranskalaista runoilijaa ja poliitikkoa Alphonse de Lamartinea puheessaan Qatarissa kesäkuun lopussa vuonna 2011. Tähän enteelliseen johtopäätökseen tuli Puolan tiedetoimittajien varapuheenjohtaja Nowakowska Dohassa järjestetyssä Tiedetoimittajien maailmankonferenssissa.

Marzennan esitys oli osa Suomen tiedetoimittajain liiton organisoimaa aamusessiota, plenarya, jota oli kuuntelemassa parisataa tiedetoimittajaa eri puolilta maailmaa. Organisointi on itse asiassa vaatimaton ilmaisu sille työlle, jota liitossa oli tehty useita vuosia päästäksemme konferenssiohjelmaan.

7 näkökulmaa Nord Streamiin oli laaja, seitsemän maan yhteisprojekti, jossa käsiteltiin kaasuputkea niin Suomen, Ruotsin, Tanskan, Saksan sekä Baltian maiden näkökulmasta. Ja vähän Venäjänkin.

Lavalla esiintyi neljä puhujaa: Marzenna Nowakowska Puolasta, Kaianders Sempler Ruotsista, Janne I. Hukkinen ja Helena Raunio Suomesta. Puheiden jälkeen vedetyn paneelikeskustelun moderaattori oli brittitoimittaja Barbie Drilsma.

Kaksi vuotta huolellista suunnittelua

Kaasuputki-idean isä ja projektin tuottaja, liiton silloinen pääsihteeri Vesa Niinikangas kertoo, että Suomen tiedetoimittajien valmistelutyö sessiota varten alkoi itse asiassa jo Lontoon maailmankonferenssissa. Siellä tiedetoimittajat kilpailivat seuraavan konferenssin järjestämisestä, joka kuitenkin myönnettiin Kairoon. Arabikevään kuohunnan vuoksi Kairossa sitä ei kuitenkaan voitu järjestää, vaan tilalle tarjoutui Doha Qatarissa. He pystyivät ottamaan vastaan lyhyellä varoitusajalla lähes tuhat tiedetoimittajaa ympäri maailmaa.

”Heti Lontoon tappion jälkeen päätimme lähteä kilpailemaan jo seuraavasta konferenssin paikasta. Meillä oli 11 päivää aikaa vastata Deborah Blomin ja Nadja El Awardin kysymyksiin: ehdotimme learning cafe-tyyppistä päivän mittaista ohjelmaa, jossa käsiteltäisiin Itämeren ympäristöasioita ja suojelua erilaisin näkökulmin tieteessä ja mediassa ja case Nord Stream”, Vesa muistelee.

”Dokumentit osoittavat, että kun lähdimme hankkeeseen, siihen piti perehtyä syvällisesti ja tarjota riittävästi käsiteltäviä kysymyksiä, että saisimme myös muita tahoja mukaan.”

Vesan idea oli, että Itämeren maiden tiedeviestinnän organisaatiot, tutkimuslaitokset ja tiedetoimittajajärjestöt toimisivat yhteistyökumppaneina.

Suunnittelupalavereihin kutsuttiin eri alojen asiantuntijoita ja tiedemaailman ideanikkareita esimerkiksi Aleksanteri-instituutista, Sitrasta, Etlasta, ministeriöistä, kansalaisorganisaatioista. Heitä tarvittiin myös kaikista Itämeren maista: yhteisessä ideakokouksessa olivat paikalla tiedetoimittajat Mogens Bisgaard (Tanska), Viola Egikova (Venäjä), Priit Ennet (Viro), Hajo Neubert (Saksa), Marzenna Nowakowska (Puola) ja Kaianders Sempler (Ruotsi).

Lisäksi mittava joukko liiton hallituksen jäseniä ja aktiiveja oli työstämässä aihetta kohti konferenssia: heitä on ainakin Raili Leino, Ulla Järvi, Reetta Kettunen, Harriet Öster, Tapio Markkanen, Jari Mäkinen, Riitta Tirronen, Helena von Troil, Satu Lipponen…ja matkan varrella projektiin oli kutsuttu asiantuntijaksi ja tulevaksi puhujaksi myös ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen Helsingin yliopistosta. Ja jatkossa myös uusimmat liiton hallituksen jäsenet.

Hyvin petattu aivoriihi

Matka syksystä 2010 seuraavan vuoden kesäkuun konferenssiin oli tiivis. Niinikankaan ideoimana toteutettiin aluksi myös näyttely, joka oli esillä muun muassa Turun kirjamessuilla vuonna 2010: pitkä kuvallinen jättilakana, blanssi, joka kertoi valokuvin ja piirroksin tulevasta esityksestä.

”Kun Lontoon kilpailuhakemusta teimme, ei meillä ollut vielä kiinteää hanketta, joka voisi aiheena nousta niin, että syntyisi kokonaisuus, jossa on tukimusta, raportointia ja keskustelua sekä samalla yhteistyötä akateemisen maailman ja toimittajien kesken – ja vielä eri maissa.”

Kokoamalla erilaisia ihmisiä yhteen saatiin aikaan aivomyrskyä, jonka tuloksena syntyi konkreettinen aihe kirkastuen matkan varrella.

”Esitys rakentui ja kiteytyi. Siitä tuli hallittu ja kompakti kokonaisuus”, lisää Niinikangas.

7 näkökulmaa Nord Streamiin oli ideologinen, poliittinen ja journalistinen aihe, jossa myös tiede oli esillä.

”Tuotin tätä sessiota samalla tavalla kuin olen tehnyt kokoomateoksia, eli pidetään palavereita jokaisen esiintyjän kanssa ja järjestetään keskustelutilaisuuksia eri näkökulmista. Näin syntyy jo matkan varrella käsitys, minkälainen esitys tästä tulee. Sen jälkeen on helpompi panna asiat järjestykseen ja hanke pysyy kasassa.”

Geopolitiikka ei kuulu YVAan

Suomen tiimin ensimmäinen esiintyjä oli ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen Helsingin yliopistosta, joka oli astunut nykyiseen virkaansa vuonna 2008. Virkaanastujaisesitelmässään hän oli referoinut silloisia johtavia poliitikkoja: kaasuputki ei ole poliittinen kysymys vaan puhtaasti ympäristökysymys. Tätä poliitikot hokivat vielä vuonna 2016 ja sättivät Ulkopoliittisen instituutin kriittistä raporttia mielipidekirjoitteluksi.

Hukkisen esityksessä keskiössä olikin se, miten kaasuputken ympäristövaikutusten arviointi on tehty.

”Olen käyttänyt usein kaasuputkea esimerkkinä ympäristöpolitiikan perusteiden kurssilla, kun puhumme YVAsta eli ympäristövaikutusten arvioinnista. ”Nord Stream ykkösen YVA on parhaita, mitä olen nähnyt. Suomessa tämä asia oli hoidettu kyllä viimeisen päälle.” Kritiikki nouseekin Venäjän suuntaan, sillä esimerkiksi kaasuputken alkulähteillä Jamalin niemimaalla ei alkuperäiskansojen tilannetta ole otettu huomioon.

Mutta YVAan ei kuulu geopolitiikka.

”On hyvin inhimillistä, ettei ryhdytä maalaamaan pahimpia uhkakuvia. Esitykseni yksi kritiikin kärjistä oli kuitenkin se, että geopoliittiset asiat eivät kuulu ympäristövaikutusten arviointiin. Sanoin suoraan, ettei Venäjää huvita rakentaa kaasuputkea Baltian maiden läpi – mikä olisi ollut luontevinta. Mutta se oli se geopoliittinen riski, ja mieluummin vedettiin putki merenpohjaan.”
Mistään ei voinut aavistaa, että Venäjä vielä ryhtyy sotimaan, kun Itämeren pohjaan rakennettiin vielä kakkosputkikin.

”Silloin yksi suurimmista ympäristöasioista olikin toisen maailmansodan aikaiset hermomyrkyt Bornholmin saaren edustalla, eikä niihin pitänyt koskea.”

Itämeressä olivat riskinä myös toisen maailmansodan aikaiset miinat. Tanskalaiset olivat lähinnä huolissaan kaasuputken vaikutuksista kalastukseen ja alusten ankkurointiin.

Kaikki skenaariot otettava vakavasti

Julkisuudessa oli ollut jo vuonna 2009 tieto, että Venäjä on valmis puolustamaan omaa energiainfraa rajojensa ulkopuolellakin.

Tämän Hukkinen otti esille turvallisuuskysymyksenä, jos Venäjän sotilaallinen läsnäolo lisääntyy Itämerellä kaasuputken vuoksi. Se olisi omiaan lisäämään pelokkuutta ja turvattomuutta ympäristössä.
”Jälkikäteinen viisaus ei olekaan sitä, että olisi pitänyt nähdä jo vuonna 2009, että sota tulee. Ympäristöpoliittisen projektin skenaarion rinnalla olisi pitänyt olla strategisen päätöksenteon moninaisuutta – toinen skenaario, jossa kaasuputki onkin pelkästään poliittinen projekti – kaikkea näiden välillä.”

Kaikki skenaariot pitää ottaa vakavasti. Kriisit kaatuvat päälle jatkuvalla syötöllä ja pitäisi ennakoida tulevaisuutta. Nykyisin maakaasua ei pidetä mitenkään vaihtoehtona öljylle, vaikka sitä pidettiin vielä kymmenen vuotta sitten lähes hyväksyttävänä. Eikä vihreä transitio onnistu viidessä vuodessa.

”Strategista suunnittelua olisi päivittävä lähes joka hetki, eikä kerran neljässä tai viidessä vuodessa.”

Tämä on yksi oppi, joka on tullut matkan varrelta Nord Stream-kaasuputken vaiheita seurattaessa.

Puolassa ymmärrettiin epäillä

Janne Hukkisen lisäksi konferenssin kriittisen puheenvuoron piti puolalainen toimittaja Marzenna Nowakowska.

”Puolan historia on opettanut meille jo 1700-luvulta alkaen, että kun venäläiset ja saksalaiset, tai preussilaiset, suunnittelevat jotakin päidemme yläpuolella, on syytä olla huolissaan.”

Puolassa arveltiinkin, että Itämeren pohjassa kulkeva Nord Stream -kaasuputki on Kremlin uusi juoni kiristää Puolaa. Se oli silkkaa valtapolitiikkaa. Jos se olisi rakennettu Baltian maiden läpi, kustannukset olisi voitu puolittaa.

Vaikka kaasuputki nähtiin ongelmallisena Puolalle, median kirjoittelu painottui poliittisten kysymysten lisäksi lähinnä talouteen ja energiariippuvuuteen.

Virossa nähtiin turvallisuusriskit

Virossa kaasuputki oli valtapolitiikkaa ja myös turvallisuuspolitiikkaa. Kaasuputki oli ennen kaikkea turvallisuusriski, joka laittaa myös merenpohjan myrkyt liikkeelle. Viron tiedeakatemian energianeuvoston jäsen Endel Liippmaa laski, että putken räjähtäminen veden alla vastaisi 50 Hiroshiman pommia.

Saksassa se oli taloutta, kun Venäjältä piti saada edullista kaasua. Toiselle putken päässä sijaitsevalle maalle Venäjälle Nord Stream oli ns. rutiiniasia, jonka etenemisestä raportoitiin.
Tanskaa huolestutti lähinnä kalastus ja minkälaista tukea ammattikalastajille pitäisi myöntää, jos ne siirtyvät kevyempiin kalastusaluksiin merenpohjassa olevan putken takia.

Ruotsalainen toimittaja Kaianders Sempler puolestaan kertoi ruotsalaisen median kirjoittelusta: maassa ei kukaan halunnut kaasuputkea, etenkään Gotlannin suunnalle. Putkeen liittyviä turvallisuusriskejä oli vakoilu tarkastusasemien kautta ja ylipäätään Venäjän sotilaallisen läsnäolon lisääntyminen Itämerellä.

Meillä Suomessa sen sijaan hoettiin mantraa, että kaasuputki on lähinnä ympäristökysymys. Poliittinen tuki hankkeelle oli vahva, koska tärkeät kauppakumppanimme Saksa ja Venäjä sen haluavat. Ympäristöviranomaiset eivät ole löytäneet esteitä hankkeelle ja kaikki valitukset siitä hylättiin.

Kaukaa liikkeellä

Ensimmäinen Nord Stream-putki valmistui vuonna 2011, sitten sen pari. Nord Stream 2 -putkipari oli valmis kymmenisen vuotta myöhemmin.

Säröjä Suomen mielipidekonsensukseen alkoi tulla vasta vuonna 2016, kun Ulkopoliittinen instituutti julkaisi kriittisen ja oikeaan osuneen raporttinsa. Silloinkin joukko poliitikkoja ruttasi sen epätieteellisenä.

Me suomalaiset tiedetoimittajat kysyimmekin konferenssissa, mikä tulee olemaan seuraava askel venäläisen kaasun viennissä, sillä tähtäimessä ovat olleet myös Barentsin meren luonnonvarat. Heräämmekö liian myöhään?

”7 näkökulmaa Nord Streamiin oli hyvä pohjustus Helsinkiin vuonna 2013 tulevaan maailmankonferenssiin. Olimme kaukaa liikkeellä”, kiteyttää Vesa Niinikangas.