”Anna vain sellaisen taiteen tehdä vaikutus, joka puhuttelee väkivaltaisesti sielusi seksuaalisuutta. Sellaisen taiteen, joka aiheuttaa välittömän ja spontaanin moraalisen erektion.”

Näin viriilisti ja vähän koomisestikin taiteesta ajatteli surrealistinen runoilija ja elokuvantekijä Jean Cocteau. Sitaatti löytyy Asta Kihlmanin toimittamasta antologiasta Tekstin nautinnosta. Kuvan luennasta kirjoittamisen aktiin. Kirjan artikkeleissa yhdistellään visuaalisen kulttuurin tutkimusta, taidehistoriaa ja sukupuolentutkimusta.

Teos juhlistaa 60-vuotiasta taidehistorioitsija ja sukupuolentutkija Harri Kalhaa. Jean Cocteau kuuluu Kalhan suuriin vaikuttajiin, koska hän ”nyrjäyttää korkean ja matalan hierarkiaa, pippuroi taidepuhetta vulgaariproosalla”. Kalhakin haluaa sekoittaa kielirekistereitä ja irrotella. Kokoelma sisältää viisi hänen esseististä tutkimustaan, lopusta löytyy vielä haastattelu.

Cocteautakin enemmän Kalha arvostaa ranskalaisajattelija Roland Barthes’ia, joka yhdisteli omintakeisella tavalla filosofiaa, kaunokirjallista tyyliä ja jokapäiväisiä aiheita. Kalha itse analysoi muun muassa vanhoja postikortteja, joissa poseeraa isohattuisia naisia.

Kalhaa lukee ilokseen, koska kirjoittamisesta paistaa innostus: ajatus ja kieli virtaavat pidäkkeettä. Parhaassa tekstissä hän tutkii 1900-luvun alun postikortteja, joissa esiintyy alastomia lapsia. ”Yhtä oikeaa – alkuperäistä – lukutapaa tuskin on. Viaton kuva erotisoituu, jos on erotisoituakseen, katsojan tajunnassa – ja täysin alastomuudesta riippumatta.”

Kalhaa kiinnostaa homouden ja taiteen yhteys, mutta hän ei ole ainoa. Queer-teoreetikko Livia Hekanaho käsittelee Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -teoksen päähenkilön homohalun viriämistä ja kuolemanviettiä. Sukupuolentutkija Leena-Maija Rossi huomioi, että Tom of Finlandin äärimaskuliiniset homomiehet ovat itse asiassa aika feminiinisiä pulleine rintoineen ja pyllyineen.

Ranskalainen teoria sopii hienosti taiteentutkimukseen. Aina se ei kuitenkaan toimi. Taidehistorioitsija Asta Kihlman analysoi Ellen Thesleffin taiteen ”intiimiä kehollisuutta” toisen polven ranskalaisfeministien ja Barthes’in kautta. Teoria ei vain näytä olevan aivan hallussa.

Kihlman puhuu sekaisin kehollisuudesta ja ruumiillisuudesta. Ranskalaisteoreetikoille se on aina ruumis, ei koskaan keho, jota suositaan nykyään enemmän. Teoksen johdannossa Kihlman kirjoittaa fenomenologi Maurice Merleau-Pontyn kehofilosofiasta, mikä on järjetöntä. Tällaiset pohdiskelut taas ovat epä-älyllistä hölynpölyä: ”Mikä sitten oli taiteilijan iättömän taiteen salaisuus? Löytyikö se epäsovinnaisuudesta, rohkeudesta vaiko herkkyydestä?”

Hyvä, ettei ranskalaista teoriaperinnettä ole unohdettu taiteentutkimuksessa, vaikkei aina osukaan.