Ravattulan Ristimäestä löydettiin vuonna 2013 Suomen vanhimman tunnetun kirkon paikka. Rakennuksen kivijalan tuntumassa sijainneen haudan kätköistä löytyi poikkeuksellisen paljon jäänteitä vainajan vaatteista. Tutkimusten pohjalta on laadittu Ravattulan muinaispuku – ja puvun valmistamiseen tarvittavat ohjeet.

Aurajoen varrella Kaarinassa, noin neljän kilometrin päässä Turun tuomiokirkosta, sijaitsee jokilaakson peltomaisemasta erottuva metsäinen saareke. Kalmistoon viittaava Ristimäki-nimi sekä alueen hautamaiset painanteet olivat jo aiemmin herättäneet tutkijoiden kiinnostuksen. Arkeologi Juha Ruohosen johdolla tehdyissä kaivauksissa vuonna 2013 Ristimäeltä löytyi hieman yllättäen kirkkorakennuksen perustukset, jotka ajoitettiin 1100-luvun lopulle. Kyseessä on siten Suomen vanhin tunnettu kirkko.

Kaivausten jatkuessa löydettiin kirkon jäännöksiä ympäröinyt aidan kivinen perustus, jonka sisäpuolelle oli haudattu noin 400 vainajaa. Tähän mennessä kalmiston 61 hautaa on tutkittu. Kirkon ja sitä ympäröivän kalmiston arkeologiset tutkimukset ovat tuoneet runsaasti uutta tietoa elämästä rautakauden ja keskiajan taitteessa.

Hauta numero 41 paljasti naisen pukuineen

– Vuoden 2016 lokakuun lopussa olimme lopettelemassa kaivauksia ennen maan jäätymistä. Päätimme kuitenkin avata vielä yhden, kirkon kivijalan tuntumassa sijainneen haudan, joka tunnetaan numerolla 41. Onneksi, sillä kävi ilmi, että siellä oli säilynyt Suomen oloissa poikkeuksellisen paljon materiaalia, tekstiileihin perehtynyt arkeologi Jaana Riikonen kertoo.

Suomen happamassa maaperässä luut säilyvät heikosti. Pukuhaudassa luun kohta erottui vain kohoumana tai värijälkenä maassa – tosin vainajan kylkiluusta oli säilynyt pieni palanen ja hieman jäänteitä hammaskiilteestä. Sen sijaan orgaanisesta materiaalista erityisesti villatekstiiliä on säilynyt enemmän, sillä villan kannalta maaperän happamuus on pikemminkin suotuisa tekijä.

– Yleensä kangasta ja esimerkiksi turkista säilyy metallien läheisyydessä. Erityisesti kupari tappaa mikrobeja tehokkaasti ja siten estää niitä tuhoamasta orgaanista materiaalia, joten merkittävä osa tekstiililöydöistä tehdään pronssikorujen ja -spiraalikoristeiden yhteydestä. Silloin kyse on pääasiassa pienistä kangasriekaleista tai turkisjäänteistä. Ja koska naisilla on yleensä ollut koristeita enemmän kuin miehillä, on naisten vaatetuksesta saatu enemmän tietoa, Riikonen selittää.

Tutkimusten perusteella pystytään kertomaan paljon vainajasta. Kyseisen haudan vainaja oli noin 160–165 cm pitkä nainen. Hän lepäsi lauta-arkussa selällään käsivarret vyötärölle taivutettuina ja kasvot oikealle kääntyneinä. Ennen arkun kannen sulkemista vainaja oli peitetty sinisellä villaviitalla, jonka kullanvärisissä spiraalikoristeissa vaihtelevat erilaiset ristiaiheet. Villatekstiilistä myöhemmin tehty radiohiiliajoitus varmisti, että vainaja oli haudattu kirkon viereen vuoden 1200 tienoilla.

– Vainajan villamekon päälle oli laskettu esiliina, jonka kulmissa on viuhkamaiset pronssispiraalikoristeet ja jonka reunoja kiertää spiraaliputkijono. Myös vainajan kaulan vaiheilta löytyi kapeisiin nauhoihin pujotettuja spiraaleja, jotka ovat pääkoristeesta. Luultavasti hänellä on ollut jalassaan nahkakengät, mutta niistä oli jäänyt vain maatunut jälki.

Mekko oli tehty kuudesta kappaleesta ja siten se edusti jo uudempaa, keskiaikaista tyyliä. Aikaisemmin haudoista tunnistetut hameet on valmistettu yhdestä vartalon ympäri kiedotusta ja soljilla olkapäiltä kiinnitetystä kankaankappaleesta. Ravattulan mekko enteili vasta tulossa ollutta muotia.

Tutkimusta laboratoriossa ja sairaalan röntgenissä

Kaivausten yhteydessä hauta kaivettiin vain löytötasoon asti, ja se nostettiin ylös osissa ja pakastettiin odottamaan laboratoriossa tapahtuvaa yksityiskohtaista tarkastelua. Haudan osat tutkittiin mikroskoopin alla Turun museokeskuksen konservointilaboratoriossa. Tekstiileistä lähetettiin näytteitä kromatografiseen värianalyysiin belgialaiseen tutkimuslaboratorioon ja villakankaasta tehtiin C14-ajoitus. Lisäksi hammaskiilteestä saatiin mitattua alkuaine strontiumin (Sr) pitoisuus, joka paljasti, että vainaja oli syntyjään paikallisia. Maanäytteistä tehtiin lisäksi siitepölyanalyysi.

– Siitepölyanalyysin tulos kertoo, että Ravattulassa on tuolloin ollut avoin maatalousmaisema, jossa on ollut viljelystä ja laidunmaata. Samalla saatiin tieto vainajan hautausajankohdasta: se on tapahtunut alkukesästä ennen juhannusta, jolloin ruis heilimöi.

Haudanosien röntgenkuvaus on välttämätöntä, jotta tiedetään, missä kohdin paakkua mahdollisesti on metallia. Joskus pienet metallikoristeet ovat niin huonosti säilyneet, että ne hajoavat pölyksi esiin kaivettaessa. Nostetuista maapaakuista osa oli kuitenkin kooltaan niin suuria, että ne eivät mahtuneet museon omaan röntgenlaitteeseen. Maapaakut käytiin kuvaamassa Turussa lääkärikeskus Mehiläisen Neo-sairaalassa, jossa oli käytettävissä kuvantamisen huipputekniikkaa.

– Sairaalassa otetut kuvat olivat todella laadukkaita, paljon parempia, kuin mihin meidän laitteillamme olisi pystytty. Röntgenkuvista paljastui, että vainajan asuun oli kuulunut yksi pienikokoinen hopeinen hevosenkenkäsolki, mutta useissa vaatekappaleissa on pronssispiraalikoristelua.

Punaiset sukat kiehtovat

Haudasta 41 tunnistettiin tekstiilejä, joiden kaltaisia ei ollut aiemmin tavattu Suomesta. Todellinen erikoisuus löytyi vainajan jalkopäästä: naisella oli ollut jalassaan sääret verhonneet hienot, vanutetusta villakankaasta valmistetut kangassukat, jotka oli kiinnitetty polven alapuolelta kuviollisilla villanauhoilla. Lautanauhatekniikalla valmistettujen nauhojen leveys on vain 3 ja 6 millimetriä. Riikosen mukaan rautakaudella sääret yleensä suojattiin säärisitein, jotka olivat pitkät, kapeat kangaskaitaleet, jotka kiedottiin jalan ympärille. Tällä vainajalla oli siis kankaasta ommellut sukat, jotka kaiken lisäksi olivat alun perin olleet väriltään voimakkaan punaiset.

– Sukkakankaan värjäykseen käytetty punainen väri oli värimatarasta, jota kasvatettiin Keski-Euroopassa myyntiin ja joka oli meillä tuontitavaraa. Pukuhaudan vainajan sukat oli kuitenkin valmistettu suomalaisesta lampaanvillasta. Tämä selvisi, kun kuitututkimukseen erikoistunut arkeologi Heini Kirjavainen teki sukkakankaan langasta kuituanalyysin. Krappia oli siis ollut myynnissä Turun seudulla jo 1200-luvun alussa, ja erikoisosaamista vaatinut villan värjäys on tehty täällä.

Riikonen toteaa, että vaatteiden perusteella voisi sanoa, että haudan 41 nainen oli hyvin muotitietoinen. Mutta voimmeko tietää, kuka näin hienosti pukeutunut nainen oli?

– Varmana voidaan pitää ainakin sitä, että vainaja on ollut yhteisössään jollakin tavalla merkittävässä asemassa, sillä hauta on sijainnut aivan kirkon lähellä. Kiinnostava yksityiskohta on myös se, että samoihin aikoihin oli niin ikään kirkon lähelle haudattu lapsi, jonka ylle oli taiteltu samalla tavalla viitta, jossa oli osittain samanlaisia spiraalikoristeita.

Pukuennallistus työn alle

Jo kaivausten yhteydessä arkeologit ottivat puheeksi monen mieleen tulleen ajatuksen: poikkeuksellisen runsaiden tekstiililöytöjen perusteella voitaisiin laatia pukuennallistus, ja siten Ravattulan muinaispuku olisi kymmenes suomalainen muinaispuku.

– Pukuhaudan vainajan sukat spiraalikoristeisine kiinnitysnauhoineen ovat olleet tosi hienot. Myös haudasta löytynyt toinen kuviollinen lautanauha, joka tulkittiin mekon vyönauhaksi, on todella taidokkaasti tehty. Voi olla, että ne oli teetetty ja ammattilaisen työtä. Nämä seikat osoittavat varakkuutta, vaikka vainajalla ei ollut kovin suurta määrää koruja. Ne vain eivät olleet muodissa silloin, eikä koruja tarvittu yhtä solkea enempää vaatteiden kiinnittämiseen, Riikonen selittää.

Vainajan vaatteet olivat kuitenkin olleet ilmeisesti käytössä jo pidempään: tästä kertoo esimerkiksi se, että villamekon helman kulunutta kohtaa oli vahvistettu parsimalla.

Alkusyksystä 2021 tutkimukset ja muinaispukuhanke olivat edenneet niin pitkälle, että pystyttiin esittelemään muinaispuvun prototyyppi ja puvusta tehdyt kaksi muuta versiota.

Keväällä 2023 julkaistiin upeasti kuvitettu kirja Ravattulan muinaispuku. Tutkimukset ja valmistusohjeet. (Suomen muinaistutkimuksen tuki ry, Turku 2023). Kirjassa on englanninkielinen tiivistelmä, ja sitä onkin tilattu ulkomaille aina Yhdysvaltoja myöten.

Jos on riittävästi aikaa, taitoa ja resursseja, muinaispukurekonstruktio toteutetaan niin, että raaka-aineet, työvälineet ja valmistustapa ovat mahdollisimman lähellä alkuperäistä.

– Nyt ei pitäydytty kaikkein tiukimpiin kriteereihin, vaan esimerkiksi lankojen kasvivärjäyksessä hyödynnettiin nykyaikaisia työvälineitä ja värimorsingon sijaan käytettiin indigoa, jolla saadaan sininen väri edullisemmin. Vaikka kaikki hautakankaat on todennäköisesti kudottu pystykangaspuissa, Ravattulan puvun kankaat kudotaan nykyaikaisilla vaakakangaspuilla.

Konkreettista tiedeviestintää

Pukuhanke on tiedeviestintää ihan konkreettisesti. Rekonstruktio perustuu tieteelliseen tutkimukseen, ja sitä kautta ihmisten on mahdollista päästä lähemmäs sitä, millaista ihmisten elämä Aurajoen varrella on ollut 800 vuotta sitten. Ravattulan puku tuo silmiemme eteen käsinkosketeltavan, värikkään välähdyksen varhaiselta keskiajalta. Julkaistun kirjan ja erinäisten yleisötilaisuuksien kautta jokainen kiinnostunut pääsee tutustumaan pukuun, ja ohjeiden avulla innostunut taitaja myös itse tekemään sellaisen. Ravattulan muinaispuvun valmistaminen ei kuitenkaan ole tyypillinen käsityöharrastelijan juttu, sillä sen valmistus vaatii sekä runsaasti taitoa että lukuisten vanhojen käsityömenetelmien hallitsemista.

– Kaikki hankkeessa mukana olijat omasivat tietyn erityisosaamisen tai olivat intohimoisia käsityöharrastajia. Esimerkiksi ahvenanmaanvillojen koekehruut teki Toive Lehtinen, joka kasvattaa ahvenanmaanlampaita ja on koulutukseltaan muinaistekniikan artesaani. FL Helena Honka-Hallila taas on kirjoittanut pitäjähistorioita ja julkaissut esimerkiksi pitsikirjoja. Hän on erittäin taitava kankaankutoja ja käsitöiden tekijä, joka valmisti kaksi muinaispukua lähes kokonaan, Riikonen kiittelee.

Taito ja kokemus muinaispukujen tekemisestä kertyvät vain tekemällä. Muihin pukuhankkeessa mukana olleisiin verrattuna muinaistekniikan opiskelijoilla oli vähiten taitoa ja kokemusta. Hekin täyttivät paikkansa pukuhankkeessa hyvin.

Muinaispuvun kohdalla kyse on väistämättä palapelistä, jonka puuttuvat palat on täydennetty parhaaksi katsotulla tavalla. Ravattulan puvun kohdalla suurin puuttuva palanen oli mekon yläosasta, kainaloitten kohdalta. Epäselväksi jäi, kuinka mekko on saatu istumaan päälle, sillä siinä on laaja helma, mutta kappaleet eivät kapene selvästi ylöspäin, kuten keskiaikaisissa mekoissa, joiden helmaa levittävät kiilamaiset kappaleet.

– Päädyimme kainaloitten alle tehtyyn poimutukseen. Lisäksi villavaatteen alta löytyi vain pieni hippunen kasvikuitukangasta, mahdollinen paita puuttui siis lähes kokonaan. Teimme pukuun pellavapaidan kansanomaisen mallin mukaan.

Pukuja on muokattu ajan näkemysten mukaisiksi

Jokainen muinaispuku on oman aikansa tuote ja valitut ratkaisut kuvastavat osin myös sitä, mihin käyttötarkoitukseen puku on tehty. Varhaisempiin muinaispukuihin tehtiin olkakielekkeillä varustettu viistottu liivihame. Tämä siitä huolimatta, että jo 1800-luvun lopulla hautoja kaivanut tutkija havaitsi, että rautakautisen naisen hame on kreikkalaista peplosta muistuttava suorakaiteen muotoinen kangas, joka kiinnitetään olkapäiltä soljilla. Tiedon puutteesta ei siis ollut kyse, todennäköisesti ratkaisussa oli syynä muinaispuvun käyttömukavuus.

Syyskuuhun 2023 mennessä Turussa on kolme aivan valmista Ravattulan muinaispukua, ja neljäs on tekeillä. Helsingissä on meneillään syksyllä 2022 alkanut pukukurssi, jolta valmistuu kymmenkunta pukua keväällä 2024. Riikonen uskoo, että valmiita pukuja on jo enemmänkin, koska innokkaimmat ovat varmasti ryhtyneet kutomaan kankaita heti, kun ohjekirja ilmestyi.

Kokonaisuudessaan Ravattulan Ristimäen kaivaukset ovat todellinen salapoliisitarina, jossa tutkijoiden sitkeys on johtanut valtavan tietomäärän kertymiseen. Muinaispuvun laatiminen on arvokas kulttuuriteko, mutta on hämmästyttävää, että yrityksistä huolimatta pukuhanke ei saanut itsenäistä rahoitusta. Myös medioissa on ollut melko vähän juttuja aiheesta.

– Rahoituksen puutteen vuoksi emme ole pystyneet maksamaan palkkaa, siitä huolimatta ihmiset ovat halunneet olla innolla mukana ja esimerkiksi kirja on tehty pääosin talkoovoimin. Kaikkiaan tämä on ollut upea projekti. Kaivauksia tehtäessä olin ihan ihmeissäni, että voiko meiltä todellakin löytyä jotain näin ainutlaatuista, siinä mielessä on ollut hienoa saada tehdä tätä työtä. On kuitenkin realistista todeta, että ainakaan Suomessa käsityön tutkimus ei ole arkeologiassa erityisen arvostettua. Meillä on aivan ainutlaatuiset arkeologisten tekstiilien kokoelmat myöhäisrautakauden hautatekstiileissä. Niistä on vasta murto-osa tutkittu, Jaana Riikonen toteaa.