”Miten sinä pärjäät Venäjä-ikävän kanssa?” kysyi minulta vuosia Venäjällä asunut kollega.

Täysimittaisen hyökkäyssodan alettua me, Venäjää seurailleet tutkijat ja toimittajat olemme todella ikävöineet Venäjää. Ainakin aluksi.

”En minä enää sitä ikävöi”, huomasin vastanneeni kysymykseen Venäjän ikävästä.

Totta. Neljän vuoden aikana olen tajunnut, että ne asiat, joita minä ikävöin, ovat kadonneet. Mitä ne asiat ovat?

Kliseistä kyllä, nuoruus. Olen varsinaisesti asunut Venäjällä ainoastaan parikymppisenä, 1990-luvulla.

Toivo. Myönnän kuuluneeni siihen hyödyllisten hölmöjen joukkioon, joka ajatteli, että vaikka tässä nyt naapurivaltakunta militarisoituu silmissä, niin jokin käänne on tulossa. No, ei tullut.

Älylliset keskustelut ilman propagandan pölähdyksiä taustalla. Niitäkin kaipaan, enkä käytännössä pidä yhteyttä keneenkään, joka asuisi vielä Venäjällä. Venäläiset, joiden kanssa olen tekemisissä, elävät paria yksittäistapausta lukuun ottamatta maanpaossa. Yksi heistä joutui jopa vastaamaan FSB:n absurdeihin kysymyksiin minusta (FSB kyseli joensuulaiselta Annalta Petroskoissa näitä tietoja – ehdotuskin tehtiin – Ilta-Sanomat).

Venäjän sisällä asuvat ihmiset on upotettu niin syvään valheiden ja propagandan verkkoon, että harva osaa sieltä ulos. Lisäksi Neuvostoliitto teki enemmän pahaa, kuin tajusimmekaan: se tuhosi ihmisten aloitekyvyn ja iskosti heihin ajatuksen kaikenkattavasta venäläisestä imperialismista.

Keväällä 2026 kävin Georgiassa, paikassa, jossa olen parhaiten viihtynyt. En ruoan, viinin, arkkitehtuurin tai ihmisten takia vaan sen takia, että myös Georgiassa oli ilmassa aina toivoa. Georgialaiset halusivat viiltää itsensä irti neuvostoperinnöstä vaikka väkisin. Georgialaisilla oli suuri ja synkkä rooli Neuvostoliiton historian synkimmillä sivuilla: Stalinin lisäksi mm. tunteeton ihmisten teurastaja Lavrenti Berjia, Stalinin oikea käsi Sergo Ordžonikidze sekä monet muut Stalinin tappokoneiston toteuttajat olivat georgialaisia.

Nyt Georgiassakin on kaikki toisin. Venäjän tukema sakea propaganda osuu ihmisten kipeimpiin kohtiin: sodan pelkoon, onhan maa edelleen osin miehitetty ja hajanainen 1990-luvun sotien jäljiltä; konservatismiin ja homofobiaan sekä tietysti ihmisten sosioekonomisiin vaikeuksiin.

On mahdollista, että en enää pääse Georgiaan arvosteltuani hallintoa. Minulta on kysytty, tuntuuko se pahalta, olihan minulla välillä kakkoskotikin Tbilisissä.

Ei tunnu. Pahalta, hetkittäin jopa fyysisesti kipeältä tuntuu se, mitä tapahtuu myös kaikkialla muualla. Annamme demokratioiden kadota.

Cambridgen yliopiston politiikan tutkimuksen professori David Runciman kirjoitti jo vuonna 2013 kirjassaan The Confidence Trap: A History of Democracy in Crisis from World War I to the Present, että demokratiat ovat luoneet luottamusansan. Uskomme demokratian selviävän aina, minkä vuoksi emme huomaa, kun järjestelmä alkaa rapautua sisältäpäin. Vuonna 2018 ilmestyneessä How Democracy Ends – teoksessa Runciman käy läpi tapoja, joilla demokratia romahtaa. Runcimanin mukaan demokratia romahtaa eri tavoin.

Demokratiat voivat muuttua kuoriksi, jotka näyttävät päällisin puolin demokraattisilta vaaleineen ja oikeusvaltioinstituutioineen, mutteivät kykene ratkaisemaan ongelmia. Lisäksi esimerkiksi teknokratia, jossa valtaa käyttävät vaaleilla valitsemattomat asiantuntijat, jotka ratkaisevat ongelmia ”rationaalisesti” ikään kuin datan pohjalta, voi olla demokratialle ongelma. (Pyytämättä tulee mieleen budjettipäällikkö Mika Nieminen).

Demokratiat voivat muuttua ei-demokraattisiksi myös vaalien kautta, kuten Unkarissa ja nyttemmin Georgiassa kävi. Kun epädemokraattiset, mutta avoimilla vaaleilla valitut, voimat sementoivat valtansa kaappaamalla instituutiot kuten median ja oikeuslaitoksen, ei vaaleilla enää ole merkitystä. Ja kauhein esimerkki demokratian murenemisesta on nähtävissä siinä, miten valta on valunut teknojäteille: niiden hallussa pitämä digitaalinen infrastruktuuri takaa sen, että niin valtiot kuin yksilötkin ovat niistä riippuvaisia.

Runciman ei kuitenkaan väitä, että demokratian tilalle tulisi automaattisesti diktatuuri. Hänen mukaansa kaikki loppuu, niin myös demokratiat. Demokratian romahdukset eivät siis romahduta yhteiskuntia.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi Georgian romahdus, tai Suomen huolestuttava oikeusvaltiokehitys vaivaavat minua. Useimmat suomalaiset tuskin ajattelevat, että arki on rajusti muuttunut. Toki elämme somekuplissa; lapsiperheköyhyys on lisääntynyt; julkinen puhe militarisoituu ja teknokraattinen valta tarjoaa lähinnä kylmää kyytiä. Erityisesti nuorten luottamus (Nuorten tulevaisuususkon vahvistaminen vaatii kokonaisvaltaista politiikkaa – Valtioneuvosto) tulevaisuuteen ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen on poikkeuksellisen matala ja esimerkiksi lähisuhdeväkivaltaan liittyvät poliisitutkinnat kestävät aivan liian pitkään. Omassa lähipiirissäni kuitenkin voidaan hyvin. Mitä sitten, vaikka esimerkiksi hallinnon avoimuusperiaatteesta (Hallinnon avoimuus ei ole valinnaista – se on lakisääteinen velvoite | HS.fi ) tingitäänkin? Vaikka moni suomalainen yhä edelleen uskoo, että rakenteellinen korruptio on yleistä (tutkimusosio-10-1-2026.pdf)? Ottawan sopimuksesta irrottautuminen mahdollistaa jalkaväkimiinojen käytön, jopa ydinaseista keskustellaan, ja ken väittää näissä asioissa vastaan, on vähintäänkin naiivi mutta oikeastaan putinisti?

Olen aina ajatellut, että Suomi on oikeasti hyvä valtio elää ja asua. Se on perustunut nimenomaan uskooni instituutioihin. Koulutus on kaikkien ulottuvilla, oikeuslaitos toimii yskimättä, asioista ei sovita ihmisten selän takana yleistä etua vastaan. Nämä kaikki asiat kuuluvat demokratiaan, sellaisena kuin sen ymmärrän.

Vasta aivan viime aikoina olen alkanut ajatella, että näin ei ehkä olekaan. Ja se ajatus kaikessa epämääräisyydessään kirvelee. On helppo sanoa Runcimanin tapaan, että kaikki loppuu aikanaan, mutta mitä saamme tilalle?