”Vastoja laiteltiin iivananpäivästä petrunpäivään.” Rosa Remsu jaksaa valistaa hyväntuulisena vieraitaan, vaikka kylään on tultu varoittamatta. Pihaan mentiin, kun nähtiin mies kunnostamassa saunaa. Vanhan emännän vävyksi hän osoittautuu, käyttää rakennustarpeina muun muassa vanhaa sähkötolppaa. ”Täällä ei pysty valikoimaan.”

Vienaan lähdettiin kirjahankkeen kenttätöihin. Saunaopusta varten piti saada jututtaa ihmisiä, joilla on pitkä kokemus tästä kulttuurimuodosta jossain Suomen ulkopuolella. Ja tarkastella sitä tarkoitusta varten rakennettuja tiloja.
Remsun toisessa pihasaunassa Vuokkiniemellä lauteina ovat metsäkämpän mäntyiset kattolaudat. Kiukaan mustia kiviä tukee vielä valkeana hohtava takavuosikymmenten valurautainen lämpöpatteri. ”Se on otettava mitä saa”, toteaa vävy ja kertoo viidellä eri tiilellä muuratusta uunistaan. ”Se on käytetty mitä on.”
Päähavainto vienankarjalaisten saunasuhteesta painottuu sen koruttomuuteen. Kyly ei ole niinkään puolimystistä yhteyttä muinaisuuksiin tai tie löylymäisesti erittelyään pakenevaan henkimaailmaan. Se on paremminkin mutkattomuutta vaikeaselkoisessa todellisuudessa. Toisen iäkkään vuokkiniemeläisen, mustikoita tupansa ikkunalla kuivattavan Rosa Karhun, sanoin valkie kyly piippuineen on mieluisampi kuin savusauna eli musta kyly, koska se on kätevämpi.

Saunapuheen yli- ja alimäärä

Lauteilla hikoilun tyyssijasta on kirjoitettu varsin runsaasti. Ja rupattelu omasta ja toisten löylypaikoista kuuluu suomalaisten mieliharrastuksiin. Silti saunasta keskustellaan melko vähän verrattuna saunomisen paljouteen.
Rakennusteknisen lähestymistavan, terveyskeskeisen kiinnostuksen ja puhtaasti esittelevän otteen jyllätessä saunapuhe on vaarassa kaventua ja yhdenmukaistua. Tämä ei tee sille oikeutta ajattelun ja sananvaihdonkin paikkana. Saunaan on syvennyttävä perehtymällä yhtä antaumuksellisesti sitä koskevaan kirjallisuuteen kuin siellä käymisen erilaisiin yhä eläviin muotoihin.

”Kun saunaan illaksi ehti, vähätpähän muusta”, tiivistää Maria Jotuni (1880–1943) erään novellihenkilön mietteet teoksessaan Kun on tunteet (1913). Tästä voisi uuttaa koeteltavan oletuksen: sauna on kaikki kaikessa ja viittä vaille lakkauttaa kaiken muun merkityksellisyyden, mutta kenties liian harvoin tutkaillaan, millä erityisillä tavoilla se sisältää, kertaa, mitätöi tai tihentää kaiken muun.
Saunomiskuvausten epätyydyttävyyttä ei tarvitse liikaa ihmetellä. Onhan aiheesta vaikea puhua hyvin. Kuten H. J. Viherjuuri (1889–1949) Saunakirjassaan (1940) toteaa, löylyttely on ”suomalaisille yhtä vaistomaisen tarpeen tyydyttäminen kuin syöminen silloin kun on nälkä ja juominen silloin kun on jano, niin ettei [tarkempiin] kysymyksiin [sen piirteistä tai laadusta] tule kiinnittäneeksi huomiota”.
Tästä havainnosta on monta kertaa kiirehditty tähdentämään jonkinlaista kieletöntä auvoa saunan ytimenä. Siitä on tullut yksilön hiljentymisriitti. Siksi tuntuukin hienolta, että Samuli Paulaharju (1875–1944) korostaa teoksessaan Matkakertomuksia Karjalan kankahilta (1908) kokemista ja käsittämistä yhdessä tekemisenä ja jakamisena:
”Kun savu ja kitsku on haihtunut, mennään saunaan, pistetään ikkunaan sammaltype ja heittäydytään pehmeälle sillalle pitkäkseen, ja nautitaan suloisesta lämpimästä sekä kaskutah i pagistah. […] Koko kylän väki kun on niityllä, jo niillä siellä on hupaista, ja iltasin saunassa kaskut köytenään juoksevat.”

Vienalaisilla lauteilla

”Niin huonoa talonpöksää ei löydy, ettei saunaa sen vieressä näkisi, ja ’kyly’ oli tavallisesti ensimmäinen, johon käskettiin, kun iltasilla tulimme taloon.”
Näin kirjoitti A. V. Ervasti (1845–1900) raportissaan Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879 (1891). Muiden muassa hänen jalanjäljissään kävimme tutustumassa lähimmän sukulaiskansan tapoihin ja rakennelmiin. Kulkuvälineemme hajosi jo ensimmäisenä matkapäivänä, mutta ystävällisten paikallisten ihmisten avulla saimme liikutuksi eri puolilla tätä Murmanskin ja Aunuksen alueiden väliin jäävää tienoota.
Kuulimme monia tarinoita vanhoista ja uusista saunomisista. Kävi selväksi, että sauna on lujassa yhteydessä vieraanvaraisuuteen ja kestiystävyyteen.
Vienan-kävijöistä I. K. Inhan (1865–1930) teokseen Kalevalan laulumailta (1921) sisältyvä merkintä paikallisten ”käytännöllisestä luonnonlaadusta” vastaa hyvin nykytilannettakin. Tämän päivän vienalainen kyly on kompakti hirsirakennus, jossa on ahdas eteinen ja matala pieni löylyhuone. Laude on kapea, siinä missä sekakivillä täytetty ja usein löytö- tai ylijäämäaineksista toteutettu jatkuvalämmitteinen kiuas on kookas. Jos seinää aukottaa ikkuna, se voi olla suurikin.
Saunaa ei ympäröi järin paksu kaunopuhe tai uskomuspiiri. Valkie kyly miellyttää helppoudellaan, ja savusauna on menettänyt asemansa 80-luvun jälkeen. Kylissä näkee kyllä ikäkuluja mustia kylyjä, joista yhden emäntä kertoo toimivan sekä kesäisenä hikimajana että lihapalvaamona. Savusaunalle ominainen suuri kiuas on pitänyt pintansa myös uudemmissa hormisaunoissa. Rahkasammalta kerätään edelleen salvostilkkeeksi, mutta sitä tapaa rinnan niin pellavariveen kuin teollisen mineraalivillan kanssa.
Vuokkiniemellä moni muistaa yleisen saunan Ylä-Kuittijärven rannassa. Nyt kylyn seurallisuus riippuu perheiden tavoista, mutta keskustelu turistienkin kanssa laajentaa sitä.
Venehjärvellä on enää kaksi asukasta mutta kaksitoista saunaa. Inhan majapaikkana toimineen, 1813 rakennetun Hökkälän hirsitalon museoksi puuhanneen Santeri Lesosen oma huopakattoinen savusauna on tehty vuosituhannen vaihteessa suomalaisten matkailijoiden iloksi. Suloinen onkin sen hönkäys. Löylyjen jälkeen todistamme, kuinka kylän uusimpaan kylyyn hitsataan tulisijaa kuorma-auton vanteista.

”Pienoisia ovat saunat ja useat huononnäköisiä”, Paulaharju kirjoitti. Löylytilojen mataluuden takia lauteelle pääsi ilman jakkaraa ”ja sittenkin tahtoo pää kattoon kopsia”. Vieras otti kuitenkin pääasian pääasiana: ”Mutta hyvän löylyn ne antavat.” Myös Inha kehui ”täydellistä ja hyvää” kylyä: ”Löyly oli raikasta kuin lähdevesi.”
Vähiin jää täsmällisyys näissä kauniissa luonnehdinnoissa. Saunapuhetta on varaa tarkentaa huomattavasti tarvitsematta pelätä sen jotenkin haalentavan kokemusta. Löylyissä istuminen on kenties hyvinkin tekemisissä kokemisen ja kielen ulkorajojen kanssa, mutta sen harvasanainen sivuuttaminen taitaa johtua enemmän omasta ”niin hyvää ettei sanotuksi saa” -ajatusmallistamme kuin itse ilmiöstä.
Vienassa oli nautinnollista saunoa ja puhua saunomisesta. Niin, ja se vastojen tekemisen paras aika olisi kuulemma 7.–12. heinäkuuta. Raudusta olla pitää, Rosa Remsu muistuttaa, ”liukas hikikoivu ei käy.”

Kirjoittajat saivat kesällä 2018 toteutettuun aineistonkeruumatkaan Suomen tiedetoimittajain liiton apurahan. Jukka Mikkonen on filosofian tutkija Tampereen yliopiston yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä. Jarkko S. Tuusvuori NTAMO:n kustantaja, vapaa tutkija ja kirjoittaja.