Olen kokenut tieto-opillisen oivalluksen kolmesti. Tunnetuin niistä on Matrix-elokuva (1999), jossa koneet käyttävät ihmiskehoja energialähteinä ja pitävät mielet vangittuina virtuaalitodellisuuteen, jossa ihmiset uskovat elävänsä. He eivät siis varsinaisesti voi tietää mitään uskomuksensa takia.

Saman tietoteoreettisen eli epistemologisen ongelman oli minulle esittänyt yliopistonlehtori Markus Lammenranta vuonna 1996, jolloin osallistuin hänen legendaariselle Johdatus tietoteoriaan -kurssille Helsingin yliopistossa. Luennoitsija kertoi tarkasti, kuinka vaikeaa on vastata skeptikolle, joka epäilee ihmismielestä riippumattoman todellisuuden olemassaoloa tai siitä saatavan tiedon mahdollisuutta.

Kolmas ratkaiseva kirkkauden hetki oli Lammenrannan teos. Luultavasti tuhannet opiskelijat ovat lukeneet Tietoteorian (Gaudeamus 1993) tenttikirjana. Varmaa on ainakin se, että Lammenrannan ja Matrixin jälkeen hyväuskoisuus karisee lukijasta, katsojasta ja kuulijasta. Itse asiassa ”varmaa” ei ole mikään, paitsi filosofiassa epäsuositussa fundamentalismissa.

Skeptikon asettama haaste – miten minä ihmismielenä voisinkaan saada tiedollisen kosketuksen ulkoiseen todellisuuteen – nousee jälleen esiin Lammenrannan täysin uudessa kirjassa Johdatus tieto-oppiin.

Arkijärjen mukaan ihmismielestä ja kielestä riippumaton todellisuus on kiistattomasti olemassa ja tiedettävissä, mutta niinhän ajattelivat virtuaaliympäristöstään myös Matrixissa elävät ihmiset. Sankari Neo valitsee kahdesta vaihtoehdosta punaisen pillerin, joka saattelee hänet aivan todellisuuden ytimeen – hyvin kauas aiemmin kokemastaan virtuaalimaailmasta.

Akateemisen filosofian keinovalikoimaan eivät normaalioloissa kuulu metafyysiset tabletit, mutta perusproblematiikka on tänään vuosisatojen jälkeen kuuma kiistanaihe: kuinka todistaa tiedon mahdollisuus epäilijälle. Tiedon haastavaa ajattelua selittää Malin Grahn-Wilderin toimittama kirja Skeptisismi (Gaudeamus 2016).

Jo Platon ajatteli, etteivät aistit anna tietoa tosiolevaisesta. Descartes taas ajatteli, että kaikkia aisteihin perustuvia uskomuksia voidaan epäillä. Vain omasta ajattelustamme voimme olla varmoja. Tieteentekijät ja tiedejournalistit tuskin epäilevät ”ulkoisen todellisuuden” olemassaoloa, mutta tieto siitä jää aina epävarmaksi ja keskeneräiseksi.

Valheen ja propagandan aika

Perinteisen tiedon määritelmän mukaan tiedoksi voidaan kelpuuttaa – informaation sijasta – tosi ja oikeutettu (hyvin perusteltu) uskomus. Jos uskon, että ulkona sataa, pitää mennä tarkistamaan, että näin todella on. Tieto ei voi perustua pelkälle oikeaan sattumoisin osuneelle arvaukselle. Ja uskomuksen täytyy olla tosi, koska valeuutisia, muuta disinformaatiota tai propagandaa ei voida pitää tietona.

Matrixissa Neon voidaan katsoa tietävän virtuaalitodellisuuden keinotekoisuudesta vasta, kun hänet on herätetty reaalitodellisuuteen todistamaan omin silmin maailman kolkko tila. Hän on siis oikeutettu uskomaan Matrix harhautukseksi. Lammenrannan käsittelyssä tieto-opilliset ongelmat ovat pitkälti filosofisia vastausyrityksiä skeptisismin haasteeseen – mikä on syynä myös Neon hämmentyneisyyteen.

Polttava kysymys on myös Lammenrannan nimeämä hyvetieto-oppi, joka pähkäilee älyllisten hyveiden roolia tiedossa. Kolmanneksi nousee tiedon normatiivisuus: tieto-oppia pidetään normatiivisena tutkimusalana, joka tutkii sitä, mitä meidän pitäisi uskoa. Mutta ei ole lainkaan selvää, miten tällaiset uskomuksia koskevat ”pitäisi”-väitteet tulisi ymmärtää.

Näistä kysymyksistä tietoteoreetikot vääntävät kansainvälisissä konferensseissa, joten skeptikolle avautuu sosiaalinen todellisuus, itsensä ulkopuolista maailmaa koskevasta epäilystään huolimatta.

Lammenranta tekee kirjassaan selväksi, että filosofia on kysymysten ja dialogisuuden tutkimusala: ”Yksimielisyyttä oikeasta tiedon määritelmästä ei edelleenkään ole”. Jos hetkeksi unohdetaan skeptisismi, jota Lammenranta pitää asiaa kysyttäessä uskottavasti argumentoituna kantana, voidaan tarkastella laajemmin filosofisten tietokäsitysten kenttää.

Kentällä toimivat myös käytännöllisestä filosofisesta lähtökohdasta aloittavat pragmatistit, joiden tarjoamaa vaihtoehtoa Lammenranta esittelee hahmotelmallisesti.

Voisiko pragmatismi vastata

Pragmatismiin onkin vaikea tarttua perinteisen filosofian eli puhtaasti käsitteellisen ajattelun keinoin, sillä pragmatismissa tieto kuuluu inhimillisen toiminnan piiriin – tieto on tutkimusta todellisuudessa, josta ihminen ei ole mitenkään tietoteoreettisesti epäilyttävällä tavalla irtonainen.

Todellisuus ei ole pragmatistille ”mielen ulkoinen maailma”, vaan tiedon kohteen lisäksi sosiaalinen ja aineellinen ympäristö, josta pragmatistikin hamuaa tietoa.

Platon ajatteli, että havaintotodellisuus samastuu luolassa elävien ihmisten näkemiin varjoihin, jotka syntyvät järjellä tavoitettavien ikuisten ja muuttumattomien ideoiden heijastuksista. Pragmatismi ei tee tällaista tiukkaa erottelua ”ilmenevän” ja ”todellisen” välille.

Pragmatismi harvoin kiinnostuukaan tietoteoriasta, sillä käytännöllisestä lähtökohdasta käsin tieto on totuudenmukaisuuteen tähtäävää tutkimusta, joka on altis virheille. Lammenranta käsittelee pragmatismissa keskeistä naturalismia eli uskoa tieteiden toistaiseksi parhaisiin tuloksiin sekä siihen liittyvää prosessireliabilismia, joka aivan oikein korostaa tiedonhankinnan menetelmiä.

Matrix-trilogian neljättä osaa varrottiin pari vuosikymmentä, Lammenrannan uutuutta kauemmin. Uusi kirja on hallittu ja kattava kokonaisuus kuten taannoinen Tietoteoria, joka pysyy toivottavasti lukulistoilla. Kuten Lammenranta viisaasti ja laajakatseisesti uutuudessaan toteaa, ”filosofiassahan mikään ei varsinaisesti vanhene”.

Tieto-opilliset kysymykset kestävät kiireettä vuosituhansia, mutta nyt disinformaation ja propagandan aikana tarvitaan filosofiaa, jolla erotetaan tieto luulosta.