Sisu on hellittämätöntä tahdonvoimaa, sinnikkyyttä ja lannistumattomuutta. Sisun käsite puolestaan on osa suomalaista kansallisidentiteettiä, kertoo Wikipedia. Nyt sisua ja sen suomalaisuutta on ensi kertaa kartoitettu syvällisesti – aiemmat ennakkoluulot kyseenalaistaen.

Sisun käsitteen uusi historia selviää FM Tanja Helmisen tuoreesta väitöskirjasta Pää- ja sivurooleissa sisu – sisu ja sisudiskurssi Suomen kirjallisuudessa ja suomalaisuutta koskevassa keskustelussa. Helminen käyttää Itä-Suomen yliopistolle tekemänsä kirjallisuuden alaan kuuluvan tutkimuksen aineistona erityisesti 1800- ja 1900-lukujen lehtikirjoituksia ja kanonisoitua kotimaista kirjallisuutta lähtien Johan Ludvig Runebergistä (1804–1877) ] ja Aleksis Kivestä (1834–1872).

Kaunokirjallisuudessa sisu-sanaa käytettiin 1800-luvulla vähemmän kuin 1900-luvulla, eikä esimerkiksi ruotsinkielisen Runebergin runoissa käytetä sisu-sanaa. Kiven Seitsemässä veljeksessä sana esiintyy, ja sillä on monenlaisia veljesten luonnetta, käytöstä, toimintaa ja asennetta kuvaavia merkityksiä.

Sisu on perinteisesti liitetty suomalaiseen urheiluun ja sotaan. Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi sekä talvi- ja jatkosodan puolustustaistelijat näyttivät sisukkaan mallia. Kirjallisuudessa Runebergin Saarijärven Paavo ja Väinö Linnan (1920–1992) Jussi Koskela edustavat sisukkuutta. Sisu-sanan käyttö 1900-luvun alussa ja vielä Linnan teoksissa kiinnittikin käsitteen yhä tiiviimmin suomalaisuuteen, suomalaiseen ”kansanluonteeseen”.

Helmisen väitös kuitenkin paljastaa sisu-sanan luultua monipuolisemmat merkitykset jo varhaisissa teksteissä. Suomen kirjakielen luoja Mikael Agricola (n. 1510–1557) viittasi termillä muun muassa luonteenpiirteeseen ja luontaiseen taipumukseen, käytökseen ja toimintaan. Myös nykypsykologian sisututkimus keskittyy sisuun universaalina yksilön ominaisuutena. Helmisen tutkimuksen mukaan sisu kuitenkin näyttää kollektiiviselta suomalaisuuden rakennuspalikalta.

Sisu kasvaa yhteisölliseksi käsitteeksi

Suomalaisuuteen sisukkaat ominaisuudet kytki ensimmäisenä piispa ja professori Daniel Juslenius (1676–1752). Jo 1703 hän kuvasi teoksessaan Suomalaisten puolustus kansakunnan identiteettiä. Siihen kuuluivat myöhemmin sisukkaina pidetyt piirteet kuten miehinen arvokkuus, erinomaiset ruumiinvoimat, voimakkuus, työteliäisyys, äkkipikaisuus, erityinen rohkeus, sankaruus, isänmaanrakkaus, kyky sietää raskaita kokemuksia, urhoollisuus sodassa ja kieltäytyminen hyväksymästä häpeällistä pakoa.

Agricolan ja Jusleniuksen aikoina 1500–1700-luvuilla sisu tarkoitti vielä sisäosaa ja sisäelimiä sekä elävien olentojen ominaislaatua ja luonnetta tai vaikkapa ilkeyttä ja häijyyttä. Sanakirjassa erotettiin toisistaan abstrakti ja konkreettinen sisu sekä sisu ja paha sisu jo vuonna 1838. Myös rohkeus sisun merkityksenä tunnettiin vuodesta 1860 alkaen. Samaan aikaan sisu liitettiin alueelliseen väestöön, pohjalaisiin, ennen käsitteen venyttämistä kattamaan kaikki suomalaiset viimeistään 1890-luvulla.

”Varhaisella 1900-luvulla sisu joko esitettiin tai tulkittiin osaksi suomalaisena pidettyä identiteettiä, kansanluonnetta tai mentaliteettia”, Helminen sanoo.

”On sisua todellisuudessa olemassa tai ei, sisu on ainakin esitetty tai tulkittu joitakin suomalaisia ihmisiä tai kaikkia suomalaisia koskevaksi ominaisuudeksi tai ominaisuuksien joukoksi.”

Kansallisen identiteetin rakentaminen onnistui parhaiten yhdenmukaisella kuvauksella suomalaisista työteliäinä, sitkeinä, kestävinä ja urhoollisina. Piirteet palvelivat suomalaisia matkalla omanlaiseksi yhteisökseen.

Helminen hahmotti historiallisesta ja kirjallisesta aineistostaan neljä suomalaisuuden sisutyyppiä, jotka ilmentävät erilaisia suomalaisuuden malleja: temperamenttinen uhmaaja, sitkeä sinnittelijä, määrätietoinen toimija ja onnistuva sankari. Hän pitää tyypittelyä hyödyllisenä jatkotutkimukselle.

”Sisutyyppejä olisi kenties mahdollista hyödyntää sellaisen suuren linjan tai kehityskaaren hahmottelemisessa, joka sisukkaan suomalaisuuden muotoutumisessa ilmensi suomalaisten toivottua tai todellisuudessa tapahtunutta kehitystä itsepäisistä ja sivistymättömistä yksilöistä yhteen hiileen puhaltavaksi sisukkaaksi kansaksi ja menestyväksi kansakunnaksi.”

Sisukkaat naiset näyttävät mallia

”Tutkimusaineistossani sisusta kirjoitettiin historiallisten henkilöiden ja fiktiivisten hahmojen, myös naisten, ominaisuutena”, Helminen kertoo.

Diskurssianalyyttinen tutkimusmenetelmä auttoi Helmistä haastamaan sisua koskevat vakiintuneet ”itsestäänselvyydet”, jotka tarkemmassa katsannossa osoittautuivat ennakkoluuloiksi. Esimerkiksi sisun samastaminen sotaisaan urhoollisuuteen tai urheilusuoritukseen jättää usein naiset huomiotta.

”Olen tuonut esiin naisten merkittävämmän roolin sisudiskurssissa ja siten tärkeämmän aseman sisukkaan suomalaisuuden tuottamisessa ja koko suomalaisuuskeskustelussa.”

Sisukkaan naisen ominaisuudet liittyivät pitkään kansalaisten ja kansakunnan moraalin vartiointiin, kasvatustyöhön sekä jonkinlaisen jatkuvuuden ja turvallisuuden tuottamiseen. Naisia ei vielä 1900-luvun alkupuolella pidetty yhtä aktiivisina yhteiskunnallisina toimijoina kuin miehiä, mutta sisun näkökulmasta heillä on oletettua näkyvämpi rooli yhteiskunnassa.

Käsitystä vastaa esimerkiksi Homsantuu, jonka Minna Canth (1844–1897) kuvaa villiksi ja kapinahenkiseksi, vaistojensa varassa toimivaksi luonnonlapseksi. Epäsovinnaisia, naisille asetettuja normeja rikkovia naisia, kuten aseisiin tarttuneita punaisia naisia, kuvattiin lehdissäkin toisinaan pahansisuisiksi tai moraalittomiksi ja jopa yhteiskunnalle vaarallisiksi. Näin oli myös vaikkapa Eeva Joenpellon kuvauksessa punaisten agitaattori Tilta Grönroosista, jota kuitenkin arvostettiin omiensa joukossa.

Toisaalta esimerkiksi Fredrika Runebergin kuvaamassa aatelisperheen Margaretassa on jopa sankarillista sisua, joka kytketään rohkeuteen, itsenäisyyteen ja isänmaallisuuteen eli yleensä miehiin liitettyihin ominaisuuksiin. Hella Wuolijoen kuvaama Loviisa Niskavuori taas on tulkittu perinteisen talonpoikaissuomalaisuuden edustajaksi ja vahvan suomalaisen naisen esikuvaksi, jota luonnehtivat päättäväisyys, työteliäisyys ja määrätietoisuus.
”Ainakaan aiemmassa kirjallisuuden- tai kulttuurintutkimuksessa ei ole juuri sisun näkökulmasta tehty yhtä näkyväksi sisukkaiden naisten roolia kuin omassa tutkimuksessani teen”, Helminen toteaa.

Sisällissodassa sisua oli molemmilla puolilla

Suomalaiseksi katsottuun kansanluonteeseen myönnettiin eri lähteissä kuuluvan itsepäisyyden, pahansisuisuuden, uppiniskaisuuden ja äkkipikaisuuden tapaisia piirteitä. Suomalaisten uskottiin kuitenkin pystyvän jalostamaan tällainen ”paha” sisu ”hyväksi” eli yhteistä kansallista hyvää palvelevaksi. Ajateltiin ja esitettiin, että kielteiset ominaisuudet eivät ole oikeanlaista sisua eivätkä siten edusta oikeanlaista suomalaisuutta.

”Suomalainen yhteiskunta tai valtio tuntui ottavan myös kuvaannollisesti vastuun kansalaistensa kehittämisestä hyväsisuisiksi”, Helminen sanoo.

”Toki itsepäisyys tai itsepintaisuus osoittautui ihan arvostetuksikin kansalliseksi ominaisuudeksi, kun sisua katsottiin tarvittavan taisteltaessa talvi- ja jatkosodassa yhteistä vihollista vastaan.”

Sivistyneistö piti itseään 1900-luvun alkuvuosikymmeninä sisukkaan suomalaisen ilmentymänä. Se katsoi luovansa kansallista identiteettiä sekä edistävänsä kansallista yhtenäisyyttä ja kansakunnan etua. Rahvaan sivistyneistö näki vielä maailmansotien välillä uhmakkaana, vallankumouksellisena ja kapinahenkisenä. Rahvaan sisu näyttäytyi ”pahana” eli esimerkiksi metsäläisyytenä ja arvaamattomuutena sekä alkoholinkäytössä, tappeluissa ja rikollisuudessa kieltolain aikana.

Sisällissotaan johtavissa tapahtumissa porvarit vastustivat lakkoilevan työväen vaatimuksia ja näkivät kapinahenkisissä työläisissä sosialistien sisua. Työväestö taas piti porvareita riistäjinä, joilla oli kapitalistin sisua. Sisällissotaa koskevissa lehtikirjoituksissa molempia puolia kuvattiin sisu-sanaa ja jopa suomalainen sisu -ilmausta käyttämällä.

”Sota punaisten ja valkoisten välillä olikin sekä kirjaimellista taistelua että kamppailua ’oikeasta’ suomalaisesta sisusta ja suomalaisuudesta”, Helminen sanoo.

Urheilu kantoi sisun tähän päivään

Urheilun katsottiin yhdistävän suomalaisia, heijastavan sisukasta suomalaisuutta parhaimmillaan ja lisäävän Suomen mainetta ja kunniaa maailmalla. Hyvin usein urheilijoiden sisukkaat uroteot kytkettiin lehtikirjoituksissa kaunokirjallisuuden kuvauksiin sitkeistä, työteliäistä ja urhoollisista suomalaisista ja jopa myyttisistä sankareista. Lisäksi oli niin, että sisu liitettiin suomalaisuuteen urheilukielessä viimeistään 1900-luvun alussa eikä vasta 1920-luvulla, kuten on aiemmin luultu.

”Suomalainen sisu -ilmausta käytettiin urheilua koskevassa kirjoituksessa viimeistään 1911, ei siis vasta urheilun kultakaudella. Nämä ovat keskeisiä sisuun liittyviä vanhoja uskomuksia ja piintyneitä käsityksiä, joista jostain syystä on haluttu pitää itsepintaisesti kiinni.”

Urheilun kontekstissa sisu vaikuttaa aidosti kollektiiviselta ja kansalliselta ominaisuudelta. Urheilu on elämänalue, jolla kansallinen identiteetti vahvistuu menestyksen hetkillä. Vaikka sisun merkitys urheilussa 1900-luvun jälkipuoliskolla väheni verrattuna 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, se toimi kansallisen identiteetin säilyttäjänä ja ikään kuin aktivoitui aina urheilumenestyksen myötä jälleen keskeiseksi suomalaisuuden elementiksi.

”Siksi sisu nostetaan vielä 2020-luvulla esiin, kun suomalaiset voittavat tai muutoin menestyvät urheilussa”, Helminen sanoo.

Kaiken kaikkiaan kuvitellun sisukkaan suomalaisuuden avulla on ainakin pyritty saamaan aikaan uutta todellisuutta. Tavoitteena on ollut entistä aktiivisemmat ja tiedostavammat suomalaiset sekä taloudellisesti menestyvä maa ja hyvinvoinnin lisäämiseen tähtäävä yhteiskunta.

”Erilaisilla sisun ja suomalaisuuden artikulaatioilla on siksi tuotettu ja muokattu tietoisestikin suomalaista kansallista identiteettiä, suomalaisena pidettyä mentaliteettia ja kansallista omakuvaa.”