Suomen tiedetoimittajain liiton julkaisu

Sodasta, resilienssistä ja suurryhmäidentiteeteistä

Kuva: Shutterstock

Minun käsitykseni itsestäni on aina ollut se, että olen resilientti. Resilienssi on muotisana, valtion johtokin puhuu psykologisesta resilienssistä. Ajatus on, että stressi ja epävarmuus kuuluvat elämään, ja meidän hyvinvointivaltion kasvattien tulee ymmärtää että pandemia voi iskeä, kuolema voi tulla. Ja että liika ahdistus ilmastonmuutoksesta halvaannuttaa ihmisen.

Minä olin sitä mieltä itsestäni. Olen matkustanut ympäri maailmaa, asunut epämiellyttävissä paikoissa, joutunut levottomuuksien keskelle Gazan kaistaleella ja Georgiassa.  Olen pyytänyt touhukasta nuorta erikoisjoukkojen miestä laskemaan konekiväärinsä kun hän astui vaalitarkkailijoiden bussiin Tadžikistanissa, olen neuvotellut eteläossetialaisen kollegan salakuljetuksen ulos Tbilisistä, kun maassa alkoi poikkeustila ja kyynelkaasu haisi. Olen hoitanut läheiseni sairaalaan verilammikosta, olen vieraillut kiovalaisessa sotilassairaalassa katsomassa Itä-Ukrainan konfliktissa haavoittuneita sotilaita. Aina toimintakykyisenä ja tyynenä.

Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja minä olin kotona, turvassa ja lämpimässä, ja aloin itkeä, vapista ja kouristella.

Suhteeni Venäjään on eräs tärkeimmistä suhteista elämässäni. Menin sinne ensi kertaa jo 1991, heti kun rajat aukenivat. Karjalassa oli köyhää ja kaoottista, mutta me joensuulaiset lukiolaiset pyöräretkellä nautimme maisemista ja paikallisten ihmisten uteliaisuudesta ja vieraanvaraisuudesta. Palasin maahan kolme vuotta myöhemmin. Ja sitten taas, ja taas. Ensirakkauteni oli venäläinen nuori mies, aviomieheni oli puoliksi venäläinen, puoliksi ukrainalainen, kotoisin Kirgisiasta, eli täydellinen esimerkki Neuvostoliiton etnopolitiikan monimutkaisuudesta. Asuin vuoden moskovalaisessa asunnossa, opin kielen sekä monet venäläisen olemisen kirjoittamattomat säännöt ja rakastuin Moskovan tylyyn charmiin. Vieläkin haaveilen Moskovan leveistä kaduista ja päättymättömistä metrolinjoista. Vieläkin rakastan venäjän kieltä ja kaikkea mitä siltä sain.

Ehkä tämän rakkauteni vuoksi en koko aikana jaksanut uskoa Putiniin. Näin, mitä hän hallintoineen teki ihmisille ja yhteiskunnalle, riitauduin joidenkin tuttavieni kanssa, olin eri mieltä appivanhempieni ja sukulaisteni kanssa. Mutta ajattelin aina, että alla on se kaikki kaunis. Kuin narsistisessa parisuhteessa elävä, muistelin Gorkin puistoa ja Bolšoi-teatterin kattokruunuja ja loputtomia bileitä asuntolassa, rakkauksiani. Jotenkin ajattelin, että nämä todellisuudet eivät ole päällekkäisiä, vaikka tietenkin ne ovat. Laiha lohtuni on ollut nyt, että tuntemistani venäläisistäkään harva uskoi tällaiseen katastrofiin. Tällaiseen teurastukseen, loppumattomaan mustaan paksuun savuun ja vereen.

Asuin Georgiassa juuri ennen vuoden 2008 sotaa. Olin muuttanut maahan keväällä 2007, jolloin vallassa oli Yhdysvaltain suosima nuori ja dynaaminen Mihail Saakašvili. Saakašvilin suuri haave oli palauttaa Georgian alueellinen yhtenäisyys. Televisiossa pauhasivat musiikkivideot, jossa maastopukuinen kaunotar lauloi sotajoukoille ja joissa Unity-niminen alus seilasi kohti Abhasian kapinamaakuntaa. Pohdin silloin television roolia isänmaallisuuden rakentamisessa ja sodan valmistelussa. Paljon myöhemmin väittelin aiheesta tohtoriksi.

Siteerasin väitöskirjassani psykoanalyytikko ja kolfiktitutkija Vamik Volkania. Volkan on vuosikymmenet kestäneellä rauhanneuvottelijan ja asiantuntijan urallaan perehtynyt suurryhmäidentiteetteihin. Volkanin mukaan meillä kaikilla on yksilöidentiteetin lisäksi suurryhmäidentiteetti. Meillä on psykobiologinen tarve tietynlaiseen ”me”-ryhmään kuulumiseen. Jo lapsina opimme, mihin ryhmään kuulumme. Tähän prosessiin kuuluu olennaisesti historiallisten tapahtumien sekä käyttäytymismallien oppiminen. Niiden avulla opimme vaikkapa, että sauna on suomalainen juttu tai että talvisota on osa suurta tarinaamme.

Kiinnostavinta Volkanin teksteissä minulle olivat valitut traumat ja kunniat. Valituilla traumoilla Volkan tarkoittaa yhteistä mentaalista mielikuvaa traumaattisesta kokemuksesta vihollisen käsissä. Valitut traumat syntyvät vuosisatojen mittaan tarinoissa: näin talvisota ei ole valittu trauma, isoviha sen sijaan voi olla. Valituista traumoista tulee tärkeitä symboleja, jotka tuovat suurryhmän yhteen. Toinen käsite ovat valitut kunniat: tarinat menneistä suurteoista ja sankareista pitävät osaltaan suurryhmiä koossa.

Suurryhmäidentiteetit ovat traumaattisia niille, jotka joutuvat ristiriitatilanteisiin. Vamik Volkan nostaa esimerkiksi georgialaisten ja eteläossetialaisten solmimat lukuisat avioliitot. Kuinka asennoitua tilanteeseen, jossa perheen sisällä kulkee konfliktin rintamalinja?

Tämä tarina on totta tuhansissa perheissä, omassanikin. Kun entinen puolisoni soitti isälleen, lasteni isoisälle, jonka vanhemmat ovat ukrainalaisia ja lapsuuden kieli ukraina, ja kertoi, että Venäjän televisio valehtelee ja Venäjä tappaa ukrainalaisia, entinen appiukkoni alkoi puhua ukrainaa. Vuosikymmeniin hän ei ollut tuota kieltä käyttänyt, mutta kuultuaan jotakin liian traumaattista, hänen huuliltaan soljui lapsuuden kieli. Tämän kuultuani itkin taas.

Sota jatkuu ja pitkittyy. Itken nykyään vähemmän, vain, kun puhun julkisesti aiheesta. Minun elämäni ja perheeni kokemukset sekä uutisissa näkemäni kauheat asiat kerrostuvat oudosti lomittain. Olen hyväksynyt sen, että en ymmärrä, mitä nyt tapahtuu.

Ehkä oma resilienssini on nyt trauman ja surun hyväksymistä.

Salla Nazarenko

Suomen Tiedetoimittajain liitto

JULKAISIJA

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

TOIMITUS

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti)