Elämä heitti nuoren idealistin Pellosta Keski-Amerikkaan 1980-luvun lopussa. Nyt hän työskentelee apulaisprofessorina Costa Rican yliopistossa.

Harva tietää, että Keski-Amerikan parhaassa yliopistossa on jo pitkään työskennellyt suomalainen apulaisprofessori. Soili Buska, 62, opettaa Latinalaisen Amerikan ja Keski-Amerikan historian kursseja Costa Rican yliopistossa. Lisäksi hän antaa peruskoulun yläasteen ja lukion opettajille päivityskoulutusta liittyen ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten rasismiin.

– Costa Rica on hyvin rasistinen maa. Kansallinen identiteetti on rakennettu valkoihoisuuden pohjalle, Buska sanoo.

Maan rasismi ilmenee hänen mukaansa muun muassa institutionaalisena rakenteellisena rasismina. Esimerkiksi vuonna 1977 säädettyä lakia alkuperäiskansojen maista ja alueista ei ole kunnioitettu. Kun alkuperäisasukkaat ovat ryhtyneet ottamaan maitaan takaisin, on syntynyt väkivaltaisia konflikteja.

– Ne ovat osoittaneet, että alkuperäisasukkaiden oikeudet eivät ole tärkeitä hallitukselle ja julkisille instituutioille. Usein näkee myös sosiaalisessa mediassa rasismin höystämää alkuperäiskansojen elintapojen ja oikeuksien vastusta. Vielä nykyisinkin kuulee sanottavan, että ”intiaanit ovat edistyksen este”.

Buska uskoi nuorena sosialismin tuovan muutoksen epäoikeudenmukaisuuksiin. Usko reaalisosialismiin kuitenkin mureni samoihin aikoihin, kun Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatshovin perestroikan uudistukset levisivät, Berliinin muuri kaatui 1989 ja Neuvostoliitto hajosi lopulta vuonna 1991.

– Ajattelin aiemmin, että sosialismi on tulevaisuus ja pitää tehdä vallankumous. Kommunismi ja reaalisosialismi olivat aikamoista uskontoa silloin. Ihmisethän yleensä haluavat uskoa johonkin parempaan. On helpompi uskoa kuin tietää.

Hämeenlinnan Sirola-opistossa marxismia opiskellut Buska aloitteli tuolloin yliopisto-opintojaan kaukana koti-Suomesta. Elämä oli heittänyt nuoren idealistin monen mutkan kautta Pohjois-Suomen Pellosta Keski-Amerikkaan Costa Rican yliopistoon.

– Yliopisto-opinnot auttoivat ajatteluni kehitystä tieteelliseen suuntaan. Yliopistolla oppi kriittistä ajattelua, mikä oli hyvin tärkeää.

Buska kuitenkin sanoo, ettei ole jättänyt sosialismiin kuuluneita arvoja.

– Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Minulla on pienestä pitäen ollut oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden maailmankatsomus. Se on se tuli, joka minussa on vieläkin.

Nyky-Venäjän toiminnasta hän sanoo olevansa kauhuissaan.

– Se vaikuttaa hirvittävältä. Todella ikävää, että tilanne on mennyt tällaiseksi. 1980-luvulla olin nuori ja enemmän kiinnostunut esimerkiksi sosiaalisesta elämästä ja muista kulttuureista tulleiden ihmisten tapaamisesta. Jos tällä elämänkokemuksella voisin palata siihen aikaan, voisi olla, että näkisin kaiken eri tavalla.

Kahviprikaatin mukana Nicaraguaan

Tapaan Soili Buskan hänen kotonaan Costa Rican pääkaupungin San Josén itäreunamilla. Buskan omakotitalolta on pari kilometriä matkaa hänen työpaikalleen Costa Rican yliopistolle.

Paikalliseen tyyliin kaikkien yksityisten asuintalojen pihat ovat tiukasti aidattuja ja lukittuja. Buskan pihaa suojelevat valkoiset kalterit.

Vuodesta 1989 Costa Ricassa asunut Buska puhuu sujuvaa espanjaa ja joutuu välillä haeskelemaan suomen kielen sanoja. Työasioista puhuminen onnistuu luontevammin espanjaksi. Äidinkielentaito pysyy yllä kontakteilla Suomeen.

– Puhun muutaman kerran viikossa äitini kanssa, olen yhteydessä ystäviini ja kuuntelen äänikirjoja suomeksi.

Buska kertoo ajattelevansa arkisia asioita suomeksi, työasioita espanjaksi ja näkevänsä unet espanjaksi. Espanjan kielikursseja hän ei ole käynyt, vaan hän on opetellut puhumaan ja kirjoittamaan käytännössä.

– Kun aloitin yliopisto-opinnot espanjaksi, en aina ymmärtänyt vitsejä. Kun muut nauroivat, minä olin ihan pihalla. Minua auttoi oppimaan kieltä nopeasti se, että kirjoitin ylös kaiken, mitä opettajat sanoivat.

Buska on kotoisin Tornionlaakson Pellosta, josta hän ylioppilaaksi valmistuttuaan lähti Sirola-opistoon Hämeenlinnaan. Vuonna 1983 kutsui Moskova, jossa hän opiskeli venäjää ja tähtäsi tulkiksi.

Muutaman vuoden kuluttua Buska palasi hetkeksi Suomeen, kunnes lähti Nicaraguaan 1988. Maa oli ollut paljon esillä sen takia, että Yhdysvalloissa Ronald Reaganin hallitus oli rahoittanut Nicaraguan sandinistihallintoa vastaan kapinoivia kontrasissejä.

Buska kertoo lähteneensä Nicaraguaan avustustyöhön opiskelijajärjestön kahviprikaatin mukana.

– Kahviprikaatit auttoivat nicaragualaisia kahvin poiminnassa. Olot olivat rankat. Asuimme parakeissa Matagalpan vuorilla, peseydyimme purossa, ja söimme vain papuja ja maissitortillaa päivästä toiseen.
Nicaraguassa Buskassa heräsi halu alkaa opiskella yhteiskuntatieteitä.

– Ensin ajattelin, että jään Nicaraguaan, mutta tuli mutka matkaan – eräs costaricalainen mies, joka kohta tulee tuolta suihkusta, Buska sanoo nauraen.

Tuosta miehestä, Gilbertistä, tuli sittemmin Buskan puoliso. Gilbert työskenteli toisen avustusjärjestön tehtävissä Nicaraguassa. Hän houkutteli Buskan Costa Ricaan loppuvuodesta 1989. Buska alkoi opiskella Costa Rican yliopistossa ensin yhteiskuntaopin opettajaksi mutta vaihtoi seuraavana vuonna historiaan.

– Yliopiston opetuksessa ei ollut mitään sosialistisia piirteitä. Nicaraguassa oli vaalit vuonna 1990, ja ihmiset juhlivat demokratian voittoa. Minulle se oli vähän vaikeaa, koska olin kuvitellut, että sandinistit voittaisivat.
Jännitteet näkyivät maiden rajalla. Buska oli Nicaraguassa asuessaan käynyt muutaman kerran Costa Ricassa ja todennut rajan ylityksen vaikeaksi.

– Costa Rican rajaviranomaiset kohtelivat minua huonosti ja yrittivät estää maahanpääsyni. He veivät minut kuulusteluun ja pyysivät rahaa. Kun palasin Nicaraguaan, he huusivat perääni, että älä tule takaisin.

Suomettunut Costa-Rica ei suututa hirviötä

Seikkailut Amerikan mantereella jatkuivat Yhdysvalloissa, kun Buska houkuteltiin stipendin turvin Indianan yliopiston tohtoriohjelmaan. Siellä hän vietti 1990-luvun lopun. Hyppäys markkinatalouden suurvaltaan sujui Buskan mukaan joustavasti.

– Ei minulla ollut enää silloin mitään isoja päähänpinttymiä poliittisesti. Olin jo tajunnut, että on ajateltava kriittisemmin joka suuntaan.

Yhdysvaltojen historiallista roolia Latinalaisessa Amerikassa tarkastellaan hyvinkin kriittisesti. Se on keskeisessä osassa, kun Buska opettaa Latinalaisen Amerikan historiaa Costa Ricassa, joka tunnetaan erittäin amerikkalaistuneena Keski-Amerikan valtiona. Yhdysvallat laajensi toimialuettaan Karibialle ja Keski-Amerikkaan 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, mukaan lukien Nicaraguan sotilaallinen miehitys, joka alkoi vuonna 1912. Nykyään Costa Ricassa ei ole sellaista kolkkaa, joka ei olisi amerikkalaisturistien valtaama.

– 1900-luvun alusta lähtien costaricalaiset ovat ajatelleet olevansa sivistynyttä ja järkiperäistä kansaa, jonka ei tarvitse pelätä Yhdysvaltain interventiota, kunhan eivät suututa tätä suurta hirviötä. Sen vuoksi hallitus ei tee edelleenkään mitään sellaisia päätöksiä, jotka olisivat Yhdysvaltain etuja vastaan.

Buskan mukaan costaricalainen media ei juurikaan kirjoita USA-kriittisiä juttuja. ”Suuren hirviön” mielistelyssä tuntuu olevan paljon samaa kuin erään pohjoisen Euroopan maan vuosikymmeniä jatkuneessa varovaisessa suhtautumisessa naapurin ”nukkuvaan karhuun”. Suomettuminen, finlandización, ei silti ole levinnyt terminä costaricalaiseen keskusteluun.

Yliopistoväki kirjoittaa lomillaan

Vuonna 1999 Buska palasi Yhdysvalloista Costa Ricaan ja työskenteli vähän aikaa yliopiston tieteellisen tutkimuksen vararehtorin avustajana. Sitten oli aika pakata jälleen matkalaukku ja lähteä seuraavaksi Guatemalaan. Hän työskenteli Guatemalassa reilut puoli vuotta etnisten suhteiden ja rasismin historiaa tutkivassa projektissa.

Buska palasi Indianan yliopistoon 2005 ja kirjoitti väitöskirjansa. Hän myös opetti vuoden ajan suomea historian opintojensa ohessa.

Tämän jälkeen Buska on työskennellyt Costa Rican yliopistossa.

– Väitöskirja muutti sillä tavalla elämääni, että saatoin vakiinnuttaa työpaikkani täällä yliopistossa.

Buska arvelee, että tieteen tekemisessä vaatimukset ovat samantyyppisiä Suomessa ja Costa Ricassa. Suomessa puhutaan paljon yliopistojen kolmannesta tehtävästä eli yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta.

– Täälläkin on käyty sitä keskustelua aika paljon, ja jotkut ovat siinä tehtävässä onnistuneetkin. Nykyään täällä tehdään paljon podcasteja ja videoita. Lähes kaikki akateemiset esitelmät ja keskustelut videoidaan yleisön saataville. Costa Rican yliopistolla on pitkä historia toteuttaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta sosiaalisen toiminnan projekteina.

Buska itse kirjoittaa parhaillaan Costa Rican Guanacasten maakunnan identiteetistä ja historiasta kirjaa, joka perustuu hänen omaan tutkimukseensa.

– Täällä on yliopistolla paljon byrokraattista kontrollia tutkijoiden ja opettajien tekemisiin. Aika menee lomakkeiden täyttämiseen, ja monesti akateeminen kirjoitustyö tehdään lomalla. Minusta tuntuu, että Suomessa akateeminen elämä on vapaampaa.

Buska kuitenkin huomauttaa, että hänen kontaktinsa suomalaiseen yliopistomaailmaan ovat vähäiset, mutta hän ei panisi pahakseen niiden vahvistamista. Parikymmentä vuotta sitten hän piti muutaman esitelmän Helsingin yliopistossa.

– Costa Rican yliopistolla ja Helsingin yliopistolla on ollut sopimus vaihto-opiskelijoista. Minullakin on ollut muutama suomalainen opiskelija kursseillani.

Buska käy Suomessa noin puolentoista vuoden välein. Koti-ikävää hänelle aiheuttaa nykymaailman epävarmuuden keskellä liian suuri etäisyys hänen äitiinsä, muihin lähisukulaisiin ja hyviin ystäviin.

– Sitä Suomea, mistä lähdin, ei enää ole. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut niin paljon, että sitä on vaikea enää tunnistaa.

Buskan äiti asuu Oulussa, veljistä toinen Espoossa ja toinen Sevettijärvellä kolttien alueella.