Emeritusprofessori Markku Kuisma on kirjoittanut toistakymmentä teosta Suomen taloushistoriasta. Alusta pitäen Kuisman erityinen kiinnostus on kohdistunut nimenomaan metsäteollisuuteen. Uusi teos kuvaa ja analysoi kiehtovasti 1600-luvulta alkaneen kehityksen vaiheet ja ennen kaikkea niiden katkokset, joita ovat tuottaneet sodat, teknologiset keksinnöt ja poliittinen kehitys. Katkoksista viimeisin on meneillään juuri nyt.
Kirjassa ei katsota vain Suomea, vaan Suomea myös maailman valloittajaksi 1600-luvulla nousseiden Euroopan kauppamahtien ja niiden keskusten Amsterdamin ja Lontoon – sekä Tukholman näkökulmasta. Kirjan pääkysymys on, miten ja millaisin keinoin Euroopan pohjoinen periferia kytkeytyi ja kytkettiin oman maanosansa metropoleihin.
Amsterdam oli neljä vuosisataa sitten Euroopan kiistaton kaupallinen hermokeskus. Suuret löytöretket olivat avanneet uusia kauppareittejä ja siirtäneet painopistettä Välimereltä Atlantille ja Pohjanmerelle. Alankomaiden rannikkokaupungit olivat perinteisiä merenkulkijoita ja kaukokaupan välittäjiä, ja missä eurooppalainen kolonialismi voimisti otettaan, siellä hollantilaiset olivat kärkijoukkona. Kapkaupunkiin hollantilaiset perustivat kauppa- ja sotalaivojensa huoltosataman, josta jatkettiin Aasian maustesaarille. Pohjois-Amerikkaan oli noussut Uusi Amsterdam, joka briteille menetettynä sai nimekseen New York. Kaukokaupan runsaat voitot kasasivat pääomia ja tekivät hollantilaisista Euroopan pankkiireita.
Amsterdamin kauppamahti oli nimenomaan merenkulkumahtia, Euroopan kauppalaivoista kolme neljäsosaa oli hollantilaisia 1600-luvun puolivälissä. Vuosittain laskettiin vesille kolmisen sataa uutta alusta. Paikallisilla telakoilla avautuivat ehtymättömät markkinat puun, raudan, köysien, tervan, pien, hampun ja purjekankaiden toimittajille. Tiheästi asuttu ja metsävaroiltaan köyhä Hollanti joutui tuomaan raaka-aineet enimmäkseen muualta. 1700-luvulta alkaen Hollannin ohi merimahteina kiilasivat Englanti ja Ranska, mikä tarkoitti niiden laivastojen valtavaa ja nopeaa kasvua – ja niiden materiaalien tarvetta.
Tervaa, pikeä ja puuta löytyi Itämeren perimmäisiltä rannoilta, Euroopan reunalta: harvan asutuksen, olemattomien kaupunkien ja mittaamattomien metsäerämaiden Ultima Thulesta. Miksi eurooppalaiset kauppakomppaniat eivät menneet sinne ja ottaneet tarvitsemaansa väkivalloin ja ulkoisella pakolla kuten Aasian maustesaarilla? Kuisma näkee kaksi perussyytä. Suomi oli elimellinen osa Ruotsia, joka oli 1600-luvulla valloitussodin laajentunut pohjoisen Euroopan suurvalta. Toiseksi pohjolassa oltiin innolla mukana avustamassa eurooppalaista maailmanvalloitusta. Kuisma siteeraa E.E. Kailaa vuodelta 1931:
Savon, Karjalan ja Pohjanmaan talonpoikain tervahaudoista oli lähtöisin se terva ja piki, joilla Englannin, Hollannin ja Ranskan mahtavain kauppahuoneiden ja komppaniain
Itä-Intian ja Kiinan-purjehtijat sekä Afrikan rantamaita tyhjentelevät orjalaivat oli sivelty ja tiivistetty, suomalainen piki ja terva kiilteli Trompin, De Ruyterin, Draken ja Nelsonin ja muiden merisankareiden fregattien ja linjalaivojen kyljissä.
Kolmannenkin syyn voisi ajatella. Kauppakomppaniat ja armeijat tarvitsivat tervaa, pikeä ja puutavaraa omiin laivoihinsa, niitä ei voinut myydä edelleen suurella voitolla kuten mausteita tai orjia.
Niinpä laivamateriaaleja ostettiin metropoleihin kaupankäyntinä. Ruotsille sallittiin jopa oman tervakomppanian perustaminen 1600-luvun jälkipuoliskon ajaksi, kun varteenotettavaa kilpailua muualta ei ollut. Tervakomppania keskitti koko hankintaketjun itselleen, säännösteli tuotantoa, määritti hinnat ja otti tuotoista ison siivun itselleen. Myöhemmin Venäjä ja Yhdysvallat tulivat tervamarkkinoille – jotka alkoivat hiipua 1800-luvulla rauta- ja höyrylaivojen yleistyessä.
1700-luvun loppupuolelle tervan rinnalle oli alkanut nousta vesisahaus ja sen kyky tuottaa lankkuja ja lautoja uudenlaisella tehokkuudella. Sahatuotteiden viennin arvo ylitti tervan 1830-luvulla ja 1800-luvun loppupuolella tulivat höyrysahat. Pian sen jälkeen alkoi paperin valmistus puukuidusta. Silloin kaikkien metsäteollisuuden tuotteiden päävientimaa oli Venäjä ja sen tarjoama valtava lähimarkkina, Pietari. Venäjä salli suuriruhtinaskunnalleen erioikeuksia ja alempia tulleja.
Kunnes kaikki itävienti loppui lokakuun vallankumoukseen 1917 ja kaikki vienti oli suunnattava länteen. Silloin paljastui, miten Euroopan metropolit olivat koko ajan pohjoiseen periferiaan suhtautuneet: se haluttiin pitää mahdollisimman vähän jalostettujen raaka-aineiden viejänä. Paperin vienti supistui minimiin, sen sijasta vietiin selluloosaa, josta paperia tehtiin metropolien tehtaissa. Sen ohella erilainen sahatavara kelpasi, kunhan sen hinta painettiin riittävän alas.
Käänne alkoi vasta 1950-luvulla, kun Euroopan integraatio avasi isoa markkinaa aivan uudella tavalla. Maailmansotien ja suuren laman synnyttämä protektionismi haipui sivulle talouskasvun nimissä. Paperi ohitti sellun 1960-luvulla ja Suomesta tuli puoleksi vuosisadaksi paperin tuotannon suurvalta:
Nopea talouskasvu yhdistyi kaikkialla läntisessä maailmassa keskiluokan nousuun ja työväenluokan emansipaatioon. Jotka puolestaan liittyivät demokratian läpimurtoon sekä koulutus- ja hyvinvointijärjestelmien laajentamiseen, kirjallisuuden, joukkomedian ja – mainonnan massiiviseen voittokulkuun – ja siten paperinkulutuksen ja paperiteollisuuden jatkuvaan kasvuun.
Kunnes paperin tehtävän alkoi 2000-luvulla nopeaan tahtiin korvata digitalisaatio ja verkkomaailman kasvu, paperin kultakausi oli ohi. Taas tehtaat tuottavat selluloosaa ja kartonkia. Onko tämä lopullista?
Kuisma korostaa, että historian kuluessa puun jalostusketjussa on jouduttu ottamaan useaan kertaan askel taaksepäin, jotta liiketoiminnassa on päästy eteenpäin. Terva oli paljon jalostetumpi tuote kuin lankuiksi ja laudoiksi sahattu tukki. Paperista jouduttiin palaamaan selluun ja sahatavaraan vuoden 1917 jälkeen, aivan kuten nyt paperin kultakauden jälkeen.
Samoin Kuisma korostaa, että puun osalta kautta historian tärkein yhtälö on Suomessa ollut tämä:
”Maassa on suuret havumetsät ja lähes olemattomat kotimarkkinat.” Puu on ollut ja on maan tärkein vientituotteiden raaka-aine. Ja puusta on raaka-aineeksi moneen suuntaan. Mediatiedoista tiedämme, että puun ympärillä on parhaillaan kiihkeä tutkimus- ja kehitystyö. Millaisia uusia jalosteita saattaa olla tulossa, voiko niistä tulla massatuotteita ja voiko Suomi niitä tuottaa ja myydä nykyisen globalisaation oloissa?
