Natseja myyttien takana

Myyttiä vai ei? (Kuva: Pixabay.com/Creative Commons CCO.)

Myyttiä vai ei? (Kuva: Pixabay.com/Creative Commons CCO.)

Natsit ovat aina überkiinnostavia. Heistä liikkuu yhä kaikenlaisia tarinoita.

Luin natsimyyteistä hiljattain tiedetoimittajien Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirjasta 101 historiska myter, ja taannoin törmäsin Simo Laakkosen ja Henrik Seegerin kiinnostavaan artikkeliin ”Kolmannen valtakunnan ympäristöpolitiikka” (teoksessa Sodan ekologia, 2007).

Historian kirjoittavat voittajat, sanotaan. Monien ihmisten mielissä natsivaikutus saastutti ja mitätöi kaikki saksalaisten hyvätkin saavutukset, eikä sieltä ole heidän mielestään koskaan, ei ennen sotia eikä sotien jälkeen, tullut paljon muuta myönteistä kuin ehkä autoja, oluita ja makkaroita.

Persson & Oldrup kertovat kansantarinoista, joiden mukaan Adolf Hitler olisi ollut kajahtanut yksikiveksinen homo tai jopa sukujuuriltaan juutalainen. Lyhytkasvuinen, kuppatautinen ja narkomaani. Keskitysleirit olivat liittoutuneiden tekaisemia valheita. Ellei tällaisia huhuja säännöllisesti oiottaisi, niistä tulisi epäilemättä yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, ja ne vaikuttaisivat jopa epäsuorasti mielikuvaan kaikista saksalaisista.

Niin hupaisaa kuin ehkä onkin mustamaalata Führerin ja kumppaneiden kaltaisia kiusankappaleita, historialliset myytit ovat vaarallisia, koska niillä monesti kuitataan vitseiksi asiat, joista pitäisi ottaa oppia ja joiden ei soisi enää koskaan toistuvan.

On varottava vääristelemästä historiaa, luomasta myyttejä. Edellä mainitut myytit ovat esimerkkejä täysin hihasta vedetyistä tarinoista, joiden on tarkoitus olla etupäässä jonkin sortin sukkeluuksia. Toinen tarinatyyppi ovat ne myytit, joissa tosiasioita ryyditetään jollain omiin tarkoituksiin sopivalla päättelyketjulla.

On kätevää esimerkiksi luoda myytti siitä, että natsi-Saksassa olisi vallinnut yhtenäinen pahuuden eetos. Mutta kuten Laakkosen ja Seegerin artikkelissa vihjataan, Saksa oli paradoksien valtakunta – äärimmäisen pahuuden joukkoon mahtui myös äärimmäisen edistyksellisiä asioita.

Tieteen ja teknologian lisäksi natsit harrastivat esimerkiksi luonnonsuojelua, ja natsi-Saksan vuonna 1933 voimaan tullut eläinsuojelulaki oli sangen edistyksellinen. Kasvissyöntikin oli natsijohtajien parissa melko yleistä. Tätä pidettiin aikoinaan outona, ja siitä kai lähtikin liikkeelle outo käänteinen myytti: jos natsit olivat kerran eläinsuojelijoita ja kasvissyöjiä, asia olisi kai sitten myös toisin päin. Muistan nähneeni tällaista ”argumentointia” vielä opiskeluaikanani 90-luvulla.

Natsien yhteydessä mieleen juolahtavat tietysti myös uusnatsit. Uusnatsit ovat melkoisen kirjavaa porukkaa, ja Hitlerin hallinnossa monet heistä olisikin passitettu pelkän pärstäkertoimen tai geeniperimänsä perusteella suoraan keskitysleiriin.

Uusnatsismin monimuotoisuus osoittaakin, että minkä tahansa asian voi perustella mieleisellään tavalla, jos maailmankuva perustuu mielikuviin ja myytteihin. Merkittävin yhdistävä tekijä on kuitenkin kai muukalaisviha, jota voidaan mytologisoida ties millä argumentilla tarpeen mukaan: vievät työpaikat ja elävät työttömyyskorvauksilla!

Toiseuden pelko kasvaa helposti erilaisissa nurkkakuntaisissa yhteisöissä, joissa on edullista syytellä muita omista ongelmistaan.

Myyttien murtamisessa on loputon työ, mutta se on tarpeen, jos haluamme oppia historiasta ja tunnistaa nykyajassa vaikuttavan vaarallisen aineksen. Kansallissosialistit eivät olleet mikään Iron Sky -elokuvan parodiapoppoo. Eikä Hitler höperö kiveksetön käppänä, vaan terävä strategi, joka vain toteutti järjestelmällisesti vahingollista maailmankatsomustaan.

Nykyaikanakaan vaarallisimpia eivät ole toreilla mellastavat ääriainekset, vaan päättäviin asemiin pyrkivät terävät strategit, jotka vain toteuttavat järjestelmällisesti omaa maailmankatsomustaan.

 

Strategiapuhe on demokratian vastakohta

Anu Koivunen

”Politiikka on konfliktien ratkaisemista demokraattisin keinoin”. Näin totesi keskiviikkona Suomessa vieraillut Ruotsin feministisen aloitteen puhenainen Gudrun Schyman. Miten kirkkaasti sanottu! Tunsin, miten ryhtini koheni, istuin suoremmassa, hartiat rentoutuivat, hengitin. Tuntui kansalaiselta. Tarjoamatta mitään erityistä poliittista ohjelmaa Schyman kutsui esiin näkemyksen ja tavan puhua politiikasta, joka on Suomessa harvinainen ja puuttuu käynnissä olevasta eduskuntavaalitaistosta kokonaan.

Sen sijaan julkisuutta hallitsee strategiapuhe, joka politiikan käsittämisen tapana on pikemminkin demokratian vastakohta. Mantra, jota niin keskusta ja kokoomus kuin Sitra toistelevat, on ”strateginen hallitusohjelma”: kolmesta viiteen tavoitetta, joita seuraten seuraavasta hallituskaudesta tulee tavoitteellinen ja tehokas. Näin luvataan.

Samalla kun puolueet kieltäytyvät yksilöimästä, mistä ne haluavat leikata kaavailemansa miljardit vaalien jälkeen, keskustan ja kokoomuksen strategisissa ohjelmissa on omat osionsa, joissa käsitellään päätöksenteon muotoja: ”Valtioneuvoston työssä siirrytään kollegiaaliseen työtapaan siiloutumisen estämiseksi”, ”Strategisia tavoitteita ja kärkihankkeita johdetaan, seurataan ja mitataan korkeimmilla prioriteeteilla”, ”Kaikilla tavoitteilla vastuullinen omistaja (ministeri)”, “Ministeriöjakoa on voitava joustavasti muuttaa pitkän aikavälin strategisten painopisteiden mukaan. Hallituksen keskeisimpien, poikkihallinnollisten hankkeiden johtamiseen nimitetään vastuuministerit”, ”Päätöksenteko perustetaan aikaisempaa vahvemmin näyttöön ja tutkittuun tietoon” ja ”Yhteiskuntaa uudistetaan ketterien kokeilujen avulla”.

Niin puolueiden vaaliohjelmat kuin Sitran Visio Suomelle tarjoavat havainnollistavat kaaviokuvat uudesta valtiosta ja johtamisjärjestelmästä, jota myös valtiovarainministeriön alainen OHRA-hanke on kehittänyt. Niissä on tavoitteita, hankkeita, nuolia, periaatteita, prioriteetteja ja prosesseja mutta – havainnollista kyllä – niistä puuttuvat kansalaiset ja demokratia. Strategiapuheessa kansalaisella on paikka vain mykkänä vaalikarjana.

Strategiapuheen tehokkuuden ja kirkkauden aura rakentuu olettamukselle vaalienjälkeisestä yhteiskunnasta kuin maagisesti uutena ja viikossa yhteen, yhtenäiseen strategiaan jäsentyvänä. Oireellista lieneekin, että keskustan tammikuun lopussa julkaisema hallitusohjelmakaavio oli tyhjä kuori: kuin management-konsulttien powerpoint-diapohja, jonka uusi hallitus voi täyttää.

Strategiapuheesta on siivottu kokonaan pois politiikan ja demokratian ytimessä oleva tietoisuus ristiriidoista, menneistä, nykyisistä ja tulevista. Konfliktit ikään kuin katoavat, kun ”uusi tapa” on ”määrätietoinen päätöksenteko”. Tässä ajattelutavassa ja sanamagiassa historia pyyhkäistään pois ja aloitetaan ”uusi aika”. Tulevaisuudenkuvina visiot tuovatkin mieleen lähinnä Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmat.

Puhe strategioista, hallitusohjelman sivumäärästä ja tavoitteiden lukumäärästä vie tehokkaasti tilan ja ajan siltä kysymykseltä, mitkä konfliktit kukin puolue tunnistaa tärkeiksi, miten ne haluavat konfliktit ratkaista ja kenen kanssa.

Siksi se on perustaltaan demokratian vastakohta.

Isänmaa ja ihmiskunta

Anu Koivunen

Päivystäväksi dosentiksi voi pätevöityä vain mediassa toimimalla, totesi Ville Pernaa Helsingin Sanomain Säätiön rahoittaman Asiantuntijuus mediassa –tutkimuksen julkistamisseminaarissa. Tämä Mari K. Niemen ja Ville Pitkäsen tutkimustulosten innoittama toteamus oli tilaisuuden parasta antia: aivan liian harvoin yhteiskunnan ja kulttuurin tutkijoita kehotetaan ”sentti sentiltä” laventamaan oman asiantuntemuksensa alaa julkisen keskustelun tarpeisiin.

Poliittisen historian dosentti Pernaa antoi laskujensa mukaan yli tuhat haastattelua vuosina 2007–2013 työskennellessään Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajana. Arvostettuna kotimaan politiikan kommentaattorina ja nykyisin Suomen Kuvalehden päätoimittajana työskentelevänä Pernaalla olikin varaa vailla defensiivisyyttä kyseenalaistaa valtio-opin professori Matti Wibergin myrkylliset näkemykset median ylläpitämästä ”valeasiantuntijoiden” ja ”hölöttäjien” ”asiantuntijakuplasta”. Pernaa jopa tunnusti, ettei hänellä ole ainuttakaan Wibergin peräänkuuluttamaa valtio-opin opintopistettä.

Kaltaiselleni päivystäville dosentille – yhteiskunnallisia kysymyksiä alinomaa pohtivalle ja kommentoivalle humanistille – Pernaan puheenvuoro oli vapauttavan epädramaattinen. Julkisessa keskustelussa toimiminen on omanlaisensa kompetenssi, joka edellyttää tutkijoilta median toimintatapojen ymmärtämistä – ja toimittajia, jotka myös käsittävät, miten tutkimus- ja tiedemaailma toimii. Tutkijana joutuu jokaisen haastattelupyynnön kohdalla miettimään oman asiantuntemuksensa alaa. Jos sitä ei mieti, silloin tutkijalla on ongelma. Kuten Pernaa ja monet Niemen ja Pitkäsen haastattelemat toimittajat vakuuttavat, paljon isompi ongelma on kuitenkin tutkijoiden taipumus kutistaa itsensä ja määrittää oman asiantuntemuksen ala liian kapeaksi.

Niin julkistamisseminaarissa puhunut professori Päivi Korpisaari kuin Pernaa siteerasivat yliopistolakia, jonka mukaan yliopistoilla on velvollisuus ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten… yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Korpisaari korosti, miten tutkijoiden pitää olla asiantuntijoina olla puolueettomia ja kertoa oikeaa tietoa. Vaikka onhan niitä sellaisiakin tutkijoita, jotka haluavat vaikuttaa, hän mainitsi lopuksi.

Tutkijoiden osallistumista julkiseen keskusteluun ei kuitenkaan voi ajatella vain asiatietojen välittämisenä ja tutkimustuloksista tiedottamisena. Kuten Niemen ja Pitkäsen tutkimuksesta käy ilmi, tutkijat eivät suinkaan ole median käyttäminä asiantuntijoina monopoliasemassa: virkamiehet ovat yhtä suuri ryhmä, ja esimerkiksi Ruotsin perspektiivistä käsin suomalaisessa julkisuudessa pistää silmään paitsi virkamiesten myös pankkiekonomistien keskeinen asema talousuutisoinnissa ja univormuihin pukeutuneiden sotilaiden käyttäminen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kommentaattoreina. Kolmanneksi suurimmaksi asiantuntijaryhmäksi ovat kiilaamassa toimittajat, joita toiset toimittajat haastattelevat.

Niin pääministeri, ulkoministeri kuin puolustusministeri ovat kuluneen vuoden aikana kritisoineet tutkijoita “mielipiteiden” esittämisestä, mutta itse pidän ongelmana pikemminkin julkisen keskustelun yksiäänisyyttä. Vain harvoin mediassa nähdään vaivaa eri näkemysten esiintuomiseen. Suomalainen julkinen keskustelu kaipaakin lisää, ei vähemmän erilaisia analyysejä, näkemyksiä ja spekulaatioita.  Toimittaja voi kaivata tutkijalta tukea omalle tulkinnalleen, mutta tutkijalla on kaikki mahdollisuudet tarjota myös uusia näkemyksiä.

Demokratian ihanteiden ja moniarvoisen julkisuuden tavoittelun näkökulmasta päivystävässä dosenttiudessa onkin kyse tutkijanetiikan ytimessä olevasta yhteiskuntavastuusta ja tehtävästä, joka yliopistoilla lain mukaan myös on: kasvattaa opiskelijat ”palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. Viime kädessä kyse on siitä, haluaako tutkijana osallistua julkiseen keskusteluun ja sen määrittämiseen, mikä kulloinkin on – julkistamistilaisuuden päättänyttä Heleena Savelaa siteeraten – ”olennaista, tärkeää, totta”. Vai ajatellaanko, että siitä päättävät muut.