Kakkapuhetta

Antti Immonen

 

Ihmisen suolistossa viihtyviä kolibakteereja. (Kuva: Pixabay.com / Creative Commons CC0.)

Ihmisen suolistossa viihtyviä kolibakteereja. (Kuva: Pixabay.com / Creative Commons CC0.)

Taannoin monissa viestintävälineissä uutisoitiin, kuinka erilaisia sairauksia saatetaan hoitaa tulevaisuudessa ulostekapseleilla. Monet sairaudet johtuvat vääränlaisesta mikrobistosta, joten lääkkeeksi määrätään elimistölle luontaisia mikrobeja. Ja niitä on kakassa.

Jäin ajattelemaan asiaa, koska tässä hoitomuodossa joudutaan lopullisesti luopumaan perinteisestä länsimaisesta ihmiskuvasta, jossa ihminen nähdään ainutkertaisena kokonaisuutena, eliöiden eliönä, riippumattomana luomakunnan kruununa. Mutta ihmiskeho onkin siis erittäin riippuvainen mikrobeistaan ja näille sopivasta elämänmuodosta.

Ihminen on superorganismi, joka koostuu eri eliöistä. Olemme evoluution aikana ulkoistaneet kehon toimintoja sisällämme asuville lajeille, joiden tuhoutuminen syystä tai toisesta aiheuttaa meille ongelmia – sairauksia ja kummallisia oireyhtymiä.

Niiden tutkimus on aika uutta, koska vasta hiljakkoin on alettu tajuta, miten moneen asiaan sisällämme elävät mikrobit vaikuttavat. Monet sairaudet johtuvat elimistön normaalin mikrobitasapainon järkkymisestä. Allergiat, suolistosairaudet, mielenterveysongelmat. Luultavasti monet sellaisetkin asiat, joita emme osaa vielä edes kuvitella.

Brittiläinen biologi ja tiedetoimittaja Alanna Collen on kirjoittanut aiheesta perusteellisen teoksen 10 % Human (HarperCollins, 2015). Teoksen nimi viittaa siihen, että ihmisyksilö muodostuu itse asiassa vain kymmenesosaltaan ihmissoluista. Loput 90 % soluista ovat mikrobeja – bakteereja, sieniä, arkkieliöitä ja viruksia. Sisuksissamme asustaa noin 100 biljoonaa mikrobia.

Collen alkoi kartoittaa alan tutkimusta, koska sai tutkimusmatkalla Malesiassa punkinpuremasta trooppisen infektion, ja siihen määrätyt lukemattomat antibioottikuurit sekoittivat hänen mikrobistonsa toiminnan. Lopulta antibiootit tappoivat taudinaiheuttajan, mutta tuhosivat samalla myös suuren osan hänen luontaisista mikrobeistaan.

Collen alkoi kärsiä selittämättömistä oireista: ihottumista, ruoansulatusongelmista ja monenlaisista infektioista. Hän halusi terveytensä takaisin.

Ihmiskehon mikrobitutkimuksen eturintamassa on yhdysvaltalainen Human Microbiome Project -hanke, jossa pyritään selvittämään mahdollisimman suuri määrä ihmiskehon mikrobien DNA:ta. Toinen merkittävä hanke on American Gut Project, jossa tutkitaan ihmiskehon mikrobinäytteitä, jotta saataisiin selville lisää meissä asuvista lajeista ja niiden vaikutuksesta terveyteemme. Tämä on mahdollistunut DNA:n sekvensointitekniikan hiljattaisen kehityksen ansiosta.

Collenin ulostenäyte tutkittiin American Gut Projectin laboratoriossa, ja paljastui, että iso osa hänen suolistonsa bakteerilajeista oli hävinnyt – todennäköisesti antibioottien vuoksi. Hän päätti muuttaa ruokailutottumuksiaan saadakseen bakteeristonsa jälleen tasapainoon.

Hänen kohdallaan ruokavalion muutos toimi, ja mikrobit alkoivat toipua. Tavallisesti ajattelemme, että ruoan ravintokoostumus vaikuttaa ”meihin”, mutta Collenin mukaan pitäisi ensisijaisesti ajatella, miten se vaikuttaa mikrobeihimme.

Ravitsemuksella voi todellakin ohjailla sisuskaluissa kuhisevaa elämää: osa mikrobeista elää proteiinilla, osa sokereilla, jotkut lajit ties millä. Oikealla ruokavaliolla ja hyviä mikrobeja suosivilla elämäntavoilla voi ennaltaehkäistä vaivoja, jolloin lääkintää tai muita kepulikonsteja ei tarvita. Mutta toisinaan hoitotoimetkin ovat tarpeen, ja silloin voi auttaa ulosteensiirto.

Miksi hoitomuodoksi on sitten valittu juuri uloste? Miksemme voisi vain nielaista maitohappobakteerikapseleita ja hörpätä päälle AB-piimää?

No ainakin siksi, että suolistomme lajikirjo on liian suuri, jotta voisimme löytää kuhunkin sairauteen sopivat hyödylliset pöpöt. Maitohappobakteerivalmisteet saattavat toki auttaa johonkin vaivaan, mutta bakteerilajit niihin on valittu melko sattumanvaraisesti. Lisäksi niistä saadaan niin vähän bakteereja, että ne kulkevat lävitsemme muodostamatta suolistoon pysyvää kantaa. Hyöty kestää siis vain niin kauan kuin valmisteita syödään.

Sen sijaan ulosteensiirrolla suolistoon saadaan palautettua mikrobiston normaali tasapainotila. Koska monet uudet elintasosairaudet näyttäisivät juontuvan mikrobien toiminnasta, tutkijat ovat innoissaan. Ehkä myös koko ajan yleistyvää autismia, liikalihavuutta, ärtyvän suolen oireyhtymää, Crohnin tautia ja depressiota voidaan hoitaa ulosteensiirroilla?

Yksi perusongelma ovat ulostesiirteiden mukana mahdollisesti siirtyvät tuntemattomat mikrobit. Toistaiseksi siirteet pyritäänkin hankkimaan potilaan lähipiiriltä, jotta mikrobisto olisi mahdollisimman samanlainen.

Yhdysvalloissa ulostesiirteitä saa kuitenkin myös hyötyä tavoittelemattomasta OpenBiome -ulostepankista, joka toimii samalla tavalla kuin veripankit. Luovuttajien uloste tutkitaan, pakataan ja jäädytetään, minkä jälkeen se on tilattavissa mahdollisten potilaiden hoitoon. OpenBiome toimii jo 33 osavaltiossa. OpenBiomen hyvien kokemusten perusteella lienee vain ajan kysymys, milloin konsepti kopioidaan eri puolille maailmaa.

Muualla maailmassa on tehty kokeiluja pienemmillä ulostepankeilla.

Hei, ehkä tästä saisi Suomelle uuden vientituotteen?

 

http://www.harpercollins.co.uk/9780007584031/10-human
http://www.hs.fi/hyvinvointi/a1445743946913
http://www.nature.com/nature/journal/v521/n7551_supp/full/521S10a.html

 

Innovaatioähkyn musta pörssi

Riitta Oittinen

Ystävyysmarkkinat Internet Yami-ichi -tapahtumassa, jonka järjestäjänä toimi digitaalisen kulttuurin ja teknologian keskus iMAL (kuva: Riitta Oittinen).

Kansainväliseen maineeseen noussut japanilainen Kenji Kawakami lanseerasi lähes kolmekymmentä vuotta sitten ilmiön chindōgu, joka tarkoittaa hyödytöntä ja absurdia keksintöä. Kawagamin kirjan 101 Unuseless Japanese Inventions: The Art of Chindogu (1995) keksinnöistä moni voisi olla melkein hyödyllinen. Niitä ovat takaraivoon asennettava iso imukuppi, jonka pikakiinnitys metrovaunun seinään pitää väsyneen matkustajan pystyssä tai hammasharja, jolla saa harjattua ylä- ja alahampaat yhtaikaa. Joitain chindōgu-härpäkkeitä katsoessa nauru voi juuttua kurkkuun. Sellainen on esimerkiksi työvoiman pakkojoustavuuteen viittaava, kaulassa roikotettava puinen Anywhere office-työpöytä.  Entä miltä kuulostaa antistaattisin huiskuin varustettu potkupuku, johon puettu taapero voisi ryömiessään samalla kerätä pölypallerot nurkista?

Lentokonesuunnittelua opiskellut Kawakami totesi yli 10 vuotta sitten tehdyssä haastattelussa chindōgun olevan kulutuskulttuurin anarkistinen antiteesi, joka hylkää kapitalistisen hyödyntavoittelun. Samassa haastattelussa Kawakami analysoi myös silloisen digimaailman vauhtia: tietty sana löytyy nopeasti elektronisesta sanakirjasta, mutta etsintä ei anna älyllistä tyydytystä. Sen sijaan sanakirjaa ja omia käsiä käyttämällä asian selvittäminen (teko) muuttuu henkiseksi.

Nykyisin Kawagamilla on  julkaisuja ja museoesiintymisiä ja tukenaan kokonainen yhteisö.* Vaikuttaakin kuin jotkut uuden sukupolven keksijöistä ja Internet-aktiiveista olisivat inspiroituneet hänestä. Internet Yami-ichi (Internet Black Market) on Japanissa kehitetty tapahtuma, jonka ideana on ”tuoda Internet reaalimaalimaan” eli yhteiseen fyysiseen tilaan. Vuonna 2012 ensimmäisen kerran Tokiossa järjestetty Yami-ichi sanoo keskittyvänsä ”Internetin syrjäkujiin”. Chindōguun verrattavaa kulttimainetta sillä ei ole, mutta aihetta taustoittavalla videolla on yli 40 000 katsojaa.

Brysseliin Yami-ichi rantautui vuoden loppupuolella, Berliinissä tapahtuneen Euroopan ensiesiintymisen jälkeen. Ajattelin surffata trendin harjalla ja tutustua Brysselin Yami-ichiin, johon oli rekrytoitu osallistujia avoimella haulla. Jotta en olisi vaikuttanut paikan päällä aivan tollolta, tein nopean taustahaun. Sen perusteella tämä kokeellinen tapahtuma on syntynyt vastareaktiona suurten online -yritysten kuten Facebookin ja Googlen sanelemiin rajoituksiin. Yami-ichissä pitäisi yhdistymän punk-kapitalismi ja uusi värkkäyskulttuuri, taidetta ja kaupallisesti epäonnistuneita keksintöjä unohtamatta. Uteliaisuuttani kutkutti muun muassa Twitter-viestejä elävänä huutava Internet dude, eli digitaalisen muuttuminen analogiseksi.

Belgia ei kuitenkaan ole Euroopan Japani, joten meno oli vaisumpaa ja vähemmän kekseliästä kuin japanilaisessa videossa, vaikka osallistujia oli eri puolilta maailmaa. Internetistä inspiroituneet hankkeet, esineet ja pienimuotoiset performanssit kommentoivat Internet-kulttuuria sinne ja tänne. Esimerkiksi belgialainen pienkustantamo on julkaissut viisi kirjaa Tumbl-kuvapalveluun ladatuista kissakuvista. Erään osallistujan “erittäin lyhyeksi ja käsittämättömän kauniiksi” mainostaman äänen pääsi kuulemaan kuulokkeilla euron maksulla. Se oli Mac-tietokoneen käynnistysääni. Myynnissä oli myös tavallisia kiviä joille oli luotu omat verkko-osoitteet.

Pääsääntöisesti tuotteistaminen – kuten vesiliukoiset kuvaketatuoinnit tai tykkäyspeukulla koristellut ilmapallot – keskittyi enemmän fanikulttuuriin kuin kriittisyyteen saati vastarintaan. Pikkunälkään sai napostella #-merkin muotoisia leivonnaisia. Virtuaalisen pilvipalvelun sijasta tarjolla oli paikan päällä valmistettuja hattaroita. Osa myynnissä olleista tuotteista olisi voinut olla kaupan lähes missä tahansa pientuottajamarkkinoilla, kuten laserleikkureilla tehdyt korut ja tietokonegrafiikalla koristellut tekstiilit.

Käsittelyssä olivat myös nettivalvonta ja huomiotalous. Edelliseen liittyen esiteltiin miten ommella kännykälle signaalin estävä säilytyspussi ja kaupiteltiin biometrisiä laitteita huijaavia silikonisormenjälkiä design-rasiassa – ja designin hinnalla. Huomionhaluiset pääsivät halvemmalla, sillä Facebookin käyttäjät saattoivat ostaa ystäviä pilkkahinnalla.

Brysselin Yami-ichi ei varsinaisesti vienyt Internetin syrjäkujille, vaan osallistujat korkeintaan vilkuttivat sinne Internetin valtatien kupeesta. Tämä lie ymmärrettävää, sillä Yami-Ichin osallistumisohjeet painottavat hauskanpitoa, laillisuutta ja sitä, ettei ketään vahingoiteta.

Tilaisuuden uusinfantilismi vaikutti kumpuava nostalgisesta suhteesta vähemmän pelottavaksi ja aggressiivisesti miellettyyn alkuajan Internet-kulttuuriin. Viihteenä, tekijäkulttuurin ilmentymänä ja taiteen foorumina Yami-Ichi on kiinnostava sinänsä.

Vaikka ongelmien käsittely jäi pintaraapaisuiksi, jotkut hankkeet esittelivät korjausliikkeitä nyrjähtäneeseen maailmaan: muutama nokkela tuotekehittely tai parodia saattaakin tuupata miettimään onko todellisuus joltain osin vitsejä kammottavampaa. Pilamielessähän virtuaaliystäviä voi hankkia pikkurahalla, mutta vain harva pystyy manipuloimaan markkinoita ostamalla hankkeelleen miljoonia virtuaalitykkäyksiä. Jos tietosuoja ei toimi, silikonisormenjäljet tai kännykän suojapussi tarjoavat laihaa lohtua.

Yami-Ichin yksi hyvä puoli saada osa tietokoneiden ääressä kyyhöttävistä nörteistä ihmisten ilmoille ja tapaamaan toisiaan. Koska tutkimus ja kehittämistoiminta ovat nykypäivän mantra, Yami-ichin kaltaisissa tapahtumissa nähtäneen innovaatioähkyn ja Internetin yhdistämisen pulautuksina syntyneitä (sivu)tuotteita myös jatkossa.

_ _ _ _ _ _ _ _ _

* Chindōgu-yhteisön sivujen yksi neljästä, erikseen esitellystä henkilöstä on niksi-Pirkan toimittaja Anssi Orrenmaa.

Opas innovaattoreille

Pekka Wahlstedt

Kari Leppälä: Innovaattorin opas. Hyödynnä muutos ja hallitse yllätyksiä
Gaudeamus 2014 206 s.

 

Tiede ja teknologia ovat mullistaneet ihmisen elämän ja ympäristön. Etenkin parinvuosikymmen innovaatiot tietokoneet ja matkapuhelimet ovat suoranaisia ihmeitä, joista harvat osasivat edes uneksia.

Usein tieteen ja teknologian voittokulun johtotähtenä on 1700-luvun valistusfilosofien tapaan pidetty järkeä, loogista päättelyä ja systemaattista kokeiden tekemistä.

Vasta viime aikoina on huomattu että monien innovaatioiden taustalla on enemmän intuitiota ja käytännöllistä hiljaista tietoa ja jopa sattumaa kuin loogista päättelyä ja suoraviivaista tieteen soveltamista. Todella suuret keksinnöt ovat myös keksijöilleen odottamattomia yllätyksiä, jotka alituisesti muuttuvan maailman virta on heittänyt heidän eteensä.

Ilman muutosta ja yllätyksiä ei synny mitään uutta, mutta alituisen muutoksen ja yllätysten kaaoksessa on mahdotonta elää ja saada mitään aikaan.

Diplomi-insinööri ja tietokirjailija Kari Leppälä yrittää rakentaa siltoja muutoksen ja yllätysten ja hallinnan ja suunnitelmallisuuden välille. Leppälä käy läpi tieteen, tekniikan ja talouden historiaa ja esittelee monien meille selviöiksi muodostuneiden innovaatioiden kehityksen omituisesta yllätyksestä menestystuotteeksi.

Innovaatiot eivät ole vain tieteen teknisiä sovelluksia, vaan myös tekniikka vaikuttaa tieteeseen, ja esimerkiksi termodynamiikka saa kiittää syntymisestään höyrykonetta. Myös teollisuus käytännön tarpeineen monen teknisen innovaation ja tieteen teorian taustalla.

Nykyään kuluttajat ovat tulleet mukaan kehittämään teknisiä innovaatioita – kuluttajien tarpeitahan varten innovaatioita tehdään. Mutta kuluttajien tarpeet muuttuvat alinomaa ja tuottavat niin positiivisia kuin negatiivisiakin yllätyksiä insinööreille ja yrityksille.

Mutta juuri monet eri suunnilta – yksilöistä kulttuuriin ja luontoon – tulevat vaikutteet tekevät muutoksen hyödyntämisen  ja yllätysten hallitsemisen haastavaksi ja vaikeaksi. Ja suuret menestystarinatkin kestävät vain vähän aikaa, kun jo uusi innovaatio tulee ja syrjäyttää edeltäjänsä. Leppälä käyttääkin evoluutioteoriaa avukseen ja kytkee sitä kuuluisaan ajatukseen “luovasta tuhosta”, jossa uusi innovaatio syöksee vanhan tuhoon.

Koska muutos, yllätykset ja luova tuho kuuluvat itse elämään ja ilmenevät sen kaikilla tasoilla, ei Leppäläkään onnistu oppaallaan muutosta ja yllätyksiä täysin haltuun ottamaan. Mutta sen hän osaa tuoda lukuisin esimerkein esiin, miten asennoitua yllätyksiin ja muutokseen oikein ja saada  niistä parhaat puolet irti.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.

Kolmiulotteinen tulostus on vielä kiinnostavampi kuin luuletkaan

Mutta onko se haihattelua vai elämää suurempi kumous?

 

Kalevi Rantanen

3D-tulostus näyttää tarjoavan mitä vain, kun tekniikka pikkuisen vielä edistyy. Voimme käyttää laitteita kotona yhtä helposti kuin kahvinkeitintä. Tulostaa voimme ruokaa, vaatteita, huonekaloja, mattoja, uusia niveliä, astioita ja astiastoja, elektroniikkaa ja paljon muuta. Isolla tulostimella voimme tulostaa talon tai veneen. Esimerkkejä löytyy paljon blogeista ja keskusteluryhmistä, kuten suomalaisesta Pursotinklubista Facebookissa.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan Mustat joutsenet -kirjassa[1] Jukka Liukkonen kirjoittaa 3D-tulostuksesta otsikolla ”Kaiken kopioiminen on mahdollista.” Hän ennustaa uuden valmistustekniikan tuovan myös yhteiskunnallisia muutoksia.

Patentti-, mallisuoja- ja tekijänoikeussotien jälkeen yhteiskunta ”vapautuu jatkuvasti enemmän”. (s. 180–181)

Silloin ”luoville ihmisille syntyy yhä uudenlaisia tapoja ansaita elantonsa suurten yhtiöiden ulkopuolella”. (s. 181)

Talousjärjestelmä muuttuu ”yhä enemmän itsenäisen kokeilemisen, yhteisöllisen tekemisen ja jakamisen yhteiskunnaksi”. (s. 182)

Palkkatyön luonne muuttuu. ”Kenties käyttöön otetaan perustulo, joka sopii oivasti luovaan yhteiskuntaan.” (s. 182)

Innokkaasti kolmiulotteista tulostusta ylistää tulevaisuusvaliokunnan raportti Suomen sata uutta mahdollisuutta[2].

”Tavaroiden teollinen sarjavalmistus korvautuu osa kerrallaan hajautetun valmistuksen mallilla…” (s. 21)

Alkaa tuntua jo 3D-utopialta, mutta perusteluja joka väitteelle löytyy runsaasti. Sitä tärkeämpää on tarkastella muuta ja osin vastakkaista todistusaineistoa.

Tutkimusyritys Gartner on kehittänyt hypekäyrän[3] kuvaamaan suhtautumista teknisiin uudistuksiin. Tuorein käyrä on julkaistu vuoden 2013 elokuussa. Sen laatijat havaitsivat eniten liioittelua ja hypeä puheissa peliyttämisestä eli gamifikaatiosta. Hopeasijan jakavat kodin 3D-tulostin ja kannettavat käyttöliittymät.

Teolliset 3D-tulostimet sen sijaan ovat jo ohittaneet pettymyksen laakson ja etenevät realistisessa vaiheessa. Gartner ennustaa kaupallisen teknologian yleistyvän 2-5 vuoden päästä. Mutta kuluttajalaitteissa on hyvä varautua suuriin pettymyksiin, sanoo Gartner. Käyttökelpoisen 3D-kotitulostimen kehittäminen vaatii vielä 5-10 vuotta.


Mastering the Hype cycle book.

Hype-käyrässä on yhtymäkohtia Osmo A. Wiion tulevaisuuslakeihin. Yli-innostuksen vaiheessa pätee ensimmäinen laki: lähikehitystä yliarvioidaan. Realististen odotusten vaiheessa pätee laki numero kaksi: pitkän ajan kehitystä aliarvioidaan.

Voimme lisätä kolmannen ajatusmallin. Entisessä Neuvostoliitossa vaikuttanut insinööri, tieteiskirjailija ja luovuuden tutkija Genrih Altshuller[4] rakensi 1970-luvulla tehokkaan ajattelun kaavion, jossa on monta ruutua. Tehoton ajattelija näkee yhden systeemin ja vain tämän hetken. Taitava ajattelija katsoo montaa ruutua. Millainen on ylemmän tason systeemi, mihin esimerkiksi 3D-tulostin kuuluu? Millaisia ovat systeemin osat? Millainen on systeemin, sen ympäristön ja sen osien menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus?

Malli, joka on alun perin kehitetty teknisten ongelmien ratkaisemista varten, auttaa myös järjestämään ja tulkitsemaan informaatiota. Meillä on 3D-tulostin. Mihin ylemmän tason systeemiin se kuuluu?

Yritystutkijat pelkäävät aliarviointia

IBM:n viimevuotinen raportti[5] ohjelmavetoisesta toimitusketjusta kuvaa yhtä ekosysteemiä 3D-painatuksen ympärillä. Systeemiin kuuluu kolme osaa, joiden kehitys tutkimuksen mukaan muuttaa teollisuutta radikaalisti:

1. 3D-painatus
2. Älykäs robotiikka
3. Avoin elektroniikka

Kolmiulotteinen painatus vaikuttaa eniten. Kannattavan sarjan koko putoaa. Kun tuotteita aikaisemmin piti usein valmistaa miljoonia, nyt sarja voi olla sata tai tuhat kappaletta.

Jos merkittävin muutos tulee 3D-painatuksen mukana, eniten yllätyksiä tarjoaa älykäs robotiikka. Robotit ovat halventuneet ja viisastuneet. Niitä voi helposti opettaa tekemään yksinkertaisia kokoonpanotehtäviä.

Avoimen koodin elektroniikka tarkoittaa elektroniikkaa, joka on vapaasti käytettävissä samaan tapaan kuin avoimen koodin tietokoneohjelma. Tiedon saa kopioida ilmaiseksi, mutta vastaavasti omat parannukset ohjelmaan tai laitteeseen on annettava muiden kopioitavaksi. Samalla periaatteella voi kehittää periaatteessa mitä tahansa. Yksi esimerkki muuten on RepRap-tulostin, jonka rakentamiseen tarvittava tieto on julkista.

Kolmiulotteinen tulostin, älykäs robotti ja avoin elektroniikka ovat ylivoimainen yhdistelmä monessa paikassa. Halpa tulostin tulostaa. Mukava robotti kokoaa tulostetuista osista tuotteen. Avoin elektroniikka jouduttaa tuotekehitystä.

Tutkijat selvittivät, miten uusi teknologia muuttaa neljää esimerkkituotetta: kuulolaitetta, kännykkää, teollista näyttöä ja pesukonetta.

Eräitä kuulolaitteen osia kannattaa jo nykyään valmistaa paikallisesti 3D-tulostimilla. Tutkijat ennustavat, että tulostetun, avoimella elektroniikalla valmistetun kuulolaitteen hinta voi vuonna 2022 olla alle kolmasosa nykyisestä. Kännykän hinta laskee vain parilla prosentilla, mutta pesukoneen hinnasta lähtee noin kolmasosa.

Eniten putoaa sarjan minimipituus, keskimäärin kymmenesosaan.

Jotkut yritykset ovat havainneet aikojen muuttumisen. Yksi tutkituista yrityksistä, suuri päivittäistavaroiden valmistaja, on pudottanut tuotantokustannukset Euroopassa lähelle Kiinan tasoa uusimpien robottien avulla. Se suunnittelee ruiskuvalun korvaamista 3D-painatuksella.  Se suunnittelee myös tuotantosarjojen lyhentämistä.

Valtaosa yrityksistä ja niiden johtajista kuitenkin yhä pitäytyy vanhaan. Tutkijat haastattelivat 55 yritysjohtajaa kymmenessä maassa, joista yksi oli Suomi. He havaitsivat, että johtajat yhä haluavat tuottaa entistä enemmän standardiosia pitkinä sarjoina. He aikovat tehdä asioita, joilla teollisuus on menestynyt viimeisten sadan vuoden aikana. Tutkijoiden mukaan niillä ei menestytä enää. Niitä, jotka kieltäytyvät näkemästä ajan merkkejä, uhkaa putoaminen kelkasta. Myös suomalainen raportti sadasta mahdollisuudesta varoittaa: ”Pikavalmistusta ei vielä Suomessa laajasti ymmärretä ja koko teollisen paradigman muutoksesta on puhuttu liian vähän. Tärkeinä nähdään edelleen pääasiassa vanhan teollisen paradigman mukaiset asiat.” (s. 22)

Valmistuksen ja talouden laaja maailma

Raportit kuvaavat vain osaa muuttuvasta maisemasta yritysmaailmassa.

Ympäröivä systeemi on laaja. Tavaroita valmistetaan monella tavalla. Sorvataan, porataan, höylätään, jyrsitään, hiotaan ja hoonataan. Leikataan mekaanisesti, vedellä ja laserilla. Hitsataan monella tavalla. Liimataan. Puristetaan, pursotetaan ja muovataan.

Elektroniikassa on paljon omia menetelmiä. On paljon kemiallista kaasufaasipinnoitusta. Atomikerroskasvatus on kiinnostava kaasufaasipinnoituksen laji. On litografiaa, syövytystä ja paljon muuta.

Kansantaloudessa on kappaletavaratuotannon lisäksi energiateollisuutta, kemian teollisuutta, lääketeollisuutta ja muita teollisuudenaloja. On maataloutta, metsätaloutta, kaivoksia, rahoituspalveluja, matkailua, hallintoa, koulutusta, juridiikkaa, terveydenhuoltoa, ja paljon muuta. Suurikin teollisuudenala on pieni osa taloudesta. Jos kaikki tavarat valmistettaisiinkin 3D-painatuksella, muutos koskisi silti vain vähemmistöä työvoimasta.

Mullistaako 3D-tulostus yhteiskunnan?

Systeemien lisäksi meidän pitää katsoa myös aikalinjaa.

Altshullerin malli kehottaa pitämään mielessä nykyajan ohella myös menneen ja tulevan. Yksinkertaisin tapa soveltaa mallia on palauttaa mieleen historiallisia analogioita.

3D-tulostuksen arvellaan muuttavan myös taloutta ja yhteiskuntaa.  Puhutaan taas ”uudesta taloudesta” ja peräti ”uudesta luovasta taloudesta”. Sanotaan, että ”kulutuskeskeinen talousjärjestelmä muuttuu yhä enemmän itsenäisen kokeilemisen, yhteisöllisen tekemisen ja jakamisen yhteiskunnaksi”.

Raportti Suomen sata uutta mahdollisuutta kertoo ”uusista lisäarvoista”, jotka syntyvät muun muassa ”positiivisista paikallisista työllisyysvaikutuksista”, luvussa, jonka otsikko on ”Lähivalmistus ja teollisen rakenteen murros” (s. 21).

Puhe uudesta taloudesta tuo mieleen vuosisadan vaihteen it-kuplan. Silloinkin puhuttiin paljon uudesta taloudesta. Vähän aikaisemmin, 1980-luvulla, uskottiin, että henkilökohtainen tietokone vie melkein onnelaan. Seuraavan vuosikymmen suurtyöttömyys yllätti sitten kaikki.

Nyt maalataan taivaanrannalle lähivalmistuksen idylliä. Todellisuudessa pientuotantoa on ollut aina. Uusilla aloilla syntyy ensin paljon yrityksiä, joista suuri osa sitten karsiutuu tai fuusioituu. Viime vuosisadan alussa oli paljon autotehtaita. Tietokonealan autotalliyrityksiä oli paljon 1980-luvulla.

Hyvä vertauskohta on myös pikaruokala. Niidenkin tuotantotekniikka näyttää yksinkertaiselta. Todellisuudessa laadun ylläpitäminen, markkinointi ja kustannustehokkuus vaativat usein suurten yritysten voimavaroja ja maailmanlaajuista toimintaa.

Tulostusala tuo ekonomisteille uutta laskettavaa. Milloin kannattaa kuljettaa raaka-aineet ja tulostaa tuote lähellä asiakasta, ja milloin tulostaa keskitetysti ja kuljettaa valmis tuote? Vastaus varmasti vaihtelee.  Korujen valmistaja voi palvella kaukaisiakin asiakkaita verkon kautta. Hän voi lähettää raaka-ainetta johonkin paikalliseen tulostuspalveluun. Tai hän voi tulostaa itse ja lähettää valmiin korun.

Mitä ompelukone opettaa kotitulostimesta?

Katsotaanpa vielä kotitulostinta erikseen. Mitä samankaltaista aikaisemmin on ollut?

Ensimmäisiä kodinkoneita oli ompelukone, joka yleistyi 1800-luvulla. Vaatteiden ompeleminen kotona helpottui. Ompelukone tarjosi vaihtoehdon keskitetylle vaatevalmistukselle. Molemmat ovat säilyneet. Ompelun analogiaa käyttäen voimme ennakoida, että kotitulostimia tulee teollisuuslaitosten rinnalle, ei välttämättä tilalle.

On joka kodin tavaroita, kuten kamerat, jääkaapit ja televisiot. On erikoisia, vähän käytettyjä laitteita, kuten leipäkone. Välissä on suhteellisen yleisiä, monien, mutta ei kaikkien käyttämiä laitteita, kuten kalastusvälineet, porakoneet ja akvaariot.

On epäselvää, tuleeko joka kodin 3D-tulostinta. Voi tulla, mutta voi olla tulemattakin. Laaja aineisto näyttää tukevan Gartnerin arviota: mahdollisuuksia teollisuudessa aliarvioidaan ja kotitulostimen kehitystä yliarvioidaan.

Sekä että, ei joko tai

3D-innostus antaa mahdollisuuden kertoa kaikesta valmistuksesta, useista valmistustekniikoista sekä teollisuuden ja kotielämän monista murroksista. Aihe on rikkaampi ja jännittävämpi kuin nykyisestä 3D-keskustelusta voi päätellä. Hype voi innostaa aluksi, mutta alkaa pian tuntua tylsältä. Todellisuus voittaa kuvitelmat myös 3D-tulostuksesta puhuttaessa.

Neliulotteiseen tulostukseen

Entä mitä voi 3D-tulostuksesta voi kehittyä vähän myöhemmin, muutaman vuosikymmenen kuluttua? Yksi vastaus on 4D-tulostus. Tietojenkäsittelytieteilijä ja taiteilija Skylar Tibbits on siirtynyt jo neljänteen ulottuvuuteen. Hän vetää Massachusetts Institute of Technologyn Self-Assembly Labia, joka kehittää neliulotteista tekniikkaa yhdessä tulostusyritys Stratasysin kanssa.

Neliulotteiset tulosteet muuttavat muotoaan ajassa, esimerkiksi levittävät itsensä tai laskostuvat.[6]


Skylar Tibbits: The emergence of “4D printing”

4D-tulostuksen tutkimus on heikohko signaali. Itseään muuttavat tuotteet eivät vielä ole ehtineet edes hypekäyrille. Teema ansaitsee huomiota jo siksi, että neliulotteisesta teknologiasta toistaiseksi puhutaan vähän.

Viitteet

[1] Liukkonen, Jukka. Kaiken kopioiminen on mahdollista. Teoksessa Mustat joutsenet. 2013. Tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 4/2013. Helsinki: Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta, s. 170-183.
[2] Suomen sata uutta mahdollisuutta: Radikaalit teknologiset ratkaisut. Suomessa Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan 6/2013
[3] Gartner’s 2013 Hype Cycle for Emerging Technologies Maps Out Evolving Relationship Between Humans and Machines, STAMFORD, Conn., August 19, 2013.
[4]Altshuller, Genrich. 1984. Creativity as an Exact Science. London: Gordon and Breach, Science Publishers, pp. 117-127
[5]IBM. 2013. The new software-defined supply chain. Preparing for the disruptive transformation of Electronics design and manufacturing.
[6]4D Printing. Revolutionizing material form and control. http://www.stratasys.com/industries/education/4d-printing-project

Kalevi Rantanen on vapaa tiedetoimittaja.

Kirjoitussarjan edellinen osa:
https://www.tiedetoimittajat.fi/robotit-ja-rosvoparonit/

Sosiaalinen media ja kuuntelemisen taito

 Vesa Niinikangas

Suomen tiedetoimittajain liitto järjestää Tiedeviestinnän innovaatiot sosiaalisessa mediassa -seminaarin Turun kirjamessuilla 3. lokakuuta tänä vuonna. Seminaarin nimi oli helppo keksiä, mutta millaisia innovaatioita pitäisi etsiä. Esitin väljästi muotoillun kysymyksen Googlelle, ja avasin 198 miljoonan vastauksen joukosta ensimmäiselle sivulle osuneen blogitekstin.

Paige Brown kertoo esimerkin Scilogs-blogissa (Re-inventing our use of social media… for science, 28.1.2014). Hän kysyy, voiko Twitteristä löytää nopeasti tietyn alan pätevän asiantuntijan, suosituksen sosiaalisen median oppikirjasta tai relevantin vastauksen tutkimustietoa koskevaan kysymykseen. Usein käy niin, että kysymykset kaikuvat kuuroille korville tai vastaukset ovat epäolennaisia. Kukaan ei kuuntele tai sopiva vastaaja ei ole ylipäätään samassa mikroblogissa.

Brown vastaa itse, ettei osuvien vastausten saaminen onnistu ilman pitkäjänteistä työtä samoista teemoista kiinnostuneen yhteisön luomiseksi, ja silläkin tiellä on monta mutkaa ja estettä.

Sitten Brown ideoi oikotietä Twitteriin kuulumattomien saamiseksi mukaan palveluun: entä jos luotaisiin Twitter-tili, esimerkiksi @CoCreateScience, joka liittäisi tutkijoita ja kansalaisia yhteen riippumatta heidän sosiaalisen median taidoistaan tai siitä, onko heillä ennestään Twitter-tiliä? Twitteristä löytyy muuten tuonniminen tili, jonka on perustanut joku hollantilainen maaliskuussa 2012. Tililtä on lähetetty vain yksi viesti, jossa pyydettiin neuvoja avoimen tutkimuksen aloittamiseen. Kukaan ei ole kuunnellut häntä.

Brown viittaa kuuntelemisen käsitteellä Otto Scharmerin ja Kathrin Kauferin kirjaan Leading from the Emerging Future from Ego-system to Eco-system economies (BK Current books, 2013). Tekijät painottavat kuuntelemisen roolia siirryttäessä egosysteemistä ekosysteemiin taloudessa, yritystoiminnassa tai koulutus-, tutkimus- ja terveysjärjestelmissä. He rohkaisevat johtajia ja innovoijia uskaltamaan olla erilaisia, uskomaan ihmisiin ja investoimaan yhteistyöhön.

Innovaatiot edellyttävät oivalluksia vaikkapa siitä, miten asioita voisi tehdä toisin kestävällä tavalla. Miten tiedeviestintää voitaisiin tehdä sosiaalisessa mediassa niin, että sitä kuunneltaisiin ja että se yhdistäisi kysyjiä, vastaajia ja välittäjiä hedelmälliseen vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön? Siinäpä pulma, jota voi tulla yhdessä pohtimaan tiedetoimittajien seminaariin Turun kirjamessuilla lokakuun alussa.