Vaihtoehtoisten faktojen armoilla

Amanda Alvarez

Vuonna 1943 Disney julkaisi lyhyen ajan hengen mukaisen propagandaelokuvan Reason and Emotion (Järki ja Tunne). Pätkä valistaa, että tunneperäiset päätökset ja teot johtavat paitsi ylipainoon myös fasismiin. Pelonsekainen ylpeys lamauttaa järjen ja pian sitä ollaan saappaan murskaamia. Näin on myös nykyajassa astuttu kynnyksen yli Liisan peilimaailmaan. Tässä todellisuudessa faktat mukautuvat tunteisiin, uutista ja satua ei erota toisistaan ja retoriikka on kuin Orwellin käsialaa. Yhdysvaltain kansallispuistot, maatalousministeriö ja ympäristönsuojeluvirasto ovat nyt mitä ilmeisemmin viestintäpannassa. Verovaroin rahoitetusta tutkimuksesta ei siis saa viestiä maan veronmaksajille. Uuden presidentin ehdokkaista tiedeneuvonantajaksi yksi ei usko ilmastonmuutoksen johtuvan ihmisistä, toisen mukaan tieteilijöitä ei edes kiinnosta viestiä työstään. Asiantuntemus on turhaa, jopa halveksittavaa, eliitit kun ovat vastuussa työttömyydestä, globalisaatiosta, parantumattomista taudeista ja muista elämän vaivoista, esimerkiksi puhtaasta vesijohtovedestä, rokotteista ja internetistä.

Vapaa lehdistö ja akateemiset tutkijat ovat kieltämättä tärkeä osa demokratiaa, joka nyt vaikeroi. Enemmän kuin koskaan, tieteentekijöiden on osallistettava suuria yleisöjä, huutaa yksi. Tiedettä on puolustettava, kirjoittaa uutisankkurilegenda Dan Rather. Maailma tarvitsee sinua, Carl Sagan! Mutta tiedevajetta ei voi korjata tiedettä pakkosyöttämällä. Tieteessäkään ei koskaan ole ollut kyse yksinomaan puolueettomista faktoista. Journalisti Rachel Grossin mukaan viestinnän on omaksuttava ne harmaat alueet — esimerkiksi geenimuunneltu ruoka tai geenitekniikan käyttö lääketieteessä — joissa tiede kohtaa tunteet ja ihmisten moraalikäsitykset. Toisaalta, tutkimus on todennut hienotunteisen tai vivahteikkaan tiedeviestinnän tuottavan ei-toivottuja tuloksia: mitä selvempi ja ymmärrettävämpi tiedejuttu, sitä enemmän maallikkolukija luottaa omaan asiantuntemukseensa.

Olemme kenties todistamassa ensimmäistä internetin aikaansaamaa joukkoylivertaisuusvinoumaa. Siinä on sitten tieteilijöillä pähkäiltävää. Atlantin takaisilla tiedeviestijöillä on puolestaan hankalat ajat edessä, mutta ehkä se tietää sitäkin suopeampia näkymiä vaihtoehtoisilla kielillä toimiville viestijöille.

Kuka pelkää tiedottajaa?

Amanda Alvarez

Jäsenyyssyrjintä kuohuttaa Amerikan tiedetoimittajia. Syksyn aikana on taas tullut pinnalle tunteita herättävä kysymys: kuka kelpaa National Association of Science Writers -järjestön hallituksen kärkeen? Harvalle nimittäin oli tiedossa, että yhdistyksen perustuslain mukaan puheenjohtajaksi, varapuheenjohtajaksi, sihteeriksi tai taloudenhoitajaksi voidaan valita ainoastaan journalisteja. NASW:n jäsenistä yli kolmannes on yliopistojen tai järjestöjen tiedeviestijöitä ja tiedottajia, ns. public information officereita (PIO), ja muutama tähän joukkoon kuuluva esitti lokakuisessa vuosikokouksessa vaatimuksen järjestön perustuslain muuttamisesta.

Vaikka NASW on alun alkaen ollut kaikille tieteestä kirjoittaville avoin järjestö, ovat printti- ja sittemmin digimedian toimittajat kuitenkin omineet sen johdon ja samalla yksinoikeuden puolueettomaan laatujournalismiin. Perustuslain muutosehdotus kiihdytti niinkin paljon, että postituslistalla journalistit uhkasivat erota tai ehdottivat järjestön kahtiajakoa; PIO-porukka kuvaili tilannetta apartheidina ja syrjintänä, mikä taas nostatti poliittisesti korrektien niskakarvat. Muutosehdotuksen puoltaja Rick Borchelt huomautti, että jäsentaistelua on käyty jo vuosikymmeniä: PIOt pääsivät täysjäseniksi vasta vuosituhannen vaihteessa, kun eriarvoiset jäsenyysryhmät kumottiin. Journalistit taas pelottelivat, että järjestön ja jäsenistön uskottavuus heikentyy, jos kaiken maailman PR-konsultit ja markkinoijat pääsevät jäseniksi (mikä ei tällä hetkellä ole mahdollista tai edes esillä). Ristiriidan selvittämiseksi on nyt muodostettu komitea, jonka on puolen vuoden kuluessa raportoitava mahdollisesta perustuslakimuutoksesta järjestölle koituvista “hyödyistä ja haitoista”.

Maailman suurin tiedetoimittajien yhdistys voisi tässä ottaa mallia siitä tasavertaisuudesta, jonka katson toteutuneen suhteellisen hyvin Suomen tiedetoimittajain liitossa. Nykyinen ja entinen puheenjohtaja* eivät ole journalisteja vaan edustavat eri tiedeviestinnän toimintamuotoja. Liitossa tunnustetaan sekä toimittajien että viestijöiden työ; NASW:ssä ei ole viestijöille tai tiedottajille minkäänlaisia palkintomahdollisuuksia. Yhä harvempi tienaa elantonsa pelkästään vanhan median puitteissa ja HC-journalistien vähetessä NASW:n hallitukseen ei pian kelpaa jäsenistöstä kukaan. Olisikohan aika hyväksyä, että nykytiedeviestintä on moniulotteinen ekosysteemi jossa toimijoiden tiedotus- tai mediataustasta huolimatta (tai juuri sen moninaisuuden johdosta) syntyy laadukasta ja asiallista juttua — voisikohan sitä kutsua, tekijästä riippumatta, journalismiksi?

EDIT: 14.1.2016 pidettävässä Viestinnän vastuunkantajat-seminaarissa käsitellään juuri tätä journalismin ja tiedottamisen rajankäyntiä.
* EDIT 2: Satu Lipponen kommentoi Facebookissa seuraavasti:

Amanda kirjoittaa pätevästi. Täsmentäisin hieman mainintaa, etten ole journalisti. Johdan kyllä Syöpäjärjestöjen viestintää ja teen ennakointia ja monenlaisia muitakin töitä. Mutta olen myös ollut vuodesta 2000 Syöpä-Cancer-lehden toimituspäällikkö (LT 112 000), joka ei ole läpihuutojuttu. Olen opiskellut Tampereella tiedotusoppia ja tehnyt toimittajan/toimituspäällikön/päätoimittajan töitä vuodesta 1976 ( ensimmäinen vakituinen pesti) ja Journalistiliiton jäsen olen ollut vuodesta 1980 ilman katkoja – joten kutsun kyllä itseäni journalistiksi, koska teen journalistisia päätöksiä jatkuvasti ja myös kirjoitan mielelläni juttuja.

Tämä kommentti hienosti alleviivaa mistä jäsenyyskiistassa oikein on kyse. Satu on koulutukseltaan journalisti, tuottaa journalismia, tekee toimittajan työtä ja kuuluu Journalistiliittoon, mutta tästä kaikesta huolimatta hän ei silti kelpaisi NASW:n johtoon sen nykyisen perustuslain mukaan, koska toimii puolueellisen järjestön palveluksessa. Monet vastaavassa tilanteessa olevat NASW-jäsenet — esimerkiksi yliopistojen uutispalvelujen toimittajat tai säätiöiden viestijät — kutsuvat Sadun tavoin itseään journalisteiksi ja työtään journalismiksi, mutta tällekös NASW:n “tosijournalistit” vasta nyrpistelevät. Olen siis Sadun kanssa täysin samaa mieltä — NASW:n perustuslaki vaan ei ole ja vaikuttaa siltä että ainakin osa sen journalistijäsenistä toivoo vallan säilyvän puhdasoppisten journalistien käsissä.

Hiljaisuuden tyrannia

Miksi journalistit eivät Suomessa keskustele työstään avoimesti? Miksi eri mediat eivät avaa omaa linjaansa lukijoilleen ja katsojilleen? Missä kohtaa journalistikoulutusta on se kurssi, jossa opetetaan, että toimituksellisista valinnoista ei koskaan keskustella julkisesti?

Nämä kysymykset aktualisoituivat muutama viikko sitten, kun Ylen A2 Pakolais-ilta (TV2 7.10.2015) herätti voimakasta kritiikkiä. Sen sijaan, että toimitus olisi vastannut kritiikkiin kertomalla, miten oli näkökulmansa valinnut ja miksi, missä mielestään onnistui ja missä mahdollisesti ei, ohjelman Facebook-sivulla julkaistiin defensiivinen viesti: ”Hei! Kiitos kaikille! Eilisen ohjelman palaute oli meille tekijöille yllätys. Saimme todella paljon negatiivisia viestejä. Tuntuu, että ilmapiiri Suomessa on sellainen, että tästä aiheesta on hyvin vaikea käydä järkevää keskustelua.” Sen sijaan, että toimitus olisi harjoittanut journalismia ja julkisen palvelun vastuuta käymällä keskusteluun yleisönsä kanssa, se päätti valitella yleisönsä laatua. Niinpä se ei myöskään tarttunut Facebook-päivitykseen tulleisiin 260 kommenttiin, lukuun ottamatta yhtä detaljikysymystä.

Juuri näin syntyy huonoa julkista keskustelua: tehdään ohjelma, joka katsojille näyttäytyy eri tavoin yksinkertaistavana vastakkainasetteluna ja ohipuhumisena; ruudussa julkaistaan livetviittejä laidasta laitaan; keskusteluun kutsutuista moni on turhautunut, ei pääse ääneen tai kokee olevansa ohjelmassa, johon ei suostunut; toimitus saa negatiivista palautetta mutta ei kerro, mihin pyrki ja pohdi, miksi ote ei välittynyt tai puhutellut. Lopputuloksena on joukko tuohtuneita ja tyytymättömiä katsojia, salaliittoteorioita ja kärjistyneitä väittämiä Ylen toimittajien poliittisista sidoksista ja paineista. Se, mistä piti puhuman, hukkuu keskusteluun keskustelusta. Toimittajien poissa ollessa katsojat huutelevat keskenään.

Julkisuuden tutkijana ajattelen, että tämä on journalismin avainkysymys: on oltava kyky avata toimituksellinen linja ja sitä, millaista journalistista harkintaa kulloinkin on käytetty ja millaisia valintoja tehty. Jollei toimitus siihen pysty, sillä on ongelma. Suomalainen media kuitenkin luottaa vahvasti itsestäänselvyyden auraan: jos ja kun uutisvalinnat ja näkökulmat vaikuttavat ikään kuin annetuilta, ollaan oikealla tiellä. Jos ja kun lukijat ja katsojat reagoivat, sitä ei tunnusteta tai ainakaan siitä ei keskustella.

Vain harvoin instituutiot antautuvat keskusteluun. Ylen Pressiklubin Janne Zareffin Facebook-päivitykset ovat aina kiinnostavaa luettavaa, mutta niissäkin pohditaan harvemmin ohjelman omia tulokulmia. Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen kommentti lehden Kuukausiliitteen kritiikkiä herättäneeseen ”Miten kutsuisimme virolaisia?” -kilpailuun (3.4.2015) oli harvinainen. Siinä paitsi pyydettiin lukijoilta anteeksi myös viitattiin ”toimitukselliseen linjaan” ja ”arvopohjaan” ja todettiin, että ”HS tulee vastedeskin seisomaan moniarvoisen yhteiskunnan takana ja puolustamaan vähemmistöjen asemaa. Niin ikään Helsingin Sanomat jatkaa työtään avarakatseisuuden ja kansainvälisyyden edistäjänä.” Ylen ohjelmatoiminnan säännöistä taas keskusteltiin poikkeuksellisella tavalla kohua herättäneen Porttikielto Poriin –dokumenttisarjan yhteydessä.

Ulospäin näyttääkin siltä, että suomalainen journalismi ei koe tarvetta dialogiin yleisöjensä kanssa. Mediat näyttäytyvät instituutioina, joita luonnehtii kasvottomuus, vaikka yksittäiset toimittajat saisivat paljonkin palautetta. Isoista suomenkielisistä sanomalehdistä vain Iltalehdessä julkaistaan pääkirjoitukset signeerattuina.

Toisin on Ruotsissa. Media-alan ja journalismin ajankohtaisia kysymyksiä käsitellään niin Ruotsin radion viikottaisessa ohjelmassa P1 Medierna kuin iltapäivälehtien Aftonbladet ja Expressen päätoimittajien Jan Helin ja Thomas Mattson viikottaisessa podcast-keskustelussa Mattson-Helin. Ajankohtaisista politiikkauutisista keskustelevat viikottain myös Ruotsin radion politiikan toimittajat Thomas Ramberg ja Fredrik Furtenbach Henrik Torehammarin juontamassa podcastissa Det politiska spelet. Se, mikä näistä ohjelmista välittyy, on journalismi professiona, joka reflektoi omaa olemistaan, eri medioiden profiileja ja toiminnan ehtoja. Toivon, että viime viikolla aloittanut suomalainen Polpodden, ruotsinkielisen Ylen politiikan toimittajan Anne Suomisen ja Hufvudstadsbladetin pääkirjoitustoimituksen päällikön Susanna Ginmanin keskusteluohjelma, kehittyy samaan suuntaan.

Podcasteissa on toki kyse nörteille suunnatusta viihteestä, mutta mikä estää medioita kehittämästä muitakin kommunikaation muotoja. Aikana, jolloin informaatiosota, disinformaatio ja vihasivustot puhuttavat journalisteja ja huolestuttavat mediayhtiöitä, tarvitaan paitsi lisää laadukasta journalismia myös kykyä viestiä lukijoille ja katsojille, mistä aineksista se rakentuu. Instituutioiden sisälle piiloutuminen tukee sitä hiljaisuuden tyranniaa, jonka Jyllands-Postenin toimittaja Flemming Rose Suomessa vieraillessaan nimesi sananvapauden viholliseksi.

Toisin kuin suomalaiset mediat vaikuttavat uskovan, toimituksellisten valintojen avaaminen ei horjuta yleisöjen luottamusta, vaan vahvistaa sitä.

Seksiä ja huumeita

K Heikkinen blogi

Tästä saisi hyvän Amppariotsikon! huvitin työtovereitani aikanani Tiede-lehdessä, kun seuloin uutistarjontaa. Resepti olisi ollut helppo: poimi tyrkyllä olevista tutkimustuloksista se, joka edes etäisesti sivuaa seksiä tai huumeita, höystä muutamalla nasakalla superlatiivilla ja avot, klikkihitti olisi taattu.

Mutta kunniallisten tiedeuutisten tehtävä ei ole sivulatausten kalastelu, vaan – niin, mikä?

Päivittää tietoutta ja tarjota herkkupaloja tieteen buffet-pöydästä. Noin ylevästi muotoilin joskus kollegalleni, joka kritisoi tutkimusuutisten julkaisemista. Minä väitin, että ne ruokkivat kiinnostusta tutkimuksiin, kun taas hän oli mieltä, että ne tekevät pelkkää hallaa niin tieteelle kuin yleisölle. Hänen mukaansa yksittäisiä tutkimuksia ei pitäisi uutisoida ollenkaan, ei ainakaan tuoreeltaan.

Syyt: Irtotulos tai -päätelmä ei välttämättä pidä paikkaansa. Syntyy turhaa hypeä ja huteria uskomuksia, kun uutinen vain raapaisee eikä selitä. Ja usein saksitaan sellaiset sanat kuin “ehkä, saattaa ja voi.”

“On iso, iso ero siinä, miten media ja tieteilijät suhtautuvat uutisiin”, harvardilaisprofessori Naomi Oreskes totesi äskettäin  toimittaja Julia Belluzille. “Sinulle uusi on uutinen – se saa median hakemaan uunituoreita tuloksia. Minun näkökulmastani uutuudet ovat todennäköisimmin väärässä.”

Esimerkiksi lääketieteen lupauksista vain murto-osa toteutuu, vaikka media tuppaa innoissaan hehkuttamaan lähes jokaista tutkimusta läpimurtona.

“Emme odota tieteellistä konsensusta, raportoimme hiukan liian varhain, ja johdamme potilaat ja päättäjät turhalle tai haitalliselle polulle”, Belluzi suomii ammattikuntaamme.

Alkaa haista siltä, että kriittinen kollegani oli oikeassa ja minä metsässä.

Mitäköhän muut tiedetoimittajat ajattelevat tiedeuutisoinnista?

Riikka Lampinen ja Tuomo Mörä tutkivat juuri suomalaisten tiedetoimittajien ammatti-identiteettiä. Osa haastatelluista toi esiin, että tiedejournalismille on usein ominaista irrallisten tutkimustulosten ja tiedemaailman kuriositeettien pinnallinen esittely – mutta vain muutama vaikutti kritisoivan tiedeuutisten pinnallisuutta tai sirpalemaisuutta. “Haastateltavat tuntuivat pitävän esimerkiksi viihdyttävinä välipaloina tarjoiltavia pikku-uutisia tutkimuslöydöksistä ja tieteen omituisuuksista jonkinlaisena itsestään selvänä ja välttämättömänä metritavarana, jolle on esimerkiksi tiedesivuilla oma paikkansa ja jolla voidaan tarvittaessa täyttää pääjutuilta yli jäävä palstatila tai lähetysaika.”

Tiedetilkettä, siis.

“Viihdettä”, tuumasi tiedetoimittajaystäväni, jota ei haastateltu tutkimukseen.

 

Kirsi Heikkinen

Faktat, mielipiteet ja sosiaalinen paikka

Antti Maunu

 

Vaaleissa ei mitata totuutta, vaan eri mielipiteiden kannatus. Tämä Timo Soinin toteamus kiteyttää paitsi politiikan nykyhenkeä, myös laajemmin yhteiskunnallista keskustelua. Yksiselitteisiä totuuksia ei kaivata, ja totuudesta on tullut mielipidekysymys: jokaisella on omansa. Ja samoin kuin vaaleissa, esitetyn totuuden sisältöä tärkeämpää on se leiri, josta se esitetään. Taloutta koskevissa kannanotoissa tärkeintä on sen selvittäminen, esittääkö niitä suurpankkiirien kätyri, takapajuinen pölhöpopulisti vai toisten rahoilla loisehtiva kommunisti. Alkoholipuheen merkitys seuraa siitä, esittääkö sitä holhoava kieltolakikukkahattupiipertäjä vai nykyaikaa elävä euroihminen. Ja niin edelleen.

Tämä ei kuitenkaan kerro politiikan rappiosta tai totuuden huutokauppaamisesta niin kuin jotkut ovat pelänneet. Se kertoo vain yhteiskunnan ja politiikan muutoksesta. Oma huutelu ja toisten huutelijoiden leimaaminen kertoo tarpeesta saada sosiaalinen paikka. Niitä ei nyky-yhteiskunnassa ole helposti tarjolla.

Maailmassa, jossa yksi totuus riitti, yhteiskunta tarjosi ihmisille sosiaalisen paikan suunnilleen syntymässä. Kylät, talot, suvut ja pitkäaikaiset työkollektiivit asettivat meidät helposti ja pysyvästi sosiaaliselle kartalle. Enää valmiita karttoja ei ole, vaan sosiaaliset identiteetit täytyy etsiä ja valita itse. Biletys, ravintolapäivät, ryhmäliikunta yms. saavat suosionsa ja voimansa juuri tästä. Niissä saadaan sosiaalinen paikka, sitä paljon puhuttua yhteisöllisyyttä.

Kulutuksen keinoin saatavat tilapäisyhteisöt eivät kuitenkaan tunnu riittävän. Me kaipaamme myös laajempia, yksittäiset tilanteet ylittäviä symbolisia yhteisöjä, jotka perustuvat yhteisille arvoille ja toimintalinjoille. Me esitämme poliittisissa keskusteluissa mielipiteitä, jotta saisimme jäsenyyksiä näissä symbolisissa yhteisöissä. Faktat eivät riitä tähän. Ne toteavat, mutta ei kytke ihmistä sosiaalisiin paikkoihin. Vain mielipide voi tehdä sen. Mitä kärkevämpi näkemys, sitä vahvemmin se kytkee.

On myös kiinnostavaa, että sosiaalisten paikkojen tarjoajaksi on parin vuosikymmenen jälkeen palannut Suomi, tuo useiden teoreetikkojen jo kertaalleen hylkäämä kansallisvaltio. EU:n vahvana aikana olisi ollut lähinnä noloa puhua Suomesta muuten kuin harmaana, taakse jäävänä horisonttina. Nyt Suomi tarvitsee, Suomi nousee, Suomesta pidetään huolta. Suomesta puhuminen on synonyymi vastuulliselle poliittiselle ymmärrykselle.

Yhteisöllisyyden ja vahvan kansallisvaltion kaipuu tuo poliittiseen keskusteluun lopulta varsin perinteisiä sävyjä. Vaikka meillä ei olisikaan paluuta yhteen julkiseen totuuteen, ne kehykset, joissa erilaisia yksityisiä totuuksia esitetään, eivät jää kauas Urho Kekkosen ja Erik Allardtin maailmasta. Tämän luulisi helpottavan myös yhteiskunnan rappiosta huolestuneita. Me voimme edelleen tehdä järkevää politiikkaa ja yhteiskuntatiedettä, jos vain ymmärrämme sitä yhteiskuntaa johon haluamme vaikuttaa.