Vaihtoehtoisten faktojen armoilla

Amanda Alvarez

Vuonna 1943 Disney julkaisi lyhyen ajan hengen mukaisen propagandaelokuvan Reason and Emotion (Järki ja Tunne). Pätkä valistaa, että tunneperäiset päätökset ja teot johtavat paitsi ylipainoon myös fasismiin. Pelonsekainen ylpeys lamauttaa järjen ja pian sitä ollaan saappaan murskaamia. Näin on myös nykyajassa astuttu kynnyksen yli Liisan peilimaailmaan. Tässä todellisuudessa faktat mukautuvat tunteisiin, uutista ja satua ei erota toisistaan ja retoriikka on kuin Orwellin käsialaa. Yhdysvaltain kansallispuistot, maatalousministeriö ja ympäristönsuojeluvirasto ovat nyt mitä ilmeisemmin viestintäpannassa. Verovaroin rahoitetusta tutkimuksesta ei siis saa viestiä maan veronmaksajille. Uuden presidentin ehdokkaista tiedeneuvonantajaksi yksi ei usko ilmastonmuutoksen johtuvan ihmisistä, toisen mukaan tieteilijöitä ei edes kiinnosta viestiä työstään. Asiantuntemus on turhaa, jopa halveksittavaa, eliitit kun ovat vastuussa työttömyydestä, globalisaatiosta, parantumattomista taudeista ja muista elämän vaivoista, esimerkiksi puhtaasta vesijohtovedestä, rokotteista ja internetistä.

Vapaa lehdistö ja akateemiset tutkijat ovat kieltämättä tärkeä osa demokratiaa, joka nyt vaikeroi. Enemmän kuin koskaan, tieteentekijöiden on osallistettava suuria yleisöjä, huutaa yksi. Tiedettä on puolustettava, kirjoittaa uutisankkurilegenda Dan Rather. Maailma tarvitsee sinua, Carl Sagan! Mutta tiedevajetta ei voi korjata tiedettä pakkosyöttämällä. Tieteessäkään ei koskaan ole ollut kyse yksinomaan puolueettomista faktoista. Journalisti Rachel Grossin mukaan viestinnän on omaksuttava ne harmaat alueet — esimerkiksi geenimuunneltu ruoka tai geenitekniikan käyttö lääketieteessä — joissa tiede kohtaa tunteet ja ihmisten moraalikäsitykset. Toisaalta, tutkimus on todennut hienotunteisen tai vivahteikkaan tiedeviestinnän tuottavan ei-toivottuja tuloksia: mitä selvempi ja ymmärrettävämpi tiedejuttu, sitä enemmän maallikkolukija luottaa omaan asiantuntemukseensa.

Olemme kenties todistamassa ensimmäistä internetin aikaansaamaa joukkoylivertaisuusvinoumaa. Siinä on sitten tieteilijöillä pähkäiltävää. Atlantin takaisilla tiedeviestijöillä on puolestaan hankalat ajat edessä, mutta ehkä se tietää sitäkin suopeampia näkymiä vaihtoehtoisilla kielillä toimiville viestijöille.

Huolestuneet professorit

Kun Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijat Mari K. Niemi ja Ville Pitkänen marraskuussa 2014 esittelivät Asiantuntijuus mediassa –hankkeen tuloksia, kirjoitin tällä palstalla, että ”päivystävässä dosenttiudessa” on viime kädessä kyse siitä, haluaako tutkijana osallistua julkiseen keskusteluun ja sen määrittämiseen, mikä kulloinkin on ”olennaista, tärkeää, totta”, vai ajatteleeko, että siitä päättävät muut.

Viime viikkojen aikana on käynyt selväksi, että moni tutkija haluaa ja pitää tehtävänään osallistua julkiseen keskusteluun Juha Sipilän hallituksen ohjelmasta – ja että tätä aktiivisuutta ei suinkaan katsota pelkästään tutkijoiden yhteiskuntavastuun toteuttamisena, yliopiston ns. kolmantena tehtävänä tai tutkijuuden limittymisenä kansalaisuuteen, vaan se usein luetaan ”kitinäksi” ja ”marinaksi”, oppositiopolitikoinniksi – tai vain tyhjäksi eleeksi.

Törmäsin itse tähän laadittuani yhdessä akatemiatutkija Johanna Kantolan, FT Anna Elomäen ja YTT Hanna Ylöstalon kanssa 85 professorin ja erikoistutkijan vaatimuksen hallitukselle hallitusohjelman sukupuolivaikutusten arvioinnista ja hallituksen sitoutumisesta tasa-arvon edistämiseen. Vaatimuksemme uutisoitiin Helsingin Sanomissa, se sai näkyvyyttä muissa viestimissä ja sosiaalisessa mediassa, ja vaatimuksen sisältämä kritiikki kulkeutui nopeasti niin pääministerin kuin vastuuministerinkin ja muiden poliitikkojen haastatteluihin. Teema oli esillä myös eduskunnan kyselytunnilla.

Samana päivänä twitter-virtaani pulpahti keskustelu, joka alkoi viestintätoimisto Ellun Kanojen mahdollisuusviestintäjohtaja Kirsi Pihan kommentista vaatimustamme käsitelleeseen tviittiin: ”Ottamatta kantaa aiheeseen, voitko kertoa yhden aiheen josta joku professori/asiantuntija ei löydy olemaan huolestunut? : )”, hän kirjoitti. Retorisen kysymyksen herättämässä debatissa Piha toistuvasti leimasi vaatimuksemme kaavamaiseksi ”huolestumiseksi”, jota joku ”etsii” tai ”tarvitsee”. Pyynnöistä huolimatta Piha ei suostunut tarkentamaan väitteitään siitä, kuka meidät ”tarvitsi”, ”etsi” tai ”löysi”.

Siinä missä Suomen Kuvalehden blogisti, kirjailija Tiina Raevaara ja Ilta-Sanomien kolumnisti, kirjailija Jyrki Lehtola näkivät Pihan retoriikan ilmentymänä laajemmasta sivistyksen halveksunnasta ja koulutuksen arvostuksen laskusta, itse luen reaktiosta – ja muista tutkijoiden ”kitinää” koskevista kommenteista – ennen muuta demokratian vähättelyä.

Voitaneen sinänsä tulkita jonkinmoiseksi onnistumisen merkiksi se, että vaatimuksemme onnistui ärsyttämään yhden 2000-luvun taitavimmista suomalaisista poliittisen viestinnän arkkitehdeistä, mutta kommenteista piirtyvä kuva julkisesta keskustelusta on välineellisyydessään ongelmallinen – ja antidemokraattinen. Pihan ilmentämässä viestintätoimistotulkinnassa vaatimuskirjelmästämme – siitähän hänen tviiteissään on kyse, vaikka hän väittää, ettei kommentoi ”aihetta” – on geneerinen, ikään kuin mihin tahansa julkiseen keskusteluun kuuluva anonyymi mielipide tai repliikki, jonka voi esittää kuka tahansa, kansalainen x tai tutkija y. Jos ja kun julkista keskustelua ajatellaan viestintätoimistonäkökulmasta vain julkisuuden hallinnan ja hyödyntämisen näkökulmasta – yrityksen tuloksen tekemisen, brändin kirkastamisen tai vahinkojen minimoimisen näkökulmasta – kansalaisten osallisuudella ei ole mitään arvoa sinänsä. Vaatimuskirjelmää ei tarvitse lukea tai sen esittämiä ajatuksia pohtia, vaan voidaan ikään kuin yleisenä periaatteena todeta, että EVVK, joo joo, tämä on niin nähty. Miten muutoin tulkita kommenttia: ”joka asiaan löytyy huolestuja jos sellainen tarvitaan. #inflaatio”?

Julkisuus on rakenteistunutta, ja viestintää määrittävät aikakauden medialogiikka ja konventiot – siitä mediatutkijan on helppo olla Kirsi Pihan kanssa samaa mieltä. Ero lienee tavassa ymmärtää julkisuuden ja demokratian suhde. Usko julkiseen keskusteluun aitona kannanmuodostuksena ja mielipiteen muodostuksen prosessina – ei vain kampanja-areenana – liittyy nimittäin ajatukseen, että demokratia ei ole saavutettu, staattinen tila vaan velvoittava ideaali, jonka vaatii tekoja.

Maria Ruuskan ohjeet tutkijalle, joka haluaa vaikuttaa: http://kaskasmedia.fi/nain-tutkija-vaikuttaa-politiikkaan/

PS. Ajatus demokratiasta jatkuvana prosessina on näkemys, joka läpäisee myös vuoden alusta käynnistynyttä Demokratian voimavirrat  –tutkimushanketta. Siinä lähdemme olettamuksesta, että suomalainen ja ruotsalainen demokratia eivät ole annettuja vaan muotoutuneet ja edelleen muotoutuvat poliittisten kulttuurien, geopolitiikan ja talouden voimien yhteisvaikutuksessa.

Natseja myyttien takana

Myyttiä vai ei? (Kuva: Pixabay.com/Creative Commons CCO.)

Myyttiä vai ei? (Kuva: Pixabay.com/Creative Commons CCO.)

Natsit ovat aina überkiinnostavia. Heistä liikkuu yhä kaikenlaisia tarinoita.

Luin natsimyyteistä hiljattain tiedetoimittajien Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirjasta 101 historiska myter, ja taannoin törmäsin Simo Laakkosen ja Henrik Seegerin kiinnostavaan artikkeliin ”Kolmannen valtakunnan ympäristöpolitiikka” (teoksessa Sodan ekologia, 2007).

Historian kirjoittavat voittajat, sanotaan. Monien ihmisten mielissä natsivaikutus saastutti ja mitätöi kaikki saksalaisten hyvätkin saavutukset, eikä sieltä ole heidän mielestään koskaan, ei ennen sotia eikä sotien jälkeen, tullut paljon muuta myönteistä kuin ehkä autoja, oluita ja makkaroita.

Persson & Oldrup kertovat kansantarinoista, joiden mukaan Adolf Hitler olisi ollut kajahtanut yksikiveksinen homo tai jopa sukujuuriltaan juutalainen. Lyhytkasvuinen, kuppatautinen ja narkomaani. Keskitysleirit olivat liittoutuneiden tekaisemia valheita. Ellei tällaisia huhuja säännöllisesti oiottaisi, niistä tulisi epäilemättä yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, ja ne vaikuttaisivat jopa epäsuorasti mielikuvaan kaikista saksalaisista.

Niin hupaisaa kuin ehkä onkin mustamaalata Führerin ja kumppaneiden kaltaisia kiusankappaleita, historialliset myytit ovat vaarallisia, koska niillä monesti kuitataan vitseiksi asiat, joista pitäisi ottaa oppia ja joiden ei soisi enää koskaan toistuvan.

On varottava vääristelemästä historiaa, luomasta myyttejä. Edellä mainitut myytit ovat esimerkkejä täysin hihasta vedetyistä tarinoista, joiden on tarkoitus olla etupäässä jonkin sortin sukkeluuksia. Toinen tarinatyyppi ovat ne myytit, joissa tosiasioita ryyditetään jollain omiin tarkoituksiin sopivalla päättelyketjulla.

On kätevää esimerkiksi luoda myytti siitä, että natsi-Saksassa olisi vallinnut yhtenäinen pahuuden eetos. Mutta kuten Laakkosen ja Seegerin artikkelissa vihjataan, Saksa oli paradoksien valtakunta – äärimmäisen pahuuden joukkoon mahtui myös äärimmäisen edistyksellisiä asioita.

Tieteen ja teknologian lisäksi natsit harrastivat esimerkiksi luonnonsuojelua, ja natsi-Saksan vuonna 1933 voimaan tullut eläinsuojelulaki oli sangen edistyksellinen. Kasvissyöntikin oli natsijohtajien parissa melko yleistä. Tätä pidettiin aikoinaan outona, ja siitä kai lähtikin liikkeelle outo käänteinen myytti: jos natsit olivat kerran eläinsuojelijoita ja kasvissyöjiä, asia olisi kai sitten myös toisin päin. Muistan nähneeni tällaista ”argumentointia” vielä opiskeluaikanani 90-luvulla.

Natsien yhteydessä mieleen juolahtavat tietysti myös uusnatsit. Uusnatsit ovat melkoisen kirjavaa porukkaa, ja Hitlerin hallinnossa monet heistä olisikin passitettu pelkän pärstäkertoimen tai geeniperimänsä perusteella suoraan keskitysleiriin.

Uusnatsismin monimuotoisuus osoittaakin, että minkä tahansa asian voi perustella mieleisellään tavalla, jos maailmankuva perustuu mielikuviin ja myytteihin. Merkittävin yhdistävä tekijä on kuitenkin kai muukalaisviha, jota voidaan mytologisoida ties millä argumentilla tarpeen mukaan: vievät työpaikat ja elävät työttömyyskorvauksilla!

Toiseuden pelko kasvaa helposti erilaisissa nurkkakuntaisissa yhteisöissä, joissa on edullista syytellä muita omista ongelmistaan.

Myyttien murtamisessa on loputon työ, mutta se on tarpeen, jos haluamme oppia historiasta ja tunnistaa nykyajassa vaikuttavan vaarallisen aineksen. Kansallissosialistit eivät olleet mikään Iron Sky -elokuvan parodiapoppoo. Eikä Hitler höperö kiveksetön käppänä, vaan terävä strategi, joka vain toteutti järjestelmällisesti vahingollista maailmankatsomustaan.

Nykyaikanakaan vaarallisimpia eivät ole toreilla mellastavat ääriainekset, vaan päättäviin asemiin pyrkivät terävät strategit, jotka vain toteuttavat järjestelmällisesti omaa maailmankatsomustaan.

 

Strategiapuhe on demokratian vastakohta

Anu Koivunen

”Politiikka on konfliktien ratkaisemista demokraattisin keinoin”. Näin totesi keskiviikkona Suomessa vieraillut Ruotsin feministisen aloitteen puhenainen Gudrun Schyman. Miten kirkkaasti sanottu! Tunsin, miten ryhtini koheni, istuin suoremmassa, hartiat rentoutuivat, hengitin. Tuntui kansalaiselta. Tarjoamatta mitään erityistä poliittista ohjelmaa Schyman kutsui esiin näkemyksen ja tavan puhua politiikasta, joka on Suomessa harvinainen ja puuttuu käynnissä olevasta eduskuntavaalitaistosta kokonaan.

Sen sijaan julkisuutta hallitsee strategiapuhe, joka politiikan käsittämisen tapana on pikemminkin demokratian vastakohta. Mantra, jota niin keskusta ja kokoomus kuin Sitra toistelevat, on ”strateginen hallitusohjelma”: kolmesta viiteen tavoitetta, joita seuraten seuraavasta hallituskaudesta tulee tavoitteellinen ja tehokas. Näin luvataan.

Samalla kun puolueet kieltäytyvät yksilöimästä, mistä ne haluavat leikata kaavailemansa miljardit vaalien jälkeen, keskustan ja kokoomuksen strategisissa ohjelmissa on omat osionsa, joissa käsitellään päätöksenteon muotoja: ”Valtioneuvoston työssä siirrytään kollegiaaliseen työtapaan siiloutumisen estämiseksi”, ”Strategisia tavoitteita ja kärkihankkeita johdetaan, seurataan ja mitataan korkeimmilla prioriteeteilla”, ”Kaikilla tavoitteilla vastuullinen omistaja (ministeri)”, “Ministeriöjakoa on voitava joustavasti muuttaa pitkän aikavälin strategisten painopisteiden mukaan. Hallituksen keskeisimpien, poikkihallinnollisten hankkeiden johtamiseen nimitetään vastuuministerit”, ”Päätöksenteko perustetaan aikaisempaa vahvemmin näyttöön ja tutkittuun tietoon” ja ”Yhteiskuntaa uudistetaan ketterien kokeilujen avulla”.

Niin puolueiden vaaliohjelmat kuin Sitran Visio Suomelle tarjoavat havainnollistavat kaaviokuvat uudesta valtiosta ja johtamisjärjestelmästä, jota myös valtiovarainministeriön alainen OHRA-hanke on kehittänyt. Niissä on tavoitteita, hankkeita, nuolia, periaatteita, prioriteetteja ja prosesseja mutta – havainnollista kyllä – niistä puuttuvat kansalaiset ja demokratia. Strategiapuheessa kansalaisella on paikka vain mykkänä vaalikarjana.

Strategiapuheen tehokkuuden ja kirkkauden aura rakentuu olettamukselle vaalienjälkeisestä yhteiskunnasta kuin maagisesti uutena ja viikossa yhteen, yhtenäiseen strategiaan jäsentyvänä. Oireellista lieneekin, että keskustan tammikuun lopussa julkaisema hallitusohjelmakaavio oli tyhjä kuori: kuin management-konsulttien powerpoint-diapohja, jonka uusi hallitus voi täyttää.

Strategiapuheesta on siivottu kokonaan pois politiikan ja demokratian ytimessä oleva tietoisuus ristiriidoista, menneistä, nykyisistä ja tulevista. Konfliktit ikään kuin katoavat, kun ”uusi tapa” on ”määrätietoinen päätöksenteko”. Tässä ajattelutavassa ja sanamagiassa historia pyyhkäistään pois ja aloitetaan ”uusi aika”. Tulevaisuudenkuvina visiot tuovatkin mieleen lähinnä Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmat.

Puhe strategioista, hallitusohjelman sivumäärästä ja tavoitteiden lukumäärästä vie tehokkaasti tilan ja ajan siltä kysymykseltä, mitkä konfliktit kukin puolue tunnistaa tärkeiksi, miten ne haluavat konfliktit ratkaista ja kenen kanssa.

Siksi se on perustaltaan demokratian vastakohta.

KHL IS HERE

Martti Puukko

Vaikken ole mikään suuri urheiluentusiasti, en minäkään ole voinut välttyä viime kuukausina näkemästä lehdissä, katujen varsilla, televisiossa, taksien ovissa ja Helsingissä jääkiekkohalli Arenan kyljessä suuria englanninkielisiä mainoksia, kuten, KHL is here, Super Week, We are ready! ja niin edespäin.

Noista mainoksista voisi helposti päätellä, että jokin suuri amerikkalainen ilmiö on rantautunut Suomeen, mutta kun asiaan perehtyy käy kuitenkin ilmi, että kyse on Venäjän presidentin Vladimir Putinin luomasta jääkiekkoliigasta, jota hänen lähipiiriin kuuluvat miljardööriystävänsä avokätisesti rahoittavat.

Taloudellisesti KHL:ssä ei eri lähteiden mukaan ole mitään järkeä, mutta hanke onkin poliittinen ja sen tarkoitus on kilpailla jääkiekkofanien suosiosta pohjoisamerikkalaisen jääkiekkoliigan NHL: n kanssa. Hanke on Venäjälle näköjään niin tärkeä, että vain englanninkieli näyttää käyvän Suomessa liigan mainostamiseen. Onko siis niin, että Venäjälläkin salaa ihaillaan Amerikkaa? Sekin on mahdollista. Vai onko kateus osasyynä siihen, että niin monet venäläiset kokevat Yhdysvallat vihollisena?

Olisiko sittenkin niin, että maailman kulttuuriin merkittävän panoksen tuoneella Venäjällä on kaikesta huolimatta syvä ja kalvava alemmuuskompleksi suhteessa Yhdysvaltoihin? Kyllähän Venäjälläkin tajutaan varmasti se, että Yhdysvaltojen suojaan ja seuraan vapaaehtoisesti hakeutuvia maita on runsaasti?

Yhä 1900-lukua elävällä Putinin Venäjällä ei ole lainkaan Yhdysvaltoihin verrattavissa olevaa vetovoimaa. Putinin Venäjältä puuttuu niin sanottu soft power. Siitäkö muuten johtuu, ettei venäläinen KHL luota Suomeen suuntautuvassa mainonnassaan venäjään tai edes suomeen? KHL: ään suurella rahalla siirtynyt Jokerit pelaa sentään vielä entisellä nimellään.

Autoritaariset johtajat ja diktaattorit näyttävät usein erityisen mieltyneiltä näyttämään voimaansa urheilun alueella. Niin on myös Vladimir Putinin kohdalla. KHL: n luomisen lisäksi Putin on jo onnistunut hankkimaan Venäjälle muun muassa vuoden 2014 Talviolympialaiset ja vuoden 2018 jalkapallon MM-kisat.

Urheilu on helppo ja nopea tapa nostaa kansallismielisyyttä, eikä tämä tietenkään koske vain Venäjää. Venäjän elinikäinen presidentti Vladimir Putin on kuitenkin korostetun selkeästi profiloitunut macho-miehenä, joka on muun muassa kellistänyt tiikerin, lentänyt kurkiauran edessä, sukeltanut vanhoja ruukkuja merestä, miehittänyt vihreine sotilaineen Krimin ja vienyt sodan Itä-Ukrainaan. Näitä viimemainittuja seikkoja Putin ei ole tosin myöntänyt. Hiljattain kun Puola voitti Venäjän lentopallon MM-kisoissa Putin kielsi, erään puolalaisen nettikommentoijan mukaan lähettäneensä edes joukkuetta Puolan kisoihin. Kommentoijan mukaan Putin oli todennut, että noita Venäjän pelipaitoja voi ostaa kaikista hyvin varustetuista urheiluliikkeistä.

Hiljattain julkaistuissa muistelmissaan presidentti Tarja Halosen entinen lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk kertoo, että Putin oli ensimmäisellä presidenttikaudellaan ujolta vaikuttanut hyväkäytöksinen mies, jonka valta muutti machompaan suuntaan. Niinpä niin, kaikkien hyvin tuntema tosiasia entisessä Neuvostoliitossa oli se, että vain kaikkein ujoimmat ja herkimmät kaunosielut hakeutuivat juuri KGB:n palvelukseen.