Vuoden 2016 tilinpäätös

Antti Immonen

 

earth-11008_1280

Kuva: Pixabay.com / CC0 Creative Commons

 

Vuosi on taas vaihtumassa. Mitä vuodesta 2016 jäi mieleen? Oikeastaan paljonkin, sillä vuoden aikana tuntui tapahtuvan vaikka mitä. Mielikuva menneestä vuodesta on jälkikäteen aina aika sirpaleinen, joten olkoon sitä myös tämä melko vapaana ajatusvirtana luonnosteltu kirjoitukseni.

Karmaisevimpia tapauksia olivat tietenkin terroriteot.

Tammikuussa tapahtui pommi-isku Turkin Istanbulissa Sultanahmetin aukiolla (kuolleita 10, haavoittuneita 15). Maaliskuussa puolestaan räjähtelivät pommit Brysselissä lentoasemalla ja metrossa (kuolleita 31, haavoittuneita 230). Kesäkuussa afgaanitaustainen Omar Mateen ammuskeli Yhdysvalloissa Orlandossa puoliautomaattikiväärillä (kuolleita 49, haavoittuneita 53). Heinäkuussa tapahtui Nizzan järkyttävä rekka-autoisku (kuolleita 85, haavoittuneita 202). Niin ikään heinäkuussa itsemurhapommittaja iski Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa mielenosoittajajoukkoon (kuolleita 61, haavoittuneita 200).

Tämä ei tietenkään ole tyhjentävä lista terroristien veriteoista, vaan siihen on listattu vain joitakin uutiskynnyksen ylittäneitä tapahtumia. Monien iskujen taustavoimaksi on ilmoittautunut terroristijärjestö Isis. Isisin tiedotteiden totuusarvosta ei ole kuitenkaan takeita, koska se varastaa mielellään itselleen kunnian pelon lietsonnasta, oli oikea pahantekijä kuka hyvänsä.

Hämmentävintä terroriteoista kertovissa uutisissa on sekä se, että ne häivyttävät näkyvistämme paljon suurempia tragedioita. Esimerkiksi pelkästään Etiopiassa, Keniassa ja Somaliassa ruoka-apua tarvitsee noin 12 miljoonaa ihmistä, ja kolmannes maapallon väestöstä kärsii jonkinlaisesta virheravitsemuksesta. Miksi suremme vain muutamia pommi-iskuissa menehtyneitä? Ovatko nuo 12 miljoonaa ihmistä vähäarvoisempia?

Mutta tällaista tiedonvälitys kai on, pystymme sulattelemaan sielussamme maailman pahuutta vain pienen palasen kerrallaan.

Terroritekojen ohella monen mielestä melkein yhtä karmea uutinen oli Donald Trumpin nouseminen Yhdysvaltain presidentinvaalien voittajaksi. Eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen monet myönteiset kehityslinjat esimerkiksi ympäristöasioiden osalta uhkaavat katketa. Tässä lieneekin kaikki, mitä Trumpista kannattaa toistaiseksi sanoa, koska hänen puheensa ovat perin ristiriitaisia ja yllättäviä.

Aleppo? Musertava tragedia, joka on niin käsittämätön, että uskonnottomanakin mieleeni nousee vain rukous sen päättymisestä.

Tiedemaailmassa tapahtui vuoden mittaan vaikka mitä. Muutamia poimintoja: Maailman suurin radioteleskooppi FAST, jonka halkaisija on peräti 500 metriä, otettiin käyttöön Kiinassa syyskuussa. Joulukuussa taasen julkistettiin historian suurin taivaskartoitus, joka kerättiin Havaijin yliopiston Pan-STARRS1-teleskoopilla ja joka sisältää kolmisen miljardia galaksia, tähteä ja muuta kohdetta.

Tammikuussa yhdysvaltalaiset tutkijat ilmoittivat löytäneensä uuden alkuluvun, jossa on yli 22 miljoonaa merkkiä. Luku on tietenkin sinänsä mattimeikäläisen kannalta melko käyttökelvoton, mutta se on jälleen yksi merkittävä elementti tieteen kokonaisrakennelmaan.

Maanjäristyksiä on ollut pitkin maailmaa. Viimeksi järisi Chilessä joulupäivänä 7,7 magnitudin voimalla. Sitä ennen uutisoitiin marraskuussa järisseen Japanissa ja Uudessa-Seelannissa, lokakuussa Italiassa, ja syyskuussa ilmeni pienempiä tutinoita Italiassa ja Uudessa-Seelannissa. Elokuussa Italiassa tapahtunut järistys tuhosi muun muassa Amatricen pikkukaupungin kokonaan ja vaati noin 250 kuolonuhria. Ecuadorin huhtikuun maanjäristyksissä kuoli satoja ihmisiä. Samaten huhtikuussa Japanin Kumamoton prefektuuria ravisuttaneessa 4,7 magnitudin maanjäristyksessä sai surmansa kymmeniä. Taiwanissa järisi helmikuussa, Bangladeshissa tammikuussa.

Suuria onnettomuuksia tapahtuu jatkuvasti, mutta emme jaksa kiinnittää huomiotamme kaikkeen. On psykologisesti helpompaa syyttää maailman pahuudesta esimerkiksi jihadisteja.

Onneksi Talvivaaragateakin voi kirota. Ja Suomen hallitusta. Ja maahanmuuttajia.

Merkittävimpiin uutisiin, jos ei kuitenkaan miellyttävimpiin, kuuluivat tietenkin ilmaston lämpeneminen, siitä johtuva jäätiköiden sulaminen, WWF:n Living Planet -raportissa todettu eliölajien hälyttävä katoaminen ja merissä lilluva muovisaaste.

Ikävältä tuntui myös, että vuonna 2016 poistui tuonilmaisiin lukuisia tunnettuja kulttuurihahmoja. Vastikään menehtyneen George Michaelin lisäksi vuoden aikana kuolivat esimerkiksi David Bowie, Leonard Cohen, Prince, Glenn Frey, Keith Emerson, Rick Parfitt, Zsa Zsa Gabor, Bud Spencer, Greg Lake, Gene Wilder, Muhammad Ali, Alan Rickman ja Harper Lee. Tämän blogin tila ei riitä kaikkien luettelemiseen, tuossa vain hautapaasien komeimmat (angloamerikkalaiset) nimet.

Lisäksi vuotta jaksottivat kirjallisuuden Nobelin jakaminen Bob Dylanille, Guggenheim-keskustelu ja monet muut kuohuttavat ja vähemmän kuohuttavat uutisaiheet.

Entä hyvät uutiset? Toki niitäkin oli. Jostain syystä ne eivät useinkaan vain ylitä uutiskynnystä, vaikka niitä olisi henkisesti terveellistä kelailla päivittäin. Myönteisiä uutisia jakaa muun muassa ruotsalainen tilastotieteilijä Hans Rosling, jonka näkemyksen mukaan maailman tila on monilla mittareilla parempi kuin koskaan aikaisemmin. YouTubessa on hänen lukuisia innostavia luentovideoitaan, joita suosittelen jokaiselle piintyneelle pessimistille.

Tässä vielä muutama myönteinen uutinen kuluneen vuoden ajalta: Antarktiksen yläpuolella oleva otsoniaukko on pienentynyt ja tutkijat ovat keksineet menetelmän hiilidioksidin pumppaamiseksi ilmakehästä maan sisuksiin.

Lääketieteen puolella on kehitelty tepsivä zikavirusrokote (marraskuussa tiedotettiin sataprosenttisesti suojaavasta rokotteesta), ja näyttäisi siltä, että ebolarokotekin on viimein saatu toimimaan. Ja kyberneettiset hermostoimplantit ovat mullistava uusi tutkimusalue. Loppuvuodesta Nature-lehdessä ilmestyneessä artikkelissa kerrottiin, että aivoimplantin avulla on jopa saatu halvaantunut apina kävelemään.

Mitä vielä? Vuoden 2016 aikana ainakin Isis heikentyi, Suomen eduskunta hyväksyi tasa-arvoisen avioliittolain (no okei, tämän uutisen positiivisuus on suhteellista tulkitsijasta riippuen), taloustieteilijä Bengt Holmström sai Nobel-palkinnon ja Suomen pankki ilmoitti joulukuussa taantuman olevan ohi. Nyt vain siis odotellaan talouden kasvua – ja ehkä talous lähteekin kasvu-uralle nyhtökauran, härkiksen ja muiden mainioiden innovaatioiden ansiosta.

Pariisin ilmastosopimuskin onnistui: lähes 200 maata sopivat pitkällisen väännön jälkeen yhteisistä ponnistuksista ilmastonmuutoksen torjumiseksi, ja sopimus astui voimaan 4.11.2016. Käytännössä meininki ei tietenkään kovin helposti muutu, mutta kiva kun edes kerrankin päästiin yhteisymmärrykseen. Siinä on jo sinänsä jälkipolvilla ihmettelemistä.

Pitänee katkaista tämä vuodatus, koska kaikkia vuoden tapahtumia tähän blogitekstiin ei voi kuitenkaan mahduttaa. Mitä omaan elämääni tulee, liikuin kernaasti ulkona, luin ja tein kirjoja ja rakastin vuoden jokaisena päivänä muun muassa auringonnousuja ja -laskuja, puita, tuulta, sadetta, oravia, jäniksiä ja talitiaisia. Ja koiraani. No juu, muutamia ihmisiäkin, vaikka ihmiset ovatkin hieman yliarvostettuja.

Omassa kuplassani merkityksellinen tapahtuma oli myös joulupäivänä televisiosta katsomani dokumentti saaristossa asustavasta vanhasta naisesta, Dorasta. Etenkin mieleeni jäi valkohapsisen Doran tyytyväisyys elämäänsä. Ulkonaisesti hänen elämänsä ei vaikuttanut kovin loistokkaalta, koska hänellä näytti olevan rikkauksinaan korjausta kaipailevan mökkinsä lisäksi lähinnä muutamia lommoisia peltisoikkoja ja rikkinäinen puuliesi. Mutta itse hän totesi olevansa Jumalan lempilapsi, joka on saanut elämässään kaiken. Ja hymyili perään Buddhan hymyä.

Suomi täyttää ensi vuonna sata vuotta. Teen nyt sen kunniaksi uudenvuodenlupauksen. Aion juhlistaa ensi vuotta olemalla Doran tavoin tyytyväinen elämääni tässä hyvinvoivassa maailmankolkassamme. Ole sinäkin.

 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Orlandon_yökerhoammuskelu_2016

http://maailma.net/artikkelit/nalka_pahenee_afrikan_sarvessa_lahes_12_miljoonaa_tarvitsee_ruokaapua

http://maailma.net/artikkelit/kolmannes_maapallon_vaestosta_ei_saa_riittavan_ravitsevaa_ruokaa

http://www.hs.fi/aihe/maanjaristykset/

https://wwf.fi/lpr/

https://www.ucmo.edu/news/cooper.primenumber2016.cfm

http://www.nature.com/news/brain-implants-allow-paralysed-monkeys-to-walk-1.20967

http://yle.fi/uutiset/3-8996298

http://yle.fi/uutiset/3-9370320

http://yle.fi/uutiset/3-9345811

http://yle.fi/uutiset/3-9349109

http://www.globalis.fi/Kv-sopimukset/Pariisin-ilmastosopimus

 

Identiteetti kadoksissa

Seitsemän nälkävuotta ovat kolhineet pahasti Suomen itsetuntoa. Hallitus kivittää kansallisen identiteettimme ytimeen kuuluvaa koulutusta ja sivistystä, maailma ryöpsähti kynnyksemme yli 30 000 ”toisuskoisena” pakolaisena, ja Venäjän ja lännen välirikon puhuri roiskautti Itämeren aallokon kintuillemme.

Puhe oikeudesta päivähoitoon, maksuttomaan terveydenhoitoon ja koulutukseen ovat jääneet leikkauslistojen jalkoihin. Näköpiirimme kavennetaan kipuilemaan mielivaltaisten valintojen välillä. Vastakkain asetetaan leikkaukset valtion velan pienentämiseksi ja lisävelan otto turvapaikanhakijoiden kustannusten kattamiseksi. Suomen ”tarina”, kuten on muodikasta sanoa, ei ole positiivinen vaan kärsimyksillä ja uhrauksilla kivetty.

Siten jäljelle jäävät usein kaikkein yksinkertaisimmat ja tylyimmät vaihtoehdot kuten rajat kiinni ja turvapaikanhakijoiden vähimmäisturvan leikkaukset. Samalla ihmisten yhdenvertaisuus ja Suomen allekirjoittama kansainvälinen pakolaissopimus vedetään kölin ali.

Identiteettimme ihmisoikeuksia kunnioittavana pohjoismaana on jäämässä ”kansallisen edun ja realismin” jalkoihin. Sitä haaskataan Venäjälle esitettäviin pakolaissopimuksen vastaisiin vaatimuksiin estää ihmisiä hakemasta turvapaikkaa Suomesta. Niinhän myös öljyrikas Norja toimi, samoin kuin EU Turkin suhteen.

Ukrainan kriisi puolestaan muistutti meitä ikävällä tavalla siitä, että Venäjän ja lännen etupiirikamppailu ei ole sittenkään ohi. Tämä näkyy myös Itämerellä niiden sotavoimien kasvaneena määränä.

Kaiken tämän seurauksena Suomi hapuilee hukkaamaansa identiteettiä negaatioiden kautta: Meillä ei ole varaa solidaarisuuteen, ihmisoikeuksia ei tarvitse puolustaa tosipaikan tullen ja Venäjän politiikkaamme määrittävät turvallisuusuhat.

Asemoidessamme itsemme EU:n ja Venäjän konfliktin kautta Euroopan itäiseksi etuvartioksi, pakolaiskriisi näyttäytyy Putinin juonena EU:n heikentämiseksi, 30 000 lähinnä Ruotsin kautta Suomeen tullutta pakolaista todisteena tästä ja vaivaiset 1000 Venäjältä tullutta turvapaikan hakijaa FSB:n kyhmyisenä sormena, jolla se morsettaa kolkkoa ulkopoliittista signaaliaan.

Elättelemättä harhakuvia Venäjän toimintatavoista, varsinainen vahinko Suomelle syntyy kuitenkin siitä, jos poliittisia erimielisyyksiämme ryhdytään käsittelemään ”EU:n yhtenäisyyttä” ja ”Suomen vakautta” horjuttavana Venäjän hybridisodan resonoimisena. Siinä kajotaan demokraattisen yhteiskunnan perustaan, sananvapauden rajoihin.

Nämä tuskin kuuluvat niihin elementteihin, joista haluamme Suomen identiteetin muodostuvan?

Uteliaisuus ja intohimo uuteen tietoon avaintekijöinä

KIRJAT

Pekka Wahlstedt

Tapio Markkanen, Allan Tiitta ja Paula Havaste ( toim.):
Suomalaisia tieteen huipulla. 100 tieteen ja teknologian saavutusta. Gaudeamus 2014, 250 s.

Suomalaiset ovat ylpeitä koulutustasostaan ja PISA-menestyksestään. Monet suomalaiset tiedemiehet ovatkin tunnettuja kansainvälisesti, kuten filosofi Jaakko Hintikka ja matemaatikko Lars Ahlfors.

Mutta harva tietää,  että jo 1700-luvulla Suomesta löytyi huippututkijoita – jotkut jopa alansa pioneereja. Suomalaisia tieteen huipulla esittelee sata suomalaista menestystarinaa Anders Chydeniuksesta ja Henrik Gabriel Porthanista  Ilkka Hanskiin ja Linus Torvaldsiin. Myös kirjoittajat ovat alansa huippuja, kuten Anto Leikola, Ilkka Niiniluoto ja Osmo Pekonen.

Sekä henkilöhistoriaa että työuraa esittelevät tekstit ovat vain aukeaman pituisia, joten kovin syvälle kirjoitukset eivät pysty porautumaan. Mutta  se käy selväksi, että eri aikakausien ja eri alojen – fysiikasta filosofiaan – huippuja yhdistävät tietyt piirteet.100 suomalaista tieteen huipulla

Uteliaisuus ja intohimo uuteen tietoon, päättäväisyys ja halu toimia yhteiseksi hyväksi ovat henkisiä ominaisuuksia, joita ilman on turha haaveilla huipulle pääsystä – ironista onkin, että nykyään korostetaan aivan päinvastaisia ominaisuuksia: kilpailuhenkisyyttä ja rahanhimoa.

Kiintoisaa on huomata, että monet uusien urien avaajat ovat itseoppineita – onko niin, että virallinen akateeminen koulutus estää opiskelijoita näkemästä asioita uudelta kantilta?

Itse oman päänsä tehneitä ovat esimerkiksi Adam Smithiä aikaisemmin vapaata kauppaa puolustanut taloustieteilijä Anders Chydenius ja Suomen matematiikan isäksi kutsuttu Ernst Lindelöf.

Samoin monet uusien totuuksien löytäjät ovat perehtyneet useisiin tieteen aloihin ja toimineet samanaikaisesti useilla kulttuurin alueilla mediasta politiikkaan – tämä on varjellut heitä urautumiselta ja kapeakatseisuudelta. J. V . Snellman lienee tunnetuin ja laaja-alaisin.  Hegelin raskassoutuiseen filosofiaan perehtynyt  Snellman sovelsi ajatuksiaan käytäntöön myös tavallista ihmistä puhuttelevassa Saima-lehdessään ja poliittisessa toiminnassaan senaattorina.

Kirjan päätössanoissa todetaan myös,  että vaikka tieteen huiput ovat yksilöitä, näidenkin yksilöiden ympärillä ja alla on kollegoja ja muita tutkijoita, joiden harteilta ja tuella huiput ovat asemansa saavuttaneet.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.

Venäjän luotto-orja

Martti Puukko

Puolassa vanhat kommunistitkin, aina kenraali Jaruzelskia myöten kampanjoivat maansa Nato-jäsenyyden puolesta 1990-luvulla. Kun kysyin vuoden 1981 Puolan sotatilan toteuttajalta miksi, hän vastasi: ”Kun sanoo A, on sanottava myös B. Puolan historia on osoittanut, että aina kun olemme olleet yksin meidän on käynyt huonosti.” Jaruzelski korosti, ettei Puolan Nato-jäsenyys suuntautunut Venäjää vastaan, vaan, että ratkaisu oli Puolan turvallisuuden puolesta.

Myös Venäjän johtaja Vladimir Putin tietää, erittäin hyvin, etteivät entiset Neuvostoliiton satelliittimaat liittyneet Natoon siksi, että ne suunnittelisivat hyökkäystä Venäjälle. Siitä ei tietenkään ole kysymys, vaan vuosikymmenet Neuvostoliiton brutaalisti alistamina olleet valtiot eivät vain halunneet, että historia toistuisi. Kuten tunnettua KGB:n kasvatti Vladimir Putin taas pitää Neuvostoliiton hajoamista viime vuosisadan suurimpana geopoliittisena katastrofina. Liettuan entinen johtaja ja sen vapaustaistelun keskeinen symboli Vytautas Landsbergis sanoi minulle eräässä keskustelussamme jo vuosia sitten, että Putin on eräällä tavalla kuin työttömäksi jäänyt vankileirinjohtaja, jonka leiri on purettu ja vangit on päästetty vapauteen.

Suomi ei ollut samalla tavalla Neuvostoliiton täysin nujertama maa. YYA-sopimuksen myötä Suomesta tuli kuitenkin aikaa myöten henkisesti eräänlainen ”luotto-orja”, joka uskotteli olevansa tasa-arvoinen isäntänsä kanssa.  Kun muut Itä-Euroopan orjat pääsivät vapauteen, ne eivät halunneet jäädä entisen isäntänsä alaisuuteen. Minusta se on täysin ymmärrettävää.

”Luotto-orja”, Suomi, ei sen sijaan oikein tiennyt miten elää vapaudessa. Se ei millään halunnut uskoa, että maan eliitin ylistämä ”YYA-orjuus” oli päättynyt, eikä se näytä uskovan sitä vieläkään. Mitenkään muuten en voi selittää sitä, että niin monet suomalaiset mielipidevaikuttajat kertovat ilmeisesti täysin vakavissaan suurvalta Venäjän legitiimistä etupiiristä, jota Naton laajeneminen uhkaa.

Suomalaista Nato-keskustelua kuvaa hyvin seuraava esimerkki. Kun presidentti Tarja Halosta haastateltiin joitakin vuosia sitten Yleisradion A-studiossa, toimittaja kysyi häneltä kumpi mahtaa liittyä Natoon ensin, Venäjä vai Suomi.

Halonen vastasi, että hän oli joskus vitsaillut samasta asiasta Putinin kanssa. Harmi ettei toimittaja kysynyt miten Halonen ja Putin olivat asiasta vitsailleet ja harmi ettei Halonenkaan sitä kysymättä kertonut. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla millainen se vitsi tarkalleen ottaen oli ja kumpi nauroi sille makeammin.

Ja meille loisti valot Moskovan…

Martti Puukko

Arto Luukkanen, Suojelusenkeli. Paasilinna 2014, 280 s.
Viktor Vladimirov, Näin se oli… Muistelmia ja havaintoja kulissientakaisesta diplomaattitoiminnasta Suomessa 1954-84. Otava 1993, 416 s.

Arto Luukkanen ja Seppo Tiitinen Luukkasen kirjan julkistustilaisuudessa. Kuva: Martti Puukko

Arto Luukkanen ja Seppo Tiitinen Luukkasen kirjan julkistustilaisuudessa. Kuva: Martti Puukko

Komeaäänisen Georg Otsin laulama kaunis kappale Moskovan valot tuli mieleeni kun seurasin takarivissä Viktor Vladimirovin (1922–1995) muistelmateoksen Näin se oli julkistamistilaisuutta Helsingissä vuonna 1993. Täysi sali otti Helsingissä Neuvostoliiton suurlähetystössä 1950-luvulta 1980-luvulle vaikuttaneen KGB:n upseerin sellaisella innolla vastaan, että mieleen tulivat rock tai pop-tähtiä palvovat teini-ikäiset.

Mies, joka oli pyörittänyt niin sanottua suomalaista eliittiä mielensä mukaan,  oli nyt palannut kuin tuhlaajapoika vuosien poissaolon jälkeen. Näin se oli, salin tunnelmasta huokui, että ”meidän Vihtori” oli tullut takaisin todellinen tietokirja mukanaan.

Takarivissä vieressäni istunut, minulle aiemmin tuntematon, mutta erittäin sympaattisen oloinen Kyllikki Virolainen selaili tuoreen kirjan nimihakemistoa ja sanoi tohkeissaan ”herra varjele, herra varjele  meidän Johanneshan mainitaan täällä useammin kuin Paavo”. Johanneksella hän tarkoitti tietenkin miestään Johannes Virolaista ja Paavolla, Paavo Väyrystä. Ja toden totta,  kun tarkastin asian itse takalehdeltä asia oli juuri niin, Johannes todella mainittiin useammin kuin Paavo.

Kun tilaisuus vihdoin päättyi nimi- ja omistuskirjoitusten hakijoiden jono Vladimirovin luokse oli vaikuttava. Kun paheksuin sitä eräälle hämmästyneelle toimittajakollegalle, tämä totesi, että kirjahan on aina arvokkaampi, kun siinä on tekijän nimikirjoitus.

Mutta silti, ei sitä touhua katsellessa tullut ensimmäisenä mieleen itsenäisen ja demokraattisen länsimaan vapaat kansalaiset. Pikemmin näky muistutti niin sanottua Tukholman syndroomaa eli tilannetta, jossa pankkiholviin kaapatut pankkivirkailijat olivat samaistuneet kaappariinsa ja pitivät ulkopuolella olevaa maailmaa uhkana. Näin oli käynyt Suomessa.

Muidenkin suomalaisten vaikuttajien kuin lopulta melko vähälukuisten, joskin sitäkin äänekkäimpien taistolaisten näkökulmasta ”USA ja Nato olivat rauhan perikato”. Neuvostoliitto taas oli valtio, jota piti auttaa kun se rakensi maailmanrauhaa. Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että Suomessa ummistettiin silmät Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa tapahtuvalle räikeälle sorrolle kun taas kaukaisempien maiden ihmisoikeudet huolettivat täkäläisiä syvästi.

Ilmiö näkyi selvästi vielä vuonna 1990 kun Namibia itsenäistyi kolonialismin jäljiltä. Se oli prosessi, joka herätti Suomessa suurta mielenkiintoa ja jopa innostusta. Hyvä niin, mutta samaan aikaan virallinen Suomi suhtautui Baltiassa tapahtuvaan vastaavantyyppiseen itsenäisyyskamppailuun todella nuivasti. Kirjoitin aiheesta silloin runon, ”Namibien är närmare,  än Vilnius”, joka julkaistiin Ny Tidissä.

Suomi katsoi Tallinnaan, Riikaan ja Vilnaan
Moskovan kautta.

Juuri tuolloin tilanne Vilnassa oli erittäin kireä. Olin tarkkaillut Baltian maiden tilannetta vuodesta 1988 lähtien.  Vietin vuosien 1988-1991 välisenä aikana noin puoli vuotta Riiassa. Sielläkin oli pantu merkille Suomen nuiva suhtautuminen. Nyt jälkeenpäin olen kummastellen lukenut erilaisia todisteluja siitä, kuinka Suomi kulissien takana voimakkaasti tuki Viroa. Jos niin oli, asialla olivat yksittäiset tahot, virallinen Suomi tuki Baltian maiden kamppailua, vanhan sanonnan mukaan,  kuin köysi hirtettyä. Minun muistini mukaan Suomi todellakin katsoi Tallinnaan, Riikaan ja Vilnaan Moskovan kautta.

Mutta palataan Viktor Vladimiroviin. Hänen muistelmateoksensa mukaan hänen välinsä lähes kaikkiin suomalaisiin vaikuttajiin olivat suorat ja mutkattomat. Otetaanpa esimerkki, kirjan sivulla 274, hän kertoo muutamia henkilöitä nimeltä mainiten suhteistaan nuoriin suomalaisiin sosiaalidemokraatteihin 1970-luvulla.

”Heidän seurassaan me, Neuvostoliiton edustajat, tunsimme olevamme omaa väkeä ja keskustelimme yhtä vapautuneesti ja avomielisesti kuin läheisimpien neuvostoliittolaisten ystäviemme ja hengenheimolaistemme piirissä. En erehtyne kun sanon, että 1980-luvun taitteessa olimme läheisimmissä suhteissa sosiaalidemokraatteihin kuin sisäisten ristiriitojen repimän ‘veljellisen’ SKP:n kanssa.”

Vaikka Vladimirovin kirja ei olekaan mikään objektiivinen tietokirja, niin kyllä se jotain kertoo suomalaisesta 1970- ja 1980-lukujen todellisuudesta. Ei tuollaista tunnustusta tyhjästä anneta.

image.php

Nyt tutkija Arto Luukkanen on julkaissut Vladimiroviin liittyvän romaanin. Se lähestyy suomettumisilmiötä kaunokirjallisesta näkökulmasta. Esimerkiksi näin Luukkanen kuvaa lokakuun vallankumouksen fiktiivistä vastaanottoa Tehtaankadun lähetystössä vuonna 1971.

”Naamain loiste kirkastui, kun paikalle sattui oma kotiryssä. Moni sattui siinä hekumassa unohtamaan, että näistä yhteyksistä ei auttanut lörpötellä. Vladimirov oli yrittänyt paukuttaa tätä suomalaisten päähän, mutta erittäin huonolla menestyksellä. He olivat omassa primitiivisyydessään aivan lyömättömiä. Esimerkkinä tämä mies tässä, joka odotti kättelyvuoroaan ja katsoa tapitti häntä kuin noiduttuna, pää kallellaan ja ahnaasti. Ilme oli kuin koiralla, joka tuijottaa syömätöntä lihapalaa. Miehen kurkusta valui ulos ”ystävyyden alkuhölinää”. Lauseista pystyi erottamaan sanat: ”Vihtori, hei, Vihtori hei…”

Sikäli kuin olen huomannut Luukkasen fiktiivisen kirjan keskeinen sisältö, joka liittyy juuri suomettumiseen, on jätetty huomioimatta. Mutta aihe on Suomessa yhä tänäänkin liian suuri ja vaikea.  Totean vain, että Luukkasen kannalta on hyvä, että hänellä on vakituinen työpaikka. Siteeraan lopuksi jo kauan sitten kirjoittamaani aforismia: ”Jos joku porsas vaatisi puhtaampaa sikolättiä, sitä kohdeltaisiin oman pesän likaajana.” Näin se on.


Kommentti: kotiryssiä vain Suomessa

KGB – upseeri Viktor Vladimirov oli tunnetuin niin sanottu kotiryssä YYA- Suomessa. Hän työskenteli Neuvostoliiton suurlähetystössä Helsingissä vuosina 1954-1960, 1970-1971 ja 1977-1984.

1960-luvulla Vladimirov toimi KGB:n sabotaasi- ja salamurhaosaston johtajana. Viktor Vladimirovilla oli läheiset suhteet Juri Andropoviin (1914-1984), joka toimi KGB:n johtajana vuodesta 1967 vuoteen 1982, jolloin hänet valittiin NKP:n ensimmäiseksi sihteeriksi. Juri Andropovilla oli ainakin toisen maailmansodan aikana tiivis yhteys Otto Wille Kuusiseen (1881-1964). Andopov työskenteli Komsomolin ensimmäisenä sihteerinä, Karjalais-suomalaisessa sosialistisessa neuvostotasavallassa, vuosina 1940-44 eli aikana jolloin Kuusinen oli tuon neuvostotasavallan johtaja.

Suomessa hillitysti käyttäytynyt Viktor Vladimirov suorastaan hurmasi suomalaisen eliitin. Suhtautumisessa häneen näkyi monella tavoin suomettumisen ydin. Hänen suosiostaan kilpailtiin. Suomen lisäksi missään muulla ei syntynyt samankaltaista ”kotiryssä – ilmiötä”. Neuvostoliiton suorassa vaikutuspiirissä olevissa niin sanotuissa sosialistisissa maissa, tilanne oli erilainen ja maiden turvallisuuspalvelut toimivat suoraan yhteistyössä KGB: n kanssa. Suomessa maan tapana oli käyttää esimerkiksi urakehityksen vauhdittamisessa hyväksi ”neuvostokorttia” ja näin ollen myös KGB:n palveluja. Siinä suhteessa Suomi poikkesi selvästi muista länsimaista.